Miksi ennemmin pahoitetaan oma mieli kuin avataan suu ajoissa?

Oli eräs tapahtuma (siis tyyliin taidenäyttely) mihin mentiin pienellä porukalla. Tapahtuman jälkeen eräs ei-mukana-ollut sai järkyttävät raivarit kun häntä ei kutsuttu mukaan ja kohdeltiin epäoikeudenmukaisesti.

Hän tiesi etukäteen, että ollaan menossa, mutta kenellekään ei nyt vaan tullut mieleen _erikseen pyytää_ häntäkin lähtemään kun mukaan sai lähteä ketä huvitti ja rennolla fiiliksellä mentiin ilman isoja suunnitteluja ja sopimisia. Ja hän tiesi kyllä sen, että tottakai ois voinu lähteä. Ois vaan sanonu, että hän haluu myös lähteä. Mutta ei. Jostain syystä ois pitäny ymmärtää pyytää.

Miksi ihminen saa suunsa auki vasta kun asialle ei voi enää tehdä mitään? Tässäkin mielensäpahoittamisen ois voinu jättää helposti väliin kokonaan kun ois vaan avannu suunsa ajoissa.
Tai toisaalta ehkä sekin, että miks pitää jälkikäteen sitten ees avautua kun ei kerta aiemminkaan? Muillekin tulee sit huono fiilis aikalailla ilman syytä.