Kärsin suunnattomasti kun en saanut tavata isääni kun äiti meni

Täytyy muistaa kertomuksesi aina kun riitelen exän kanssa.

lapsi ei eroa vanhemmistaan vaikka vanhemmat eroavatkin.

ja ne vääryydet vielä jopa koskettavat ja loukkaavat minua. Ikävää et haluat lyödä lyötyä.

Äidilläsi ja isäpuolellasi oli varmasti syynsä tehdä niin kuin tekivät. Käsittele itse tunteesi, mutta älä syyttä heitä. He ovat varmasti tehneet niin kuin ovat parhaaksi nähneet asiat sinun kannalta. Sitä en tiedä oliko se oikein, mutta he ovat tehneet kaiken sen mihin ovat kyenneet.

Silloin (ja taidetaan vieläkin) väitettiin, että lasten takia ei saa erota, lapsille on aina parempi kun molemmat vanhemmat ovat yhdessä ja että jos lapset saisivat valita niin he mieluummin ottaisivat riitelevät vanhemmat jotka asuvat yhdessä kuin perheen jossa ei riidellä mutta josta isä on lähtenyt. Ja äiti valitettavasti uskoi. :(

Lopulta, vuosien kärsimisen, alistamisen ja pelon jälkeen äiti uskalsi erota. Kun äiti kertoi asiasta, tuntui kuin olisin ensimmäisen kerran vuosiin saanut vedettyä kunnolla henkeä. Äiti lähes vapisi kertoessaan että me joudumme muuttamaan jne. kun taas me tunsimme, että elämä oli vasta alkamassa!

Tälle ilolle tuli valitettavasti karu loppu nopeasti, sillä lapsenuskoisina olimme luulleet että emme joudu enää tapaamaan isää koskaan muuton jälkeen. Jouduimme kuitenkin tapaamaan isää lähes viikoittain ja olemaan 1-2 viikonloppua hänen luonaan kuukausittain. Nuo ajat tuntuivat loputtomilta ja pelottavilta jaksoilta, sillä isänluona oli täysin erilaiset säännöt (isä tahtoi uhmata äidin toiveita kaikessa mahdollisessa) kuin kotona eikä isä ollut koskaan luotettava ja turvallinen aikuinen.

Minä puolestani näen punaista aina kun kuulen, että lapsen parhaaseen vedoten yritetään pakottaa lapsia tapaamaan jos jonkinlaisia isiä, samalla väittäen että tätä ne lapset tahtovat. Kokemuksesta tiedän että se ei ole totta. :(

Minusta lähivanhemmalla pitäisi olla mahdollisuus vaatia lapsille ja etävanhemmalle valvottuja tapaamisia jossain valtion järjestämässä tapaamispaikassa ja lisäksi lasten toiveita olisi kuunneltava huomattavasti enemmän, eikä vain suljettava silmiä ja uskoteltava että ihan hyvin ne lapset siellä pärjäävät.

Vierailija:

uusiin naimisiin. Isäni kuoli kun olin 12-vuotias ja isäpuoli ojensi vaan lapun jossa oli ilmoitus isän kuolemasta, mitään ei sanottu. Isäni alkoholisoitui ja en yhtään ihmettele kun menetti rakkaan tyttärensä. Voi kun hän eläisi niin olisin etsinyt hänet käsiini vaikka maapallon toiselta puolen. Minun nimeeni ei löydy hänen virkatodistuksestaan koska en ollut tunnustettu ja aitini ei ollut naimisissa hänen kanssaan. Elatusmaksut hän ainakin maksoi, ihme laki oli silloin. Nykyään lapset tunnustetaan ja lapsella syntyy myös perimisoikeius biologiseen vanhempaansa.

Asia on ollut mulle kipeä ja olen ollut ammattiauttajalla juttelemassa. Äitini kanssa en ole asiasta keskustellut ja epäilen et isäpuoli oli kaiken takana. Hän otti minut nimilleen mutta minulla ei tietenkään ole häneen perimisoikeutta enkä haluaisikaan. Ainoa mitä olisin kaivannut oli oma isäni. Hän lähetti mulle paljon lahjoja mummun kautta ja haluisin ne muistoksi ja aion ne kaivaa vintiltä jossakin vaiheessa jossei niitääkin ole hävitetty. Näen punaista aina kun joku äiti yrittää estää isää tapaamsat lastaan tai vaikeuttaa isä-lapsi suhdetta. Kannattaa miettiä sitä molemminpuolista tuskaa!

vaan joskus tulee toivoton olo. Uskon et eivät tehneet sitä ilkeyttään vaan tekivät niin kuin he parhaaksi näkivät.

Mutta ammatti-ihmiselle puhuminen on varmaan auttanut?

Minäkään ei voi puhua lapsuudestani äidille vaikka meillä on hyvä välit. Onneksi sinä olet hakenut apua. Pääasiahan on että puhut jollekkin ja silti pidät lipun korkealla etkä katkeroidu. Itsehän sitä kuitenkin ollaan aikuisena omasta elämästä vastuussa.



6

näämme asioita pitkälti aika suppeesti ja omat kokemukset muokkaavat meitä ja ajatuksiamme. Vaikea asia johon ehdottomasti esim. sosiaaliviranomaisten pitäis puuttua ja apua saada enemmän. t. ap