Kesällä kun ihmiset saa opiskelupaikkoja sitä miettii miten epäreilusti elämä välillä menee

Olen sairastanut vaikeaa masennusta ja yleistynyttä ahdistuneisuushäiriötä kohta kahdeksan vuotta. Välillä on parempia kausia mutta nämä kestää max. 4-5 kuukautta. Lukio jäi kesken kun sairastuin ja yritin itsemurhaa; kirjoitukset on tehty mutta kursseja puuttuu. Lukiossa haaveilin korkeakouluopinnoista ja sinne mua kannustettiin eli selvästi esim. opo näki potentiaalia minussa. Olen paljon miettinyt mikä on se syy että just minä sairastuin. En ottanut liikaa paineita koulusta, olen aina ollut ujo ja vähän introvertti joten ehkä se osaltaan vaikutti sairastumiseen. Äitini on myös vaikeasti mt-ongelmainen ja alkoholisti, kai sekin on jotenkin vaikuttanut. Tosin mulla on kolme sisarusta jotka on eläneet ihan normaalia elämää, ehkä mä olen sitten vaan jotenkin "herkempi" noille äidin ongelmille. Haluaisin vaan tietää mikä se syy on että mä sairastuin. Se tuntuu niin epäreilulta.

Olen ollut erilaisilla hoitojaksoilla, tällä hetkellä avohoidossa. Syön lääkkeitä ja käyn terapiassa. Yritän tehdä kivoja juttuja ja altistaa itseäni myös niille asioille mitkä ahdistaa. Silti tilanne on tämä. Haluaisin niin kovasti elää "normaalia" elämää; perustaa perheen, opiskella ja tehdä töitä. Monta vuotta oon haaveillut sosiaalitieteiden opiskelusta, mutta miten ihmeessä ikinä pärjäisin yliopistossa kun en saa itseäni raahattua edes aikuislukioon suorittamaan jotain uskonnon kurssia. En haluaisi olla sairaspäivärahalla elävä yhteiskunnan elätti.

Olen tosi iloinen kaikkien niiden puolesta, jotka saa opiskelupaikkoja, mutta en voi olla miettimättä että miksi just mun piti sairastua enkä siksi ole pystynyt samaan. Miksi just mun piti olla se joka ei pysty elämään normaalia elämää? Onko täällä kohtalontovereita joiden elämä ei ole mennyt niin kuin joskus suunnitteli tai ajatteli?