Lue keskustelun säännöt.
Miten tästä eteen päin?
23.01.2008 |
Meillä pikkulapsiajan kriisi menossa. Minä hoidan kodin ja lapset, valvon yöt, pidän unikoulua. Mies ei tee mitään kodin perushoitoa, lasten kanssa on satunnaisesti. Mä olen niin uupunut etten edes osaa lähteä mihinkään vaikka tilaisuus olisi, ajallisesti muttei rahallisesti.
Mies näyttää mun silmissä itsekkäältä paskiaiselta. Jos sanon, että mulla on selkä kipeä niin hänellä on jotakin vielä pahempaa. Ja nyt kun olen hieman puhunut, että mikä mättää, niin hän on tekeytymässä sairaaksi, verenpainetta yms. Ei heru myötätuntoa ei, itselläni selkä vioittui jotenkin odotusaikana ja vihoittelee aikaajoin, olen väsynyt unikoulusta, rintoihin koskee, kun lopettelen imetystä, iho on rikki, lapset sairastelleet paljon jne.
Mies ei muutu eikä muuta tapojaan ellei itse oivalla, mutta jaksanko odottaa?
Kommentit (2)
kuulostaa mun siskolta...mun sisko oli parisuhteessaan (kaikki kariutuneita, yllättäen...) juuri tuollainen. miesten piti tehdä kaikki, siis aivan kaikki, siivota, hakea ja viedä lapsi joka paikkaan (vaikka kesken työpäivän, jos käsky kävi) jne. eikä valittaa saanut mistään. jos miehillä oli joku vikana (esim. väsymys päivystyksestä tms.), siskoni keksi itselleen jonkun pahemman vian ja aliarvioi miehen vaivaa (julkisesti).
mun tulkintani on, että tuollainen ihminen on paitsi laiska myös jäänyt jonnekin pienen lapsen hoivaa vaativalle tasolle. hän on aina lapsen asemassa, vaikka pitäisi olla aikuinen...en kyllä tiedä, miten siitä voi selviytyä?! keskustelua voit yrittää mutta mun siskollani on tapna kääntää ne keskustelut toisen osapuolen syyttelyksi....
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
jonnekin. Kaverille, vanhemmille tms. Ihan vaikka vaan yhdeksi yöksi. Sillai yllättäen. Ja jätät ne lapset miehen huoleksi. Sanot, että takaisin tulet vain, jos hän alkaa ottaa osaa perheeseen.