Kuinka te äidit pystytte rakastamaan lapsianne?

Voi raukkaparkaa, kyllä sinulla on vielä opittavaa elämäntaipaleellasi. Lapset ovat suurin lahja ja ilo elämässäni.

Lapseni ei ole tehnyt mitään noista.

Kannan sektioarpea ylpeydellä.

Oma keho, oma minä....niin. Kato hiukan ympärillesi ja astu elämään.

Helposti voin rakastaa, ei ole inhon tunteita, eikä lapseni ole synnytysvaurioita "aiheuttanut" vaan se synnytys jonka minä itselleni valitsin hankkiutumalla raskaaksi.

En vois olla rakastamatta. Oon kantanut häntä sen 9kk, ja sen jälkeen katsellut, kaitsinut.ja syöttänyt. Hän on aina osa mua ja pala napanuoraa ja sydäntä kulkee mukana vaikka mihin menisi ja mitä tekisi. Ei ole lapsen, pienen ihmeeni vika, vaikka synnytys olikin kivulias ja keho muuttuu.

Synnytyshän niitä kipuja aiheutti, ei lapsi mitenkään tahallaan. Syntyminen sattuu vauvaankin. Ei se voi olla mitään herkkua ruttautua ahtaasta kolosta ulos.

No on hetkiä, jolloin mietin tuota kysymystä itsekin. Mutta ne ovat vain ohimeneviä hetkiä. Ja eivät suinkaan johdu synnytyksestä (aika narsistista ajatella noin muuten), vaan enemmänkin niistä hetkistä kun isompi heittelee minua lelulla ja pienempi piirtää tussilla seinään. Onneksi on hyviäkin hetkiä.

2- ja 3-vuotiaiden äiti

Synnytyksestä seurasi sellainen hormonihyrsky, että ei ole niin hyvää humalaa koskaan toiste ollutkaan. Sitä rakastui siihen pieneen avuttomaan rääpäleeseen aivan täysin, ja kaikki muutkin ympärillä sai siitä osansa. Se onnellisuuskupla sitten jonkun ajan päästä haihtui, mutta niin sitä vaan ehti kiintyä ja kiinnittyä pieneen. Sit se alkoi hymyillä ja päästää hassuja ääniä ja oli maailman suloisin olio. Hymyjä, halauksia, suukkoja, naurun kikerrystä. Uuden oppimista, maailman ihmettelyä kirkkain silmin. Jossain vaiheessa niistä tuli teinimörköjä, mutta sii.ä vaiheessa rakkaus ja kiintymys on jo niin luja, että ne mörköilyt kesti. Sit ne muutti pois kotoa... Ja joidenkin vuosien jälkeen ne antoi syliin uusia pikku palleroita. Ja ne vasta ihmeellisiä ovatkin, vaikkei ole edes sitä hormonimyrskyä kokenut.

Oma vikani. Onhan jokaisessa parisuhteessakin miehet vaurioittaneet minua. Ei ole pakko hankkia lapsia eikä miehiä. Kaikki satuttaa elämässä ja se on osa elämää. Eniten ja pahiten satuttaa ne jotka on lähelläsi. Ei ole lasten vika että joutuivat tähän maailmaan joten miksi heitä inhoaisi ja kaikki vanhemmat on väsyneitä, uupuneita, kuluneita ja täynnä vitutusta haluten paeta joka ikinen päivä. Se kuuluu asiaan.

Aika harva aidosti rakastaakaan. Suurin osa noista lopulta hylkää lapsen ja työntää sen pois sen sijaan, että kantaisi vastuunsa lapsesta.

Siinä on joku jännä juttu, siinä lapsessa. Miten sen nyt selittäisi? Se on vähän niinkuin osa itseä jollain tavalla. Olet sen 9 kuukautta kantanut mukanasi ja sehän ei ole pyytänyt saada syntyä, joten ihan syytön se siihen synnytykseen on. Ja sitten kun se on syntynyt, huomaat miten älyttömän hoivattava ja haavoittuvainen se pieni ihminen on, niin miten sitä voi olla rakastamatta? Sitten vielä se pieni ihminen jollain tapaa ehkä vähän näyttää tutulta, vaikka onkin oma erillinen olento.

Inho on kyllä aika voimakas negatiivinen tunne, jota en ehkä liittäisi niihin negatiivisiin tunteisiin, joita lasta kohtaan välillä tuntee. Ehkä turhautumista ja väsymistä välillä on, mutta aina ne menee ohi ja sellainen ihmeellinen rakkauden tunne vaan on kaikenkattavasti läsnä. Sitä tunnetta ei tunne suhteessa mieheen tai muihin. Kyllä se on ihan omanlaisensa rakkaus, mitä lasta kohtaan tuntee. Luulisin, ettei sitä voi tietää tai kokea muutoin kuin sen oman lapsen kanssa.

Aika helvetin huonosti täytyy olla asiat, jos tuntee inhoa omaa vauvaansa kohtaan. Huomaa kyllä, ettei ap ole äiti.

Se valinta oman kehon kivuista ja fyysisistä ongelmista tehdään jo silloin, kun lapsi on päätetty tehdä/pitää. Omaa syytähän se tavallaan on, kun siihen on lähtenyt. Kukaan ei pakota tekemään lapsia ja synnyttämään. Kaikkein vähiten se lapsi.

Kipuasiatkin on niin henkilökohtaisia. Ei voi sanoa, että kaikilla synnytys sattuu automaattisesti. Lisäksi keho on siitä outo kapistus, että se unohtaa kivun. Etenkin näin tarkoituksellisessa mahdollisessa kivussa.

Vierailija kirjoitti:

Aika helvetin huonosti täytyy olla asiat, jos tuntee inhoa omaa vauvaansa kohtaan. Huomaa kyllä, ettei ap ole äiti.

Niinpä. Ja esim. synnytyksen jälkeiseen masennukseen sairastuneella äidillä voi olla asiat niin huonosti, eikä se ole sen äidin syy tai tee hänestä huonoa ihmistä. Sanon tämän nyt siksi että jos joku tätä palstaa lukeva äiti tuntee vaikean synnytyksen jälkeen negatiivisia tunteita vauvaa kohtaan, hän tarvitsee ja ansaitsee apua eikä häpeää tai halveksuntaa. Sairastuminen ei ole äidin valinta.

Helposti. Ensimmäisen lapsen kohdalla rakkaus ei syttynyt heti kun hänet syliini sain, vaan se tuli vähitellen. Kolmen muun kohdalla rakkaus lapseeni syntyi välittömästi.

Rakkaus lapseen on niin ehdotonta etten osaa sitä selittää. Miehen puolesta en tekisi ihan mitä vaan, mutta lapseni luottavat äidin / isän suojelevan itseään ihan missä tilanteessa vaan. Ja tämä on aivan totta. Lapseni ovat kalleinta tässä maailmassa minulle, aivan ehdottomasti.

En ollut huolestunut omista kivuista synnytyksessä, vaan siitä, että syntyvällä vauvalla menee hyvin.  Kipujen keskelläkin mietin vain vauvan vointia. Sain sitten kun tarvitsin epiduraalipuudutteen. Synnytys meni hyvin ja pysyviä vauritioita ei tullut. En uskaltaisi synnyttää kotona, koska tahdon synnytyksestä mahdollisimman turvallisen vauvalle, mutta myös itselleni. Kivut unohtuivat sekunneissa, kun vauva syntyi. Vain järjellä niitä pystyi muistamaan, mutta ei kokonaisvaltaisesti ja tunteella enää. 

Koin vauvan aiheuttamia kipuja, kun aloin imettää ja imuote ei ollut aluksi hyvä, eikä rinnat olleet tottuneet vamppyyrimaisen lujaan imuun, mutta en yhdistänyt synnytyskipuja vauvaan. Hormonit varmaan toimivat näin. Imetyksestä tuli lopulta miellyttävä tapa ruokkia vauva ja olla vauvaa lähellä.

Vauva oli syntyessään tuttu ja alussa olimme symbioosissa, kuin samaa lihaa, olihan hän kasvanut sisälläni 9 kk. Tunsin hänen mielialansa ja tarpeensa.

Ap:n äiti varmaan mietti ääneen tätä kysymystä.

Vierailija kirjoitti:

Synnytyksestä seurasi sellainen hormonihyrsky, että ei ole niin hyvää humalaa koskaan toiste ollutkaan. Sitä rakastui siihen pieneen avuttomaan rääpäleeseen aivan täysin, ja kaikki muutkin ympärillä sai siitä osansa. Se onnellisuuskupla sitten jonkun ajan päästä haihtui, mutta niin sitä vaan ehti kiintyä ja kiinnittyä pieneen. Sit se alkoi hymyillä ja päästää hassuja ääniä ja oli maailman suloisin olio. Hymyjä, halauksia, suukkoja, naurun kikerrystä. Uuden oppimista, maailman ihmettelyä kirkkain silmin. Jossain vaiheessa niistä tuli teinimörköjä, mutta sii.ä vaiheessa rakkaus ja kiintymys on jo niin luja, että ne mörköilyt kesti. Sit ne muutti pois kotoa... Ja joidenkin vuosien jälkeen ne antoi syliin uusia pikku palleroita. Ja ne vasta ihmeellisiä ovatkin, vaikkei ole edes sitä hormonimyrskyä kokenut.

Kyllä tämä hormonihyrskyistä puhuminen on täyttä puppua. Ei siinä mitään sellaista tule. Ihan normaalisti vain hoidetaan hoidettavaa lasta.

Vierailija kirjoitti:

En ollut huolestunut omista kivuista synnytyksessä, vaan siitä, että syntyvällä vauvalla menee hyvin.  Kipujen keskelläkin mietin vain vauvan vointia. Sain sitten kun tarvitsin epiduraalipuudutteen. Synnytys meni hyvin ja pysyviä vauritioita ei tullut. En uskaltaisi synnyttää kotona, koska tahdon synnytyksestä mahdollisimman turvallisen vauvalle, mutta myös itselleni. Kivut unohtuivat sekunneissa, kun vauva syntyi. Vain järjellä niitä pystyi muistamaan, mutta ei kokonaisvaltaisesti ja tunteella enää. 

Koin vauvan aiheuttamia kipuja, kun aloin imettää ja imuote ei ollut aluksi hyvä, eikä rinnat olleet tottuneet vamppyyrimaisen lujaan imuun, mutta en yhdistänyt synnytyskipuja vauvaan. Hormonit varmaan toimivat näin. Imetyksestä tuli lopulta miellyttävä tapa ruokkia vauva ja olla vauvaa lähellä.

Vauva oli syntyessään tuttu ja alussa olimme symbioosissa, kuin samaa lihaa, olihan hän kasvanut sisälläni 9 kk. Tunsin hänen mielialansa ja tarpeensa.

Olen synnyttänyt kaksi lasta enkä yhtään sekuntia muistanut että lapsi liittyy jotenkin siihen teurastukseen oli vain minä ja kidutus.

En hankkiutunut raskaaksi synnyttääkseni vaan saadakseni lapsen mieheni kanssa. Synnytyskipu on täysin turhaa ja tehty vain naisen rangaistukseksi. Siitä on turha mitåän hyvää löytää ja ja ihokontakti vauvaan eli hyvänolo käynnistää maidonnousun ei kidutus.

En tietenkään rakasta lastani enkä ketään muutakaan. Rakkaus ja empatia ovat sairauksia ja ne on kitketty minusta pois jo lapsena