Minne nuoret naiset katosivat työmarkkinoilta?

 Ihan kuin olisin perhepäivähoitaja, Masalin nauraa kuvatessaan normipäiväänsä.

Ja niin hän tavallaan onkin, paitsi hän on ilman palkkaa ja ylikoulutettu.

Suomalaisesta työvoimasta ”puuttuu” tällä hetkellä kymmeniätuhansia Masalinin ikäisiä, siis 25–44-vuotiaita, naisia. Määrä on merkittävä, sanoo erikoistutkija Hanna Sutela Tilastokeskuksesta.

– Tätä tapahtui 1990-luvun alun lamassa ja tapahtuu nyt uudestaan. Naiset vetäytyvät vapaaehtoisesti työelämän ulkopuolelle.

Yleisimmin se tarkoittaa sitä, että naiset eivät palaa vanhempainvapaan jälkeen töihin, koska työpaikkaa ei joko ole tai töiden nykyvaatimusten ja pikkulapsiarjen sumpliminen yhteen tuntuu mahdottomalta.

Masalinilla on kyse jälkimmäisestä. Hän on it-alan tradenomi mutta ollut kotona lasten kanssa pian viisi vuotta. Hänelle on useasti tarjottu omalta alalta koulutusta vastaavaa työtä.

– Suurin syy on se, että haluan olla lasteni kanssa ainakin siihen asti, kun he ovat 2,5-vuotiaita. Ja jos olisin nyt töissä, olisin varmasti 5–10 päivää kuussa pois lasten sairastelujen takia. Tuntisin siitä koko ajan huonoa omaatuntoa.

TÖISSÄ TÄYSILLÄ TAI EI OLLENKAAN

Suomessa onkin työelämässä on–off-malli, sanoo erikoistutkija Sutela. Joko olet kokonaan töissä tai et ole lainkaan. Näin siitä huolimatta, että pienten lasten vanhempia on yritetty 2000-luvulla yhä enemmän kannustaa osa-aikaiseen työntekoon.

– Kun meillä kokeiltiin 1990-luvulla erilaisia osa-aikatyöjärjestelyjä, ne tyssäsivät muun muassa siihen, että työntekijälle tulee huono omatunto, jos hän vaikka on keskellä päivää kaupassa, kun muut ovat työssä. Kokoaikatyön kulttuuri elää meillä edelleenkin vahvana.

Monet myös tietävät omasta kokemuksesta, mitä nelipäiväinen työviikko voi tarkoittaa: teet viiden päivän työt mutta saat viidenneksen vähemmän palkkaa.

Hanna Masalinilla olisi omasta mielestään nyt ihanteellinen vaihe palata töihin, mutta kotihoidontuen loppumisen ja uuden äitiysloman alkamisen väliin jää vain nelisen kuukautta. Siltä ajalta hän saa ansiosidonnaista työttömyyskorvausta. Sitä on koko potti käyttämättä niiltä ajoilta, kun Masalin oli vasta yhden lapsen työssä käyvä äiti, jolla oli nousujohteinen ura it-yrityksessä.

Tammikuussa Masalinilla on neljä alle viisivuotiasta lasta. Työhönpaluu tuntuu mahdolliselta, kun kaksoset menevät eskariin ja nuorin tulokas on kolmen.

– Näillä näkymin se on vuonna 2019. Ehkä en silloin vielä ole ihan liian vanha, tyhmä ja jälkeenjäänyt, hän nauraa.

– Onhan se hirveän epäreilua, että iso perhe on naiselle melkoinen riskivalinta ja mies voi saada kaiken: sekä ison perheen että uran.

Se, että nainen jää pois töistä kotiin hoitamaan lapsia, tuntuu meistä ihan luonnolliselta, sen verran jähmettyneiden sukupuoliroolien ohjaamia ajatuksemme ovat, sanoo professori Eeva Jokinen Itä-Suomen yliopistosta.

Ajattelemme näin, koska miehellä on aina ollut korkeampi asema yhteiskunnassa. Miehet tekevät, naiset hoivaavat.

– Tämä näkyy myös kielenkäytössä. Nainen ”jää” kotiin tai on ”kadonnut” työelämästä. Jos naiset oikeasti olisivat kadonneet johonkin, siitähän voisi tehdä scifi-leffan, Jokinen vitsailee.

Tasa-arvoisen työelämän eteen pitäisi taistella, mutta sitä taistelua ei aina jaksa.

– Kun pikkulapsia kotona hoitavia, koulutettuja naisia on tutkittu, he sanovat toimivansa vastoin omaa tasa-arvo­ideologiaansa. He sanovat myös, etteivät yksinkertaisesti jaksa ruveta ottamaan siitä päänsärkyä elämänvaiheessa, jossa arjessa on niin paljon muutakin.

Hanna Masalin tunnistaa ajattelun.

– Ensinnäkään en haluaisi antaa lapsilleni sellaista esimerkkiä, ettei äiti käy töissä vaan on aina kotona.

Hän on huomannut, miten itsestään selvinä lapset ja mies helposti pitävät ”äidin hommia”. Perheessä käytiin hiljattain keskustelu siitä, että äiti ei asu yksin täällä, ja sen jälkeen viikkosiivous on ryhdytty tekemään koko perheen voimin.

Eikä ympäristökään pidä kotiäidin hommia oikein minään.

– ’Ai, sä olet vain kotona lasten kanssa’, on aika yleinen reaktio. Huomaan, että ihmiset, joihin tutustun nyt, suhtautuvat minuun eri tavalla kuin ne, jotka olen tuntenut ennen lapsia. Jälkimmäiset saattavat pitää minua ihan fiksuna, Masalin nauraa vaikka myöntääkin, että vähättely häiritsee häntä.

– Luen paljon ja seuraan asioita, tiedän miten yritys toimii ja olen lukenut avoimessa yliopistossa psykologiaa. Tällä hetkellä teen näkymätöntä ja tylsää työtä, mutta ei se minusta tyhmää tee.

Huonoina hetkinään hän sanoo kokevansa ”hyytävää kauhua” valinnastaan.

– Olen tavallaan uhrannut tälle alttarille kaiken. Tunnen, että olen huono yhteiskunnan jäsen, kun majailen vain kotona enkä ole mikään. Selviän siitä liikkumalla ja lukemalla paljon ja ajattelemalla, että tämä kestää vain aikansa.

Tutkijoiden mukaan työmarkkinoilta uupuu kahdenlaisia naisia: niitä, jotka ovat matalastikoulutettuja ja muutenkin ehkä ilman työtä, ja niitä, joiden puoliso on niin hyvässä asemassa, että pystyy tuomaan yksin leivän perheen pöytään.

Masalinin puoliso työskentelee kierrätysmetalliyrityksen ostopäällikkönä ja tienaa perheelle yhteiset rahat. Masalinin tilille tulevat lapsilisät ja tuet.

– Jos ne lasketaan minun tuloikseni, saan noin neljäosan siitä, mitä mies tienaa. Tiedostan hyvin, etten asuisi tällaisessa talossa ilman miehen palkkaa.

Masalin on kotonaoloaikanaan käynyt kerran viikossa siivoamassa vanhaa työpaikkaansa ja saanut siitä 350–800 euroa kuussa. Nyt työ on katkolla, mutta alkaa pian uudelleen.

– Teen sitä pääasiassa rahan takia, mutta myös siksi, että minulla on jotakin omaa tekemistä, vaikkei se työnä henkisesti palkitsevaa olekaan.

Menot on perheessä jaettu suhteessa Masalinin ja hänen miehensä tuloihin.

– Kyllä me pärjätään, kun katsotaan ruokakaupassa, mitä ostetaan. Ruokaan ja päivittäistavaroihin menee meillä 800–1 000 euroa kuussa.

Tarkan euron talous tarkoittaa sitä, ettei Masalin voi ostaa perheen kaikkia ruokia tien toisella puolella olevasta lähikaupasta, vaan hänen on ajettava Prismaan ja Lidliin. Perhe myös remontoi itse taloaan. Sen sisätiloista puolet, 130 neliötä, on nyt asuinkunnossa, ja remontille on tarkoitus pian käynnistää jatkoa.

– En tunne olevani köyhä. Pystyn silloin tällöin myös ostamaan itselleni vaatteita, ja kyllä me haetaan välillä perheelle pizzat, vaikka se maksaakin viisikymppiä.

Kaikkein tiukimmilla perhe oli, kun uusperheen esikoinen Leevi syntyi ja mies ryhtyi samaan aikaan yrittäjäksi.

– Meillä oli yhteensä käytössä vähemmän rahaa kuin itse tienasin kokopäivätyössä, Masalin muistelee.

Vuoden yrittäjyyden jälkeen mies pyydettiin vanhaan työpaikkaansa ja vieläpä vähän parempaan hommaan.

– Onneksi, Masalin huokaa.

Masalin tietää pelaavansa uhkapeliä oman toimeentulonsa suhteen.

– Tiedostan, ettei minulle kerry työeläkettä. Ajattelen kuitenkin, että ehdin vielä päästä hyvin palkattuun työhön, ja on monia tapoja säästää eläkettä varten.

Masalin luottaa mieheensä ja suhteeseensa. He tekevät sen eteen töitä niin, että heillä on esimerkiksi joka ilta hetki kahdenkeskistä aikaa, ei vain kerran vuodessa.

Mies ymmärtää senkin, että joskus kotonaolo on tehdä Masalinin hulluksi.

– Me keskustellaan paljon, ja mies ymmärtää, että päätökset kotona- ja työssäolostani ovat viime kädessä minun, ja tukee niitä.

ÄIDIN LOMA

On marraskuu 2015. It-alan väki kohisee start up -tapahtumassa Slushissa, mutta Hanna Masalin on viikkorutiininsa mukaisesti Prismassa.

Hänen kotihoidontukensa on loppunut syyskuun alussa. Raskaus on loppuvaiheessa, ja äitiysloma alkaa joululta. Kolme pienintä käyvät parina päivänä viikossa puolipäivähoidossa ja yhtenä aamupäivänä seurakunnan kerhossa.

Yhtenä lapsivapaana aamupäivänään Masalin käy laittamassa ruokaa Mannerheimin lastensuojeluliiton perhekahvilassa. Sinne hänet on kunnan kautta palkattu ”kuntouttavaan työtoimintaan”. Se naurattaa Masalinia.

– Ilmeisesti katsottiin, että olen ollut niin kauan pois töistä, että olen tällaisen tarpeessa, vaikken itse koe niin. Olisin voinut tehdä sitä vapaaehtoistyönäkin. Nyt saan siitä kolmisenkymppiä kuussa. Tosin on silläkin rahalla merkitystä.

Kahtena muuna aamupäivänä Masalin käy ruokakaupassa hankkimassa perheen viikon ruuat ja pitkällä metsälenkillä koiran kanssa.

– Metsäkävelyt ovat olleet itselleni yllättävän iso juttu. Saan olla siellä olematta läsnä kenellekään.

Koulun syyslomaviikolla mies piti vapaata, ja Masalin pääsi käymään tyttären kanssa kahdestaan Jyväskylässä.

– Se tuntui ihan lomalta! Psykologi Maaret Kallio sanoi jossain, että elämä on valintoja, ja kun valitsee jotain, valitsee automaattisesti jotain pois. En tunne kuitenkaan yhtään, että olisin valinnut väärin.

Huvittavaa, miten "nuoret, suomalaiset naiset ovat hemmoteltuja, itsekkäitä ja laiskoja", jos jäävät kotiin hoitamaan lapsia ja huushollia, vaikka kautta aikojen, ja vieläkin, maailmalla on suunnaton määrä kotiäitejä ja joidenkin valtioiden verotus on luotu kannustamaan jäämään kotiin. Siis todella monissa maissa on itsestään selvyys, että nainen on kotona hoitamassa lapsia ja kotoa, mutta vain Suomessa naiset ovat itsekkäitä ja laiskoja. -Uskon, että joidenkin valtioiden miehet eivät pitäisi tällaisen ajatuksen esittänyttä mieshenkilöä oikeana, kunniaakkana miehenä, vaan ihme kitisijänä, joka ei pysty edes perhettään elättämään.

En jaksanut lukea. Mitä sitten. Ei minusta ollut edes kovat vaatimukset, jos haluaa olla jokaisen kanssa siihen saakka kotona kun ovat 2,5 vuotta. Henk.koht olen sitä mieltä että tuota nuorempia ei pitäisi päiväkotiin edes raijata. Silti niitä meille tulee nykyään ovista ja ikkunoista, koska naiset ei todellakaan rahallisesti nykyään pysty tai halua jäädä kotihoidontuelle. 

Ja se osa-aikaisuus ei todellakaan ole tässä maassa mikään realistinen vaihtoehto vaikka sen pitäisi olla. Itse sitä teen- tukien turvin. Asun lasten kanssa yksin, joten saan asumistukea ja yh-korotusta lapsilisiin. Palkasta lähtee nimittäin iso siivu ja osittaista hoitorahaa saa n. 70e/kk, eikä sitäkään saanut silloin kun lapset oli molemmat 3-6v. Tämä oli myös syy miksi olin pitkään kotihoidontuella, koska ei mitään järkeä viedä pieniä lapsia täpötäysiin päiväkoteihin, ja sit itse koittaa räpeltää jotain 10h työpäivää työmatkoineen. Suorastaan sairas systeemi ja työssäni sain nähdä sen vaikutukset pikkulapsiin JOKA arkipäivä. Nyt onneksi teen vähän inhimillisempää lastenhoitotyötä kerhotyön muodossa. 

t. lastenhoitaja

up