Lue keskustelun säännöt.
Muita, joiden vanhemmat eivät ole mihinkään tyytyväisiä?
17.05.2019 |
Täällä kirjoittaa masentunut 17v tyttö. Minusta tuntuu, etten kelpaa vanhemmilleni. Keskiarvo on yli 9, saan aina hyviä numeroita kokeista, olen päässyt unelmatyöhöni jo tässä iässä ja edennyt harrastuksessani todella pitkälle. Vanhempieni mielestä kaikki tämä on täysin arkipäiväistä enkä ole ansainnut mitään kehuja tai tukea. Ei myöskään siskoni, joka kirjoitti 4 laudaturia - jokainenhan siihen pystyy ja naapurin Minttu sai 10 laudaturia lukematta ja oli jo tohtori 19-vuotiaana. Näin kärjistetysti. Meitä ei ole koskaan tuettu tai kannustettu, aina vain lytätty. Mitään ei kannata yrittää ja kyllä naapurin lapset paremmin osaavat. Miten jaksatte tällaisia vanhempia? Osaavatko vanhempanne arvostaa teitä nyt myöhemmällä iällä?
Kommentit (23)
Oon entinen kympin tyttö, jonka vanhempien mielestä täysi kymppikin kokeesta oli huono, jos joku muu luokalla oli saanut kympin.
Muiden lapsia he arvostelivat paljon lievemmin ja kehuivatkin muita lapsia sellaisista suorituksista, jotka minun tekeminä olisivat olleet heidän mielestään luokattoman huonoja ja johtaneet puhutteluun.
Kun muutin pois kotoa, suhtautuminen alkoi hiljalleen muuttua ja nykyään kolmikymppisenä osoittavat arvostustakin.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Ei ole muuttunut vieläkään, vaikka olen lapsesta asti ollut kunnianhimoinen kympin tyttö. Olen vaativassa asiantuntijatyössä mutta vanhempia se ei hetkauta.
Olen ateisti. Sitä, että lapseni ovat minua taitavampia pidän todisteena evoluutiosta. Olen siis iloinen lasteni saavutuksista - todistaahan se, että maailmankatsomukseni on oikea. :-)
Mutta kun tarpeeton kehuminen pilaa lapsen!
Se 70-luvun lapset ketju sisälsk paljon tätä samaa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Tottakai suhtautuminen voi myöhemmin muuttua ja toivottavasti muuttuukin, mutta en laskisi sen varaan. Kannattaa etsiä arvostusta muualta ja jättää vanhempien ajatukset omaan arvoonsa, jos he sitten joskus arvostustaan ilmaisevat, se on vaan plussaa.
Näitä vanhempia on todella paljon nykyään, ja pahoinvoivia, itsetuhoisia "hyvien perheiden" 10-vuotiaita vesoja. Ei ollut vielä 5 vuotta sitten, sanoo opettajana työskentelevä ystäväni. Sen näkee jo tuosta "kasi on alisuorittamista" -ketjun kommenteista. Lisänä näillä lapsilla on usein myös vaativia urheilu- tai soittoharratuksia. Tämä muutos on tapahtunut tosi lyhyessä ajassa, ja ystäväni mukaan taustalla on osittain some. Pitää pystyä pätemään maailmalle, että meidän Jesse-Eerika on täydellinen kaikessa. Esitellään lasten saamia stipendejä ja todistuksia Instassa "kyllä äiti/isi on niin ylpee". Oksetus.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Se 70-luvun lapset ketju sisälsk paljon tätä samaa.
No kyllä tää on tuttua, kun on 70-luvun lapsi. Ei vaan mikään kelvannut, eikä riittänyt, vaikka jokunen stipendi tuli ja kolme tutkintoa hyvillä arvosanoilla.
Sittemmin ymmärsin armahtaa "itse itseni", ja lakata kuuntelemasta vanhempien ajatuksia ja kyselemästä mielipidettä, että kelpaako.
Helpotti😋
Monella ikätoverilla on selvä jatkuva pätemisen tarve ja aina täytyy vielä tosiaan keski-ikäisenäkin saada siunaus vanhemmilta siihen, että "kelpaanko nyt, ja annatteko mulle tukea"....
Tää on toisaalta ihan järkkyä, koska lapsuuden kuviot jatkuu vielä keski-iässä🤪 Ei 70-luvulla syntyneen tarvitse enää haluta vanhemmiltaan hyväksyntää sille, että pärjäsikö/pärjääkö edelleen, koska aikuinen ihminen arvottaa itse itsensä, ja kannattaa ajatella, että omat vanhemmat ei välttämättä enää kauan elä, tai on jo kuolleet.
Tähtitaivas☆
Vierailija kirjoitti:
Mäkin olen huomannut että se kunnollinen arvostus tuli vasta kun valmistuin amk:sta ja menin töihin. yllättävän moni vanhempi pitää alaikäisiä lapsiaan itsestäänselvyyksinä ja yksinkertaisina.
Vaikka ne omat lapset on paaaaaljon fiksumpia kuin vanhempansa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Ap. Suuntaa sille alalle, jossa voit parhaiten toteuttaa itseäsi.
Kun pääset kotoa pois niin sen jälkeen et ole oikeastaan tilivelvollinen vanhemmillesi.
Ja voit elää omaa elämääsi.
Koin omassa lapsuudessa ja nuoruudessa samaa kuin AP; mikään mitä tein ei ollut riittävän hyvää tai kehujen arvoista vanhempieni mielestä, eikä minusta ikinä pitänyt tulla mitään. Nyt olen 30v ja mielestäni oma elämä on mennyt ihan kohtuullisesti; pari vuotta vierähti ulkomailla töissä ja vaihdossa, maisterin paperit takataskussa, naimisissa omasta mielestä maailman ihanimman miehen kanssa, vakityö mielekkäällä allalla, itse rakennettu oktalo ja esikoisvauva tulossa. Silti vieläkään omat vanhemmat eivät arvosta tai löydä minusta mitään positiivista, mutta se lienee heidän asiansa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Lisättäköön vielä, että oman pienen lapseni annan elää lapsen elämää.
Päiväkotikin tuntuu ajoittain rankalta, joten mahdollisuuksien mukaan kevennän siellä olemisen määrää, koska lapsen paras paikka on kotona, ei hoidossa.
Liiallinen suorittaminen on kauheaa katsella. Tätä vaaditaan jo päiväkodista saakkam.
Nyt hyvänä esimerkkinä se, että naapureissa on ihan pienestä saakka lapset olleet mukana vaativissa aikataulutetuissa kilpatreeniä vaativissa harrastuksissa, että elämän keskipiste on suoraataan pelkkä mitalin saavuttaminen🙄 Mitään tavallista eivät saa harrastaa, vaan kuskataan aikataulujen mukaan, viik8nloppuisinkin lähtö treeneihin aikaisin aamulla.
Omalla kohdalla vihaan tällaista elämää, en sano, että se on väärin, mutta kuulen, että naapurinkaan lapset eivät pidä itse omista treeneistään, vaan haluaisivat joskus olla vapaammin ja vaikka leikkiä omien kavereidensa kanssa treenien sijaan.
Vanhemmat vaativat kaikenlaista, jokainen omaansa omalta jälkikasvultaan, että unohdetaan olla yhdessä ja elää.
Ei kuullosta hyvältä, vaikka se "väkisin ansaittu" kilpamitali sitten jossain seinällä roikkuisokin😥🤪
Tähtitaivas☆
Vierailija kirjoitti:
Se 70-luvun lapset ketju sisälsk paljon tätä samaa.
no sit niitten lapset vuorostaan jatkaa...........
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Se 70-luvun lapset ketju sisälsk paljon tätä samaa.
no sit niitten lapset vuorostaan jatkaa...........
Ei varmasti kaikki, mutta osa tuntuu jatkavan, koska elämän keskipiste on suoriutuminen, eikä aina hyväkään suoriutumimen riitä, vaan opetetaan kilpailemaan pienestä saakka.
Sitten ylpeänä esitellään lapsen saavutuksia jossain somessa ja taloyhtiön pihapiirissä...
Sekä ihmetellään, että eikös teidän 4v. vielä treenaa ja kilpaharrasta, kuten meillä on lapsia kasvatettu melkein syntymästä saakka...
NO EI!! Ei varmasti!😅😘🤣
Tähtitaivas☆
Valitettavasti tuollaisia vanhempia on paljon. Suomessa on pitkä perinne sille, että lapsia ei kehuta. Oma äitini tapasi ihan ääneen sanoa, että lasta ei saa kehua ettei se ylpisty. Latistaminen on monilla syvään juurtunut malli.
Tiedän, että on hankalaa tsempata yksin ilman kannustusta, mutta sinä olet selvästi onnistunut siinä! Pärjäät hyvin koulussa, olet saanut töitä ja harrastat mielekästä harrastusta. Saat olla todella ylpeä itsestäsi, vaikka vanhemmat eivät sitä sinulle sanokaan.
Toivon että masennuksesi helpottaa pian. Käy vaikka kouluterveydenhoitajalla juttelemassa, se auttaa.
Ja muista että olet fiksu ja hieno nuori ihminen. Kehu itse itseäsi joka päivä. Vaikka jostain ihan pienestä asiasta.
Tsemppiä ja hyvää tulevaisuutta sinulle!
Moi AP! Et ole yksin painimassa riittämättömyyden ja masentuneisuuden tunteiden kanssa. Vanhempien pitäisi tukea ja kannustaa sinua, mutta jostain syystä he eivät sitä tee ja ei ole ihme että olet asiasta surullinen. Olet hyvä juuri tuollaisena, vaikka et saisikaan jokaisesta kokeesta kymppiä. Elämässä on niin paljon muutakin kuin hyvät numerot. Mene rohkeasti juttelemaan tuntemuksistasi koulukuraattorin kanssa, hän kuuntelee ja tukee sinua varmasti.
Terkuin, koulukuraattori.
Mulla oli lukion tokarin keskiarvo paria piirua vailla 10 ja kirjoitin viisi ällää. Kansakoulun käynyt isäni haukkui minut pystyyn, kun en kuulemma omaa äidinkieltäni osannut. Äikän aineet nimittäin menivät penkin alle, kun yritin liikaa. Sitten kun kerroin, että aioin oikikseen totesivat, että tyttöjä ei kannata kouluttaa, kun naimisiin ne kuitenkin menevät. Sinne pyrin ja pääsin. Kuulemma olin niin hyvä pänttäämään.
En enää vuosiin ole välittänyt.
Muistan kuudennella kun sain yleensä kymppejä kokeista. Kerran sain 6:sen ja se johtui oikeastaan vaan siitä, että siinä oli muutama pikkukysymys ja yksi iso tehtävä, josta olisi saanut suurimman osan pisteistä, ja jotenkin tajusin sen tehtävänannon ihan väärin. No arvatkaa mitä kotona seurasi? Kuritettiin remmillä! Ja voin vakuuttaa, että pelkkä se huono numero nolotti niin paljon, että se olisi itsessään ollut minulle riittävä rangaistus, eikä todellakaan olisi tarvinnut sen lisäksi pieksää.
Vierailija kirjoitti:
Muistan kuudennella kun sain yleensä kymppejä kokeista. Kerran sain 6:sen ja se johtui oikeastaan vaan siitä, että siinä oli muutama pikkukysymys ja yksi iso tehtävä, josta olisi saanut suurimman osan pisteistä, ja jotenkin tajusin sen tehtävänannon ihan väärin. No arvatkaa mitä kotona seurasi? Kuritettiin remmillä! Ja voin vakuuttaa, että pelkkä se huono numero nolotti niin paljon, että se olisi itsessään ollut minulle riittävä rangaistus, eikä todellakaan olisi tarvinnut sen lisäksi pieksää.
Vaikea ymmärtää, mitä vanhemman päässä liikkuu, kun kurittaa selvästä vahingosta. Jos huono numero olisi tahallisesti aiheutettu, esim. jätetty lukematta kokeisiin tms., ymmärtäisin jonkinlaisen (ei-fyysisen) seurauksen. Mutta huh-huh.
Mäkin olen huomannut että se kunnollinen arvostus tuli vasta kun valmistuin amk:sta ja menin töihin. yllättävän moni vanhempi pitää alaikäisiä lapsiaan itsestäänselvyyksinä ja yksinkertaisina.