Petetyksi tulleet, miten selvisitte?

Aikahan siihen varmaan parhaiten auttaa. Juuri näiden kokemusten takia halveksin pettämistä, voidaan aiheuttaa niin paljon pahaa toiselle.

Klassinen "aika parantaa haavat" pätee tähänkin. Onneksi sinulla on ystäviä ja olet hakenut muutenkin apua, se auttaa asian käsittelyä. Jossain vaiheessa kipu helpottaa, vaikka nyt ei siltä tuntuisikaan. Voimia!

Ajan kanssa hyvien ystävien tuella. Ei siihen muuta konstia ole. Onneksi sinullakin on tukijoukkoja tarjolla. 

Ajattelen, että tuo luonne kostautuu hänelle ennen pitkää. Tuollaiset ihmiset ei yleensä opi, edes kantapään kautta ja siksi monesti päätyvät vankilaan tai yksin ennen tai myöhemmin.

Tällaiset kokemukset voivat joskus puhkaista myös masennuksen, jossa voi olla ihan lääkityskin tarpeen.

Aika, aika ja vielä kerran aika. Puhu asiasta tutuille ja tuntemattomille, päästä kaikki pahaolo pois sisältäsi. Itke ja huuda, vielä joku päivä naurattaa.

Älä syyllistä itseäsi. Meitä petettyjä on yhtä paljon kun pettäjiäkin.

Vierailija kirjoitti:

Aika, aika ja vielä kerran aika. Puhu asiasta tutuille ja tuntemattomille, päästä kaikki pahaolo pois sisältäsi. Itke ja huuda, vielä joku päivä naurattaa.

Älä syyllistä itseäsi. Meitä petettyjä on yhtä paljon kun pettäjiäkin.

Tässä on vähän se, etten enää viitsi hirveästi puhua asiasta ystävilleni. Kaikilla on omat kiireensä ja elämänsä joihin keskittyä. Jotkut myös asuvat kaukana. Olen muutenkin sellainen, että koen etten halua enää häiritä tai kuormittaa heitä tällä. Toki välillä tuon esiin, että on ollut vaikeaa, mutta en tee tästä mitään numeroa. Lähimmistä ystävistäni moni ei ole koskaan edes eronnut saati tullut petetyksi, joten tottakai heidän on vaikeaa ymmärtää miksi tämä on niin vaikeaa. Aika yksin koen lopulta asian kanssa olevani. Yksinhän tämä prosessi varmasti kuitenkin lopulta on käytävä, oman itsensä kanssa.

Yritin elää miehen kanssa vuosia näiden asioiden kanssa; koska lapset. Meillä ei mitään erityisen räikeää kaksoiselämää mies viettänyt, mutta kuitenkin sen verran pahoja juttuja teki että luottamus meni ja rakkaus kuoli. Nyt jälkeenpäin kun muistelee niin olihan ne tosi vaikeita vuosia, mies valehteli, pyyteli anteeksi, valehteli, pyyteli anteeksi. Nämä tapahtui ryppäinä aina lasten syntymien jälkeen (2 lasta) jolloin olin erityisen herkässä tilassa, enkä pystynyt eroa ottamaan vaan koitin antaa anteeksi ja jatkaa. Siinä olin heikko etten heti vaan lähtenyt. 

 Mutta siis ero tapahtui vähitellen, kun lopulta erottiin niin olin lähinnä helpottunut. En kaipaa miestä, kaipaan toki sitä haavekuvaa mikä minulla meistä joskus oli, mutta kun se ei ole totta, niin pakko vaan päästää irti niistä haaveista ja jatkaa elämää.

Miten olisi eroryhmä? Itse sain sieltä korvaamatonta vertaistukea ja mahdollisuuden puida asioita saman kokeneiden kanssa. Lisäksi kävin terapiassa. Aikakin auttaa, mutta ehkä juuri itsetunnon uudelleen kasaamiseen tarvitaan vertaistukea ja ammattiapua.

Vierailija kirjoitti:

Miten olisi eroryhmä? Itse sain sieltä korvaamatonta vertaistukea ja mahdollisuuden puida asioita saman kokeneiden kanssa. Lisäksi kävin terapiassa. Aikakin auttaa, mutta ehkä juuri itsetunnon uudelleen kasaamiseen tarvitaan vertaistukea ja ammattiapua.

Eroryhmä ei ole kyllä käynyt mielessä, täytyy tutustua tähän! Koen myös itse, että tarvitsisin todennäköisesti terapiaa. On vaan niin hiivatin kallista. Julkisella olen jokusen kerran käynyt ammattilaisella mikä on toki ollut hyvä, mutta koen että tarvitsisin vähän enemmän. Uskon tämän kriisin nostaneen pintaan paljon muutakin tunnepuolen asiaa, jotka nyt kalvavat. Ap

Voimia sinulle! Aika ja puhuminen, vertaistuki auttaa. Meitä on monta selviytynyttä, särö sydämessä silti välillä muistuttaa ihmiselon karuista puolista.

Ei siinä auta kuin aika. Minulle selvisi miehen pettäminen viime touko-kesäkuun vaihteessa ja vasta nyt tuntuu siltä, että olen päässyt yli eli vuosi meni ainakin.

Silloin kun on todella paha olla, tuntuu siltä, ettei mikään auta. Mutta ajan kanssa helpottaa.

En enää kaipaa entistä. Tosin suren tätä yksin olemista, koska kaipaan hirveästi rakkautta.

Välillä tuntuu vaan niin toivottomalta. Hetken menee paremmin, sitten iskee järjetön suru ja hädintuskin kykenee töihin. Aikaa on toki mennyt vasta noin 8kk, mutta alkaa vaan tuntua ettei enää jaksaisi. Ihan kun jossain sumussa kulkisi. Ap

Aika auttoi ja sen käsittäminen, ettei mun katkeruus satuta kerään muuta kuin mua itseäni. Vieläkin välillä nousee sellainen jännä raivoinhotus jos jotenkin alan sitä aikaa elämässä ajatella, vaikka erosta on jo 6 vuotta aikaa. Sen lisäksi että petti ja paljastui patologiseksi valehtelijaksi, alkoi eron jälkeen myös vainota mua ja sitä kesti puoli vuotta. Loppui kun uusi tyttis oli ylläriraskaana. Mä olen myös ajatellut, että sen elämä on jo tarpeeksi kamalaa koska hän joutuu elämään itsensä kanssa omaa surkeaa elämäänsä joten mun elämää se ei enää saa pilata. Mielikuvissani hän on ihmisen kokoinen syöpäkasvain josta paranin ja se tuottaa iloa ja helpotusta. Tsemppiä ja voimia sulle raskaaseen prosessiin, usko että se vielä helpottaa. Ja onneksi ei ole yhteisiä lapsia ja sitä kautta ikisidettä.

Vierailija kirjoitti:

Aika auttoi ja sen käsittäminen, ettei mun katkeruus satuta kerään muuta kuin mua itseäni. Vieläkin välillä nousee sellainen jännä raivoinhotus jos jotenkin alan sitä aikaa elämässä ajatella, vaikka erosta on jo 6 vuotta aikaa. Sen lisäksi että petti ja paljastui patologiseksi valehtelijaksi, alkoi eron jälkeen myös vainota mua ja sitä kesti puoli vuotta. Loppui kun uusi tyttis oli ylläriraskaana. Mä olen myös ajatellut, että sen elämä on jo tarpeeksi kamalaa koska hän joutuu elämään itsensä kanssa omaa surkeaa elämäänsä joten mun elämää se ei enää saa pilata. Mielikuvissani hän on ihmisen kokoinen syöpäkasvain josta paranin ja se tuottaa iloa ja helpotusta. Tsemppiä ja voimia sulle raskaaseen prosessiin, usko että se vielä helpottaa. Ja onneksi ei ole yhteisiä lapsia ja sitä kautta ikisidettä.

Omalla kohdallani tavallaan ehkä myös vaikeinta on se, etten ole pystynyt tuntemaan juurikaan mitään vihaa. Luulen, että edes jonkinlainen raivo tai inhotus auttaisi prosessoinnissa, mutta kun niitä ei ole... lähinnä pelkkää surua, epäuskoa ja ikävää. Siis ikävää ihmistä kohtaan, joka on minut rikkonut. Todella ristiriitaista. Ap

Petetyksi tuleminen voi olla hyvin traumaattinen kokemus, sen kun tätä harrastavat ta siihen sekaantuvat tajuaisivat. Aika se on varmaan paras korjaaja, läheisiin ja ammattiapuun tukeutuminen on myös tärkeää.

Itse olin vihainen ja tulin vihaiseksi eniten kahdesta asiasta: siitä että mies tahallaan ns. veti maton jalkojeni alta ja toiseksi siitä, että kun tämä toinen tuli kuvioihin, alkoi hän armottomasti arvostella minua ja lytätä itsetuntoani. Aika monet kelpaamattomuuden tunteet, suuri hämmennys ja itkut tuli sinä aikana väännettyä kun en yhtään ymmärtänyt, miksi mies jolle olin ollut "kaikki" yhtäkkiä löysikin ulkonäöstäni, elämästäni ja tekemisistäni pelkkää vikaa. Tästä olen oikeastaan yhä vihainen. Olisi ollut parempi, jos mies olisi yksinkertaisesti lähtenyt, mutta hän päätti haluta jatkaa yhdessä koko ajan nakertaen itsetuntoani ja tahallaan tehden oloni kelpaamattomaksi ja huonoksi. En ymmärtänyt mistä käytös johtui kuin vasta paljon myöhemmin.

En tiedä auttaako viha. Ainakin se voimaannuttaa, mutta samalla tekee olon jotenkin raskaaksi ja negatiiviseksi. Oma luontainen iloisuuteni myös katosi vihaan. Ei kukaan tällaisia tunnetiloja vapaaehtoisesti halua kokea.