Olin ystäväni tukena, kun sairasti syöpää, parannuttuaan aloitti uuden elämän, johon minä en mahdu.

elätin aikoinaan naista kun opiskeli. Sitten se sika meni jättämään myöhemmin.

Ei ole. Kukaan ystävistäni ei tosin ole sairastunut syöpään.

Kuulostaa tutulta. Yleisesti taidan olla se, johon tukeudutaan, kun menee huonosti. Sitten kun menee paremmin, ei yhteydenpito enää kiinnostakaan

Ihminen ei ikinä unohda kostaa hyväntekijälleen.

Voisiko olla että sinusta tulee liiaksi mieleen ne kamalat ajat? Jospa muutaman vuoden päästä kun hän on toipunut ja uskaltaa luottaa siihen, voisitte lämmitellä ystävyyttänne uudestaan.

Jotkut on rasittavia, mutta niille ei voi sanoa sitä, koska ne ovat niin rasittavia.

Erityisen rasittava on "paras ystävä", joka on itse sen roolin itselleen antanut, ja "kiltti mies", joka odottaa lihaisaa palkintoa siitä, että käyttäytyy lähes normaalisti.

Vierailija kirjoitti:

elätin aikoinaan naista kun opiskeli. Sitten se sika meni jättämään myöhemmin.

Siinäpä näet: rahalla ei rakkautta saa, ellei muuta annettavaa ole.

Syövästä ei ole kyse, mutta muuten vastaava tilanne. 

Lapsuudenystävä oli tosi kurjista oloista. Tämä oli mahdollista vielä 70-luvulla. Ei ollut alusvaatteita, polkupyörää, luistimia ym. 

Annoin omistani vanhempien luvalla. Meillä oli varaa. Myöhemmin maksoin interrailit ja vaikka mitä. 

Ystävä oli rakas kuin pikkusisko. Sittemmin ystävä kouluttautui ja pääsi hyvää ammattiin. Elämä alkoikin hymyillä ja kunnioitan häntä yritteliäsyydestään ja sinnikkyydestään. Oli kolmikymppisenä paljon varakkaampi kuin minä, ikuinen yliopisto-opiskelija. 

Kuitenkin puhelut alkoivat päättyä hyvin tylysti ja koskaan ei ottanut yhteyttä minuun. Kieltäytyi kummiudesta ja välit viilenivät totaalisesti. Mielestäni ei syystäni. 

Olen käsittänyt tämän tietynlaisena häpeän tunteena eli koki alentavana sen, että autoin niin paljon. Vaikka sen vilpittömästi tein, niin synnytin kaunaa. 

Olisiko jostain samantyyppisestä kyse? Ei oikein kehtaa olla enää ystävä ja kokee painetta vastapalveluksista?

Vaikeina aikoina ei kehtaa sanoa kellekkään painuvaan hlvettiin, koska muuta tukea on hankalaa enää siinä vaiheessa saada. Onhan ystäväsikin voinut miettiä eroa miehestään ennen diagnoosia, muttei ole kehdannut eroja, jottei mies saa kusipään mainetta.

Tavallaan kuuluu ihmiselon raadollisuuteen, sillä samanlaiset kuviot toistuvat hieman eri variaatioissa perusasetelman ollessa kuitenkin sama, jonkun pitää olla altavastaaja, antaa toiselle ylimääräistä tukea ja suostua jäämään astinlaudaksi (jos sen noin ikävästi ilmaisisi), siis että ei osaa vaatia vastavuoroisuutta antamalleen, jolloin oma arvo tippuu suhteessa tähän, esimerkiksi että rakkaudessa joku saattaa menestyä vasta sitten kun kuvioihin ilmaantuu dumpattava kolmas pyörä tai työssä ylennyksen saa vasta sitten, jos hyväuskoinen työkaveri asettuu tukemaan, vaikka periaatteessa haluaisi samaan asemaan, näissä pelataan henkisellä yliotteella, eikä silloin selviytyjä voi jäädä katsomaan taakseen, se olisi tyhmyyttä. 

Minusta kertoo hurjasti ihmisestä, jos tämä saa vaikeina aikoina tukea paljon ja on valmis ns uuden elämän koittaessa dumppaamaan tälläisen ihmisen elämästään. Kylmää ja välinpitämätöntä, ja ehkäpä jonain päivänä katuu tätä asiaa.

Ihmiset nyt vaan muuttuu ja kasvaa erilleen ilman syitä. Oli syöpää tai ei. Minun opiskelukaverini, toinen käteni, luottoihmiseni ja sielunsiskoni, lapseni kummi, ei pidä enää yhteyttä. Mä taisin vuosi sitten soittaa viimeksi. Mutta menköön nyt näin. Me kasvettiin erillemme ja elämätilanteet muuttui molemmilla, minkäs sille voi.

Sit on ystäviä joihin ei juurikaan pidä yhteyttä, mutta joiden kanssa näkee, juttu jatkuu siitä mihin se jäi edellisellä kerralla. Vaikka olisi 5 vuotta väliä näkemisessä ja muussakin yhteydenpidossa.