Onko alkoholistimiehen kumppanina mahdotonta olla onnellinen?

Ei voi olla onnellinen. Jos ei kiinnosta ajatella itseään, niin ajattelisi edes mahdollisia lapsia.

On. Kaikki pyörii pullon ympärillä.

Mietitkö tosissasi tuollaista? Alkoholistilla alkoholi tulee aina ykkösenä ja kaikki elämässä menee sen ehdoilla. Et voi sopia alkoholistin kanssa yhtään mistään, koska alkoholille tulee muita suunnitelmia ja alkoholistia viedään taas. Omasta mielestään alkoholisti on hyvä puoliso, kun hän kehuu puolisoaan kapakassa jokaiselle, joka jaksaa kuunnella. Ja kun alkoholistin puoliso kyllästyy katteettomiin lupauksiin, alkoholisti itkee jokaiselle kapakassa, miten hänellä kävi taas huono tuuri. Juuei, jos suhde on vasta aluillaan, niin lopeta se nyt.

riippuu ihan siitä, miten usein alkoholisti juo. Jos on esim. pitempiä raittiita kausia, tai sellaisia, jolloin alkoholisti onnistuu vaan tissuttelemaan tavalla, joka ei paljon vaikuta käytökseen, niin onnellisiakin hetkiä voi olla, tosin sitten taas monia vaikeita hetkiä, jollon ajattelee ettei tämä ole sitä elämää jota tahtoisin elää. 

Jos nyt kuitenkin aikoo jäädä eikä lähteä, syystä tai toisesta, niin kannattaa kiinnittää huomoita mahdollisimman paljon omaan hyvinvointiin, ottaa siitä itse vastuu eikä odottaa, että alkoholistimies voisi sen tavalla tai toisella tehdä. Eli ei niin, että olen onnellinen jos mies ei juo, vaan että olen mahdollisimman onnellinen, joi mies tai ei. Eikä pidä missään nimessä ottaa vastuuta miehen juomisesta eikä asioista, jotka hänelle tapahtuu juomisen vuoksi. Eli ei pidä peitellä juomista toisilta, ei tehdä asioita miehen puolesta, ei valehdella, vaikka itseäkin hävettäisi se, mitä mies juomisen vuoksi on tehnyt tai jättänyt tekemättä. 

Ollessani alkoholistimiehen kanssa (nyt eronnut, mutta en alkoholin vuoksi, mies raitistui ja oli viimeiset yli 10 v. juomatta) en tunnistanut itsessäni läheisriippuvuutta, vaikka asiaan tutustuinkin, mutta nyt vanhempana, kun aikaa on kulunut ja ymmärrän jo ehkä vähän paremmin myös sitä, mitä läheisriippuvuus on, tunnistan hyvin varsinkin tietynlaisen rajattomuuden, mikä läheisriippuvuuteen liittyy. Aikoinaan ymmärsin sen jotenkin niin, että ei osaisi elää yksin yms, sen kanssa minulla ei ole ollut ongelmia. 

Tasapainoinen ihminen ei ryhdy eikä pysy "parisuhteessa" (huolto- ja riippuvuussuhde se on) minkään sortin addiktin kanssa eikä voi sellaisessa olla onnellinen.

Vierailija kirjoitti:

riippuu ihan siitä, miten usein alkoholisti juo. Jos on esim. pitempiä raittiita kausia, tai sellaisia, jolloin alkoholisti onnistuu vaan tissuttelemaan tavalla, joka ei paljon vaikuta käytökseen, niin onnellisiakin hetkiä voi olla, tosin sitten taas monia vaikeita hetkiä, jollon ajattelee ettei tämä ole sitä elämää jota tahtoisin elää. 

Jos nyt kuitenkin aikoo jäädä eikä lähteä, syystä tai toisesta, niin kannattaa kiinnittää huomoita mahdollisimman paljon omaan hyvinvointiin, ottaa siitä itse vastuu eikä odottaa, että alkoholistimies voisi sen tavalla tai toisella tehdä. Eli ei niin, että olen onnellinen jos mies ei juo, vaan että olen mahdollisimman onnellinen, joi mies tai ei. Eikä pidä missään nimessä ottaa vastuuta miehen juomisesta eikä asioista, jotka hänelle tapahtuu juomisen vuoksi. Eli ei pidä peitellä juomista toisilta, ei tehdä asioita miehen puolesta, ei valehdella, vaikka itseäkin hävettäisi se, mitä mies juomisen vuoksi on tehnyt tai jättänyt tekemättä. 

Ollessani alkoholistimiehen kanssa (nyt eronnut, mutta en alkoholin vuoksi, mies raitistui ja oli viimeiset yli 10 v. juomatta) en tunnistanut itsessäni läheisriippuvuutta, vaikka asiaan tutustuinkin, mutta nyt vanhempana, kun aikaa on kulunut ja ymmärrän jo ehkä vähän paremmin myös sitä, mitä läheisriippuvuus on, tunnistan hyvin varsinkin tietynlaisen rajattomuuden, mikä läheisriippuvuuteen liittyy. Aikoinaan ymmärsin sen jotenkin niin, että ei osaisi elää yksin yms, sen kanssa minulla ei ole ollut ongelmia. 

Tulipa epäselvästi kirjoitettua, olisi pitänyt tarkastaa ja lyhentää lauseita, mutta olkoon, ehkä siitä jotain ymmärtää. Töissä olen, joten keskittymiskyky tähän palstaan vähän heikko, halusin kuitenkin vastata...

Koska en itse halua käyttää alkoholia kuin harvoin, niin käytännössä se menisi siihen, että olisin selvinpäin humalaisen seurassa, ja se vähentäisi onnellisuuttani merkittävästi. Kodissa pitää mielestäni olla rauhallista, mukavaa ja selkeää, ja humalaisen ihmisen seura ei ole sellaista.

Lisäksi, kuten ketjussa jo on mainittu, addiktio sinänsä aiheuttaisi psykologisia ongelmia, jotka saattaisivat heijastua parisuhteeseen / perhe-elämään.

Tiedän toisaalta onnellisia pariskuntia, joissa toinen osapuoli on raitistunut alkoholisti, joten ei alkoholismi välttämättä onnellisen parisuhteen muodostamista estä, vaan toivoa on, jos on tahtoa.

Juovan alkoholistin kanssa et voi ikinä olla onnellinen.

Se selvänä ihana ja mahtava mies jättää väliin äitisi hautajaiset koska veti perseet edellisenä iltana eikä tullut aamuksi kotiin. Se unohtaa viinapullon äärellä että olette kutsuneet pomosi illalliselle ja saat yksinään kestitä vieraat ja keksiä selityksiä. Se ryyppää koko illan, yön, aamun ja vielä aamupäivänkin vastaamatta puhelimeen ja viimein saapuu kotiin pahoinpitelämään sinut.

Kun viimein heräät haavekuvista niin et inhoa ainostaan tuota miestä, hänen tekojaan ja sairauttaan. Eniten inhoat itseäsi ja sitä, että annoit kaiken tuon paskan vapaaehtoisesti tapahtua itsellesi.

Up

Kilpailet jatkuvasti alkoholia vastaan etkä voi voittaa.

Mieheni on työnsä ja perheensä hoitava alkoholisti. Hän juo joka päivä 1-6 tölkkiä olutta.

Näin on menty nyt kuutisen vuotta. En nalkuta, olen pyytänyt että voisi juoda vähemmän tai harvemmin. Kyllä se sitten taas hetkeksi rajoittaa, että ottaa joka toinen päivä tms.

Hän hoitaa duuninsa, on ahkera ja saanut ylennyksiäkin. Reissaa jonkin verran ulkomailla. Lasten kanssa viettää vapaa-aikaa, niiden harrastukset, osallistuu koulujuttuihin. Munkin kanssa, mutta onhan se aina sitten niin kun syömässä käydään, niin pitää vilkasta se juomatarjonta ensin. Tai missä vaan.

Eli hän ei ole ympäripäissään meidän seurassa. Ehkä kerran kuussa juopuu kunnolla, mutta silloinkin jalat kantaa ja puheesta saa selvää. Vielä harvemmin käy baareissa tai kavereidensa kanssa.

Mies tiedostaa ongelmansa. Hän välillä aina itse testailee juomattomuutta ja sitten taas palailee tapoihinsa. Lääkärillä on käynyt puhumassa asiasta, mutta sielläkin annetaan näitä tehtäviä: miksi juot? mitä tunnet? kärsiikö perhe-elämä? jnejne. Samalla saa jonkin synninpäästön, että kun kuitenkin olutta juo, niin hyvä, että juo olutta, kun siinä on niin vähän alkoholia...

Omakantani on, että rakastan miestäni, viihdyn seurassakin. Otan itsekin joskus. 1-2 krt kuukaudessa muutaman lasin viiniä. Seksiäkin meillä on, hän on hyvä kumppani ollut aina. Me ei tapella, eikä teinitkään ole valittaneet tai tuoneet asiaa esille. Ollaan asiasta kuitenkin keskusteltu silloin tällöin.

Tää on tämmöinen ihmeellinen pattitilanne, en mä tämän takia jätä häntä. Ainakaan tässä tilanteessa. Jos tilanne pahenee: alkaa rähistä, tapella, tulee kus et housussa kotiin, tulee ryöstetyksi kännitakia jnejne.. Pakkohan se on sitten ottaa asiat kunnon harkintaan.

Mulla on verrokkina omien vanhempien juominen. Ryyppyremmit ja ne rähinät, rahattomuus, hajut... Mieheni tilanne ei ole mitään tuohon verrattuna. Luonnollisesti tästä tulee eri muistot yms. ne näkee vasta jälkeenpäin.

Vierailija kirjoitti:

Tasapainoinen ihminen ei ryhdy eikä pysy "parisuhteessa" (huolto- ja riippuvuussuhde se on) minkään sortin addiktin kanssa eikä voi sellaisessa olla onnellinen.

Tässä valossa kukin parisuhteellinen aikuinen on pikkasen vinksallaan. Johan sitä sanotaan, että rakkaus ei ole normaalitila aivoissa. Altistaa väärinkäytöksille.

Toiset addiktoituu uskosta, toiset ovat riippuvaisia liikunnasta, yhdet päihteistä, eräät rakkaudesta... onhan näitä.