"aika auttaa" ja "osanotot" sanonnat läheisensä menettäneelle, miksi?

Kyllä aika vaan auttaa. Olen joutunut hautaamaan molemmat mummoni, tätini, äitini, appivanhempani ja ensimmäisen mieheni.

Jotain pitää sanoa. Olisiko parempi "aha" tai "vai niin".

Jotain on pakko sanoa.

Kyllä se aika auttaa. Olen menettänyt lähes kaikki lähisukulaiset ja täällä sitä edelleen pärjätään. 

Et varmasti ole ainut mutta yleensä huomioimisesta, osanotosta yms. on apua ja ne koetaan lohduttaviksi.

Mitä sitten toivoisit kuulevasi muilta? Ei sitä ihan reagoimattakaan voi olla.

MInä ryhdyn kertomaan sille läheisensä menettäneelle omista kokemuksistani hyvin laveasti, koska haluan tarjota vertaistukea. Ilahtuvat selkeästi, kun en vain ota osaa, vaan maalaan kauhukokemuksia siitä, mikä voi mennä pieleen ja miltä keskiyöllä voi tuntua, kun miettii krematoriojuttuja.

Olen itse menettänyt kaksi läheistä viime aikoina ja otan osaa on hyvä sanonta.

Toinen huomioi sillä suruni, mutta kun on muodollinen sanonta, ei tule liian lähelle.

No mitä sulle pitää sanoa? Neuvo nyt tyhmempiä niin osataan paremmin tulevaisuudessa.

No oikeasti ymmärrän tuskasi ja on hetkiä, jolloin mikä tahansa mitä toinen yrittää sanoa, kuulostaa väärältä. Mutta se, ettei ihmiset loukkaamisen pelossa uskalla tehdä tai sanoa mitään, on myös huono asia. 

Minäkin olen ollut menetyksien jälkeen hetken katkera ja koko maailma on ollut mua vastaan. Yhdessä vaiheessa en edes sietänyt ketään muita lähelläni paitsi äitini. Mutta niin se vaan aika kului ja asiat helpotti ja asettuivat mittasuhteisiinsa. 

Mutta, mitä sinä siis oikeasti kaipaat hetkeen?

"On hyviä kelejä pidellyt" tai "Näitkö viimeisen matsin" olisi toki erilainen lähestyminen.

No mitähän vittua nyt taas?? Ensin kitistään että sureva jätetään yksin, ja nyt ei sitten saa sanoa edes yksinkertaisimpia lohdutuksen sanoja. Olet kyllä varsinainen pässi.

Toisen surun tukeminen on todella vaikeaa. Ei halua loukata, mutta haluaa kuitenkin huomioida ja ilmaista että on tietoinen asiasta. "Otan osaa", "lämmin osanotto suureen suruun" yms. ilmaisut ovat vakiintuneita fraaseja, joilla asian voi ilmaista, niin että ei tule sanottua mitään suurta sammakkoa. Eihän se siinä hetkessä lohduta, mutta totuus on, että aika on se mikä lievittää surua ja saa surun ja loputtoman kaipauksen muotoutumaan haikeudeksi ja muistoiksi.

Voit itsekkin vaikuttaa tilanteeseen. Kun toinen esittää suruvalittelut, kiitä muistamisesta (eli fraasit hoidettu). Sen jälkeen voit itse kertoa surustasi, jos haluat "Viime viikot on olleet todella raskaita, kaikesta tulee Mummi mieleen, töissäki kävi eilen asiakas, jolla oli ihan samanlainen ääni kun mummilla". Voit myös pyytää toista muistelemaan vainajaa (olettaen, että keskustelukumppani myös tuntee hänet) ja kertomaan jonkun muiston vainajasta.

Tai vastaavsti osoittaa, että et halua keskustella asiasta esim. kysymällä toisen kuulumisia ja kertomalla omistasi tyyliin, että lähdit käymään jumpassa ja söit kaupungilla harvinaisen mautonta kanapastaa.

.

MInullakin menetyksiä takana ja rankkaa aikaa, nin sen olen oppinut miten itse kannattaa avoimesti sanoa miltä tuntuu. 

Kliseiset otan osaa tai voimia eteenpäin ovat hyviä aloituksia. Ihmiset eivät useinkaan halua sörkkiä toisen tunteita ja udella enempää, sillä moni pelkää kuolemaa ja menetystä  tai vain rasittavansa sinua liikaa. Joten kiitä osanotosta ja kerro, miten sinun tilanteesi on nyt rankkaa ja tuntuu ettet selviä koskaan. 

Ihmiset eivät osaa auttaa, mutta hyvin moni voi osata sanoa sinulle enemmän kun vain avaat suusi. JOskus suru on niin valtava, ettei siihen löydy sanojakaan, Mutta senkin voi sanoa. Tai pyytää, että voidaanko halata ja tarvitset nyt lämpimän kosketuksen.

Meidän tapakulttuuri on hyvin jäykkää muutenkin, emmekä osaa muissakaan tilanteissa oikein sanoa mitään Olipa kyse onnesta tai surusta, niin vetää monet mykäksi. Omian tunteiden näyttäminen ei ole noloa ja se pitääkin tehdä.

Lue Mari Pulkkisen kirja Surun sylissä, niin siinä on hyvää asiaa suremista ja sen kokemisesta myös ihmisten joukossa.

Onko sullakin se väärä käsitys, että osanottaja tarkoittaa ottavansa osan surustasi? Siitä oli täällä joskus keskustelua.

Sitähän tuo ei tarkoita, vaan sitä, että toinen myötäelää suruasi.

Vierailija kirjoitti:

No mitähän vittua nyt taas?? Ensin kitistään että sureva jätetään yksin, ja nyt ei sitten saa sanoa edes yksinkertaisimpia lohdutuksen sanoja. Olet kyllä varsinainen pässi.

ja sinä idiootti

"Tietäminen" mikä toisen suruun auttaa sillä hetkellä kun suru on isoimmillaan, on päsmäröintiä ja pätemistä. Otan osaa on ihan riittävä, sen sijaan pois kannattaa jättää kaikki neuvot siitä miten surussa rämpivä olisi nopeimmin se sinua miellyttävä henkilö jolle kaikki on pelkkää päivänpaistetta.

Miksi ap käyttää lähiaikoina-sanaa menneistä tapahtumista?

Olen menettänyt mm. äitini ja kyllä, aika auttaa.

elikkä, palasin taas linjoille. Eli minusta nuo "osanotto sanat" tuntui kaikista pahimmilta. Jotenkin se sai väistämättä aikaan itkureaktion. Juuri oli edes vähän saanut kasattua itseään niin joku tulee taas tuon ilmoille. Voimien toivottaminen (vaikka tuntuikin että niitä ei ole) oli paljon neutraalimpi sana ja siitä sai edes vähän lisä puustia. Kuunteluapua niiin ammattilaiselta, uin ystävältäkin/kaveriltakin olen kaivannut ja saanut. Aina kun joku uusi kasvo tulee vastaan, ensimmäisetajatukset on, että elä vaan sano niitä sanoja. En tiedä miten saan itteni pysymään kasassa julkisella paikalla. Viesteissä ja keskusteluissa nuo sanat sai mielettömän itkutulvan aikaan.

Mikä se on se se aika sitten joka auttaa. Miten se auttaa? 

-ap-

Ne on vain helppoja fraaseja kun jotain haluaa sanoa. Ja musta ne on ihan ok. Tosin todella läheisiltä ihmisiltä odotin (ja sainkin) enemmän, ihan konkreettista apua alkushokin keskellä. Olen siis menettänyt mieheni joitakin vuosia sitten. Ja kyllä, aika auttaa. Nyt on ihan selvästi helpompi hengittää kuin esim viime tai toissa kesänä. Eihän se suru katoa mutta jää taka-alalle. Ja hyvä niin koska omakin elämä on kallisarvoinen ja elettäväksi tarkoitettu.