Nelosluokkalaisen pojan kaveri soittaa/tulee käymään/laittaa viestiä ihan joka päivä

Ei ole vastaavia kokemuksia. Kaverit saisi käydä enemmänkin, jos haluavat. Nyt käyvät silloin tällöin.

Ei lapsista, mutta entinen naapuri oli tuollainen. Sanoi olevansa läheisriippuvainen.

Mutta ehkä tuo poikasi kaveri on vain yksinäinen, ei sisaruksia, vanhemmat töissä,ei juuri muita kavereita kuin poikasi?

Minusta on normaalia tuossa iässä viestitellä joka päivä ja nähdä usein. Tietysti se ei ole ok, jos joka päivä vaatii ja ruinaa näkemään (eikä välillä vaan viestitellä "huvikseen").

Ihan normaalia tuon ikäisille.

Monet lapset kärsivät siitä, ettei ole kavereita.

Olisit tyytyväinen, ettei poikasi ole yksinäinen, vaan on kaveri.

Jos poikasi haluaa olla jonain päivinä yksin, eikö hän voi vaan sanoa tuolle lapselle, että tänään ei käy, nähdään sitten taas huomenna?

Muistaakseni leikittiin joka päivä pihalla muiden lasten kanssa eikä se ollut ollenkaan ahdistavaa. Vai olenkohan itse ollut ahdistava, kun olen käynyt kysymässä päivittäin leikkimään? Noh nyt vaan poikasi sanoo suoraan ei tai keksitte muuta menoa, jottei tarvitse joka päivä suostua.

Vierailija kirjoitti:

Monet lapset kärsivät siitä, ettei ole kavereita.

Olisit tyytyväinen, ettei poikasi ole yksinäinen, vaan on kaveri.

Jos poikasi haluaa olla jonain päivinä yksin, eikö hän voi vaan sanoa tuolle lapselle, että tänään ei käy, nähdään sitten taas huomenna?

Voihan sen sanoa, mutta täytyy varautua sanomaan enemmän kuin kerran. Pojallani on paljon kavereita, näistä yksi on takiainen.

Laittaa tauotta viestejä, olisi joka päivä tulossa meille, jos ei onnistu pitäisi saada pelata netissä poikani kanssa.

Viime viikolla poika oli kipeänä, kaveri soitti ja ilmoitti päättäneensä että tulee meille yökylään. Tietenkin sanoin ei, mutta kaveri jatkoi jankutustaan minulle; "Ei mua haittaa jos ****on kipee, ei se haittaa jos se tarttuu, kyllä mä voin tulla!" Harvoin tekee mieli kiroilla lapselle mutta tuossa kävi lähellä.

Vähän tietty käy sääliksi tuo kaveri, on kai tuollaiseen takertumiseen joku syy.

Minä olin pienenä se joka haki paljon kavereita, edelleen olen sosiaalinen luonne.

En ymmärrä tuossa olevaa ongelmaa, kyllä lapsetkin voi sanoa ei jos ei ehdi ja jaksa.

Thats it.

Paljon pahempi ongelma on nämä täysin yksinäiset, oikeasti kun kaikilla ei ole KETÄÄN kaveria.

Tulipa ahdistavat muistot entisestä kaverista naapuritalosta. Joka ikinen päivä hän pommitti minua ja oli kitkerän katkera siitä, että minulla oli muitakin kavereita ja menoja. Hänellä ei ollut siis muita kuin minä. Hän lähetteli minulle piilovttuilevia viestejä siitä, kuinka hän kyllä ymmärtää että minulla on muuta menoa ja olen jossain kauppakeskuksessa hengaamassa kaverin kanssa. Teininä siis.

Oli valtava ihme, jos sain olla yhden päivän rauhassa omissa oloissani. Onneksi lopulta uskalsin laittaa välit poikki, vuosien piinan jälkeen. En ole katunut.

Meillä vastaavaa samanikäisellä.

Olen jutellut poikani kanssa, että sinulla on oikeus olla yksin ja rauhassa kotona koulun jälkeen, jos niin haluat. Että ihan joka ikinen päivä arkisin ja viikonloppuisin ei ole pakko päästää tänne kotiin kavereita rymyämään.

Poika joskus sitten ilmoittaakin minulle, että tänään hän haluaa olla vain ihan rauhassa kotona koulun jälkeen eikä halua kotiin ketään. Tällöin, jos joku yrittää tulla, heille sanotaan (minä tai poika), että "tänään ei sovi" tai "meillä on muuta menoa". Tämä on riittänyt eikä kukaan ole jäänyt ruikuttamaan ja ollaan saatu rauhassa viettää kotona aikaa ilman poikalaumaa.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Monet lapset kärsivät siitä, ettei ole kavereita.

Olisit tyytyväinen, ettei poikasi ole yksinäinen, vaan on kaveri.

Jos poikasi haluaa olla jonain päivinä yksin, eikö hän voi vaan sanoa tuolle lapselle, että tänään ei käy, nähdään sitten taas huomenna?

Voihan sen sanoa, mutta täytyy varautua sanomaan enemmän kuin kerran. Pojallani on paljon kavereita, näistä yksi on takiainen.

Laittaa tauotta viestejä, olisi joka päivä tulossa meille, jos ei onnistu pitäisi saada pelata netissä poikani kanssa.

Viime viikolla poika oli kipeänä, kaveri soitti ja ilmoitti päättäneensä että tulee meille yökylään. Tietenkin sanoin ei, mutta kaveri jatkoi jankutustaan minulle; "Ei mua haittaa jos ****on kipee, ei se haittaa jos se tarttuu, kyllä mä voin tulla!" Harvoin tekee mieli kiroilla lapselle mutta tuossa kävi lähellä.

Vähän tietty käy sääliksi tuo kaveri, on kai tuollaiseen takertumiseen joku syy.

Tuollaisessa ei taida edes pohjimmiltaan olla kyse siitä, ks lapsi olisi takertuja, vaan tuontyyppisillä lapsilla on usein muutkin asiat tuolla tavoin hankalia. Ei suostuta hyväksymään ei:tä. Tiedän joitain tuollaisia ja yhden aika vaikeankin tapauksen. Hän usein vääntää mun kanssa siitä, että mun pitäisi antaa omille lapsilleni varaamia eväitä hänelle ja joskus on kärttänyt myös minulle itselleni ostamaa asiaa, esim. suklaapatukkaa. Totta kai usein jaan muillekin, kuten hänelle, mutta aina en ole varautunut ja muutenkin on varsin epäkohteliasta vaatia itselleen toisten omia asioita. Ja tämä esimerkki on vain yhdenlainen, kyllä niistäkin saa vääntää, että missä leikitään, mitä pelataan, keiden kanssa yms. En sitten tiedä onko tuo vain jollain persoonakohtainen ominaisuus vai jotain kasvatuksen tulosta, mutta hyvin raskasta joka tapauksessa.