Minulla on äitiäni niin kova ikävä, että voin pahoin.

Kysymykseen "miten tästä voi selvitä?" vastaan, että Jumalan avulla.

Otan osaa.❤️ En osaa sanoa muuta kuin että toivon sinulle voimia paljon surussasi.

Osanottoni <3

Tsemppiä. Minäkin suren kun appivanhemmat kuolivat 70v syöpään ja nelosluokkalaisella lapsella me ei ole kuin yksi pappa. Pappa ei ole läheinen.

Enpä tiedä.

Äitini sai sairaskohtauksen täysin yllättäen vuosi sitten. Oli reilu 60v. Tilanne oli toivoton. Ei juurikaan annettu toivoa. Hän ei vaan tullut tajuihinsa. Ne viikot olivat karmeaa aikaa. Joka päivä sairaalaan. Isän tuska oli kamalaa katsoa. Minulla oli lapset kun palasin kotiin. Isällä vaan tyhjä talo.

Äitini toipui. Pikkuhiljaa mutta ennalleen.

Mutta osaan jotenkin kuvitella miltä sinusta tuntuu.

Mikä on sinun äitisi tarina? Mitä hän teki? Mikä oli hänelle tärkeää?

Voimia.

Mene juttelemaan johonkin, vaikka perheasiainneuvotteluun.  Otan osaa

Kyllä se siitä, pikkuhiljaa. Sellainen surullinen pohjavire jäi elämään siitä lähtien, mutta kai se kuuluu elämään kun vanhempansa menettää. Alkuun oli kova kuolemanpelko, mutta se on onneksi alkanut jo helpottaa. Mikään ei ole kuitenkaan entisellään ja lapsuus on virallisesti ohi. Olen itse seuraava kronologisessa kuolinjärjestyksessä.

Jos voit laittaa yht.tiet. Kerron kunnollisen meedio josta sain itse apua

Itke vaan sitä pahaa oloa pois ❤ ajan kanssa se suru jää taka-alalle eikä muistot enää niin itketä. Auttako jos ajattelet, että äidilläsi ei ainakaan ole enää mitään hätää?

Voimia <3 Uskon tietäväni tunteen. Ainoa, mikä auttaa on uskoa, että jokainen kulunut päivä on edellistä helpompi. Eli kliseisesti aika vain auttaa. Se on kumma, miten yhtenä päivänä huomaa, ettei menetetty läheinen ole ollut ajatuksissa ennen puolta päivää. Myöhemmin taas ensimmäinen surun aalto tuleekin vasta iltapäivällä. Näin se tuntuu menevän. Tsemppiä ❤

Voi ei. Kuolema on niin kauhee asia. Vaikka se kuuluu elämään, niin ei se auta yhtään. Päivä kerrallaan huomaat, että pystyt aina vaan paremmin hengittään. Voimia.

Äitini kuoli sairaskohtaukseen 2 vuotta sitten. Aikaa myöten helpottaa, vaikka itsestäkin tuntui, että en selviä mitenkään.

En tiedä..

Oma äiti kuoli loppu vuodesta ja tuntuu siltä, että kaikki muut on jo päässyt surussaan eteenpäin. Musta taas tuntuu, että suru on kuin pallo mun sisällä mitä en saa enään auki.

Tuntuu, että äidin kuolema on mukana joka asiassa mitä käyn läpi. Välillä en muista, että äiti on kuollut ja mietin jotain mitä pitää kertoa seuraavaksi kun nähdään.

Huomaan, että välillä pidättelen tunteita koska tuska on liian suuria ja tiettyjä asioita kuolemaan liittyen olen sulkenut kokonaan mielestä pois, koska ne ovat liian tuskallisia ajatella.

Kiitos vastauksista. Jos teillä on ollut jokin, mikä on auttanut surussa eteenpäin, niin laittakaa ihmeessä tähän kaiken maailman neuvot. Otan ne kiitollisena vastaan.

t. surullinen ketjun aloittaja