Lue keskustelun säännöt.
Onko täällä muita, jotka alkavat herkästi itkemään? Hävettää tämä ominaisuus!
01.05.2019 |
En halua itkeä muiden edessä ja siksi tämä ominaisuus hävettää. Itken siis todella herkästi. En mitään huutoitkua, mutta liikutun niin, että kyyneleet tulevat silmiin. Musiiki varsinkin itkettää. En voi kuunnella julkisella paikalla herkkää kappaletta ollenkaan. :D
Kommentit (21)
Minä!
Syy voi olla hyvin mitätön, ihan riittää vaikka pätkä kauniita ja rohkeita ja mä jo itken.
Samaten koulujen kevät- ja joulujuhlat on ihan katastrofeja, mä itken kuin niagara, vaikkei edes oma lapsi esiintyisi.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Liikuttuminen on terveen ihmisen ominaisuus tai no ihmisen, jonka emppaattinen eläytymiskyky on suurempi. Tai sitten on joutunut altistumaan jo lapsuudenkodista alkaen jollekin, mihin itkeminen on ikäänkuin kehon oma tuudittaumiskeino. (itkeminen vapauttaa endorfiineja, joka rauhoittaa kehoa). Olen myös superherkkä, ja kotona sitä voikin harrastaa niin paljon kuin jaksaa. Julkisella paikalla sitten eri asia, jos yritän laskea koko elämäni aikana näkemäni vieraat itkevät ihmiset julkisella paikalla, voin laskea yhden käden sormilla. Itse itkin kerran vuolaasti erottuani rakkaastani ja ryntäsin Hämeentielle betoniporsaan päälle itkemään. Ihmiset käveli ohi, kukaan ei näkevinään. Onneksi ei ollut someaikaa, muuten varmaan olisin päätynyt utubeen.
Mä olin vielä muutama vuosi sitten älyttömän herkkä. Aina jos elokuvissa kuoli isähahmo, niin vollotin itseni kuoliaaksi. (vertasin ne tapahtumat aina omaan isääni, ja menettämisen pelkoon)
Vollotin myös jos eläimeen kajottiin.
Liikutuin kaikista herkistä kohtauksista missä esim joku kuolee tai jos on onnellinen hetki niin se onnen tunne valtaa mut ja saa mut herkistymään.
Nykyään pystyn jo katselemaan leffoja ilman tuota yliherkkyyttä. Edelleen saan tunteita , mutta en yhtä pahana kuin ennen.
N27
Vierailija kirjoitti:
Mä olin vielä muutama vuosi sitten älyttömän herkkä. Aina jos elokuvissa kuoli isähahmo, niin vollotin itseni kuoliaaksi. (vertasin ne tapahtumat aina omaan isääni, ja menettämisen pelkoon)
Vollotin myös jos eläimeen kajottiin.
Liikutuin kaikista herkistä kohtauksista missä esim joku kuolee tai jos on onnellinen hetki niin se onnen tunne valtaa mut ja saa mut herkistymään.
Nykyään pystyn jo katselemaan leffoja ilman tuota yliherkkyyttä. Edelleen saan tunteita , mutta en yhtä pahana kuin ennen.
N27
Olen kateellinen, koska haluaisin myös tästä herkkyydestä eroon. Ap
Vierailija kirjoitti:
Liikuttuminen on terveen ihmisen ominaisuus tai no ihmisen, jonka emppaattinen eläytymiskyky on suurempi. Tai sitten on joutunut altistumaan jo lapsuudenkodista alkaen jollekin, mihin itkeminen on ikäänkuin kehon oma tuudittaumiskeino. (itkeminen vapauttaa endorfiineja, joka rauhoittaa kehoa). Olen myös superherkkä, ja kotona sitä voikin harrastaa niin paljon kuin jaksaa. Julkisella paikalla sitten eri asia, jos yritän laskea koko elämäni aikana näkemäni vieraat itkevät ihmiset julkisella paikalla, voin laskea yhden käden sormilla. Itse itkin kerran vuolaasti erottuani rakkaastani ja ryntäsin Hämeentielle betoniporsaan päälle itkemään. Ihmiset käveli ohi, kukaan ei näkevinään. Onneksi ei ollut someaikaa, muuten varmaan olisin päätynyt utubeen.
Eihän siinä muuta haittaa ole kuin että nolaan itseni usein itkemisen takia.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Liikutun kyyneliin todella herkästi. On se ärsyttävää.
Itken myös järkytyksestä, mutta se ei niin haittaa, koska järkytyttyä tulee aika harvoin eikä sitä pidetä erikoisena, jos itkee sellaisessa tilanteessa. Surusta itkeminenkin on tietysti normaalia.
Liikutuksesta itkeminen joka käänteessä on omituisempaa.
Blogini: https://ilouutinen.blogspot.fi/
Täälläkin vanha täti joka liikuttuu usein...mun mielestä kertoo enemmän yhteiskunnan arvoista ja kulttuurista jos herkkyyttä pitää hävetä!
Koska ajattelen,että tämä herkkyys on mun elämää rikastuttava asia en aiokaan yrittää enää muuttua.En nolaa läheisiäni ja käyttäydyn normien mukaisesti
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Täällä myös yksi aika herkkä. Olen aina häpeillyt itkemistä, koska meillä kotona ei näytetty mitään tunteita eikä empatiaa. Nyt aikuisena olen alkanut vähitellen oppia pois häpeästä.
Olen sitä mieltä, että jos itkettää, niin antaa tulla vaan.
Minä itken ja liikutuin tosi herkästi! Ilosta jasurusta sekä raskaista kokemuksista johtuen. En häpeä sitä. Työssä itken asiakkaiden kanssa. En koe häpeälliseksi, paitsi just jotkut tilaisuudet, joissa vollotan kuin Niagara. Elokuvat etenkin ja musiikki saavat itkemään.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Minä itkeä pillautin joka hiton asiasta nuorempana.
Nykyään en ole niin herkkä. Olen miettinyt onko tässä joku hormonijuttu takana, kun itkut loppui kuin seinään sen jälkeen kun lopetin kuopukseni imettämisen.
Onhan se itkeminen Suomessa ja suomalaisille jotenkin häpeän aihe, silloinhan on heikko ja itsehillintä ei toimi. Suomessa kun ihaillaan ihmistä jolla on mieletön itsehillintä (kaikissa tunteissa, ei saa näyttää liian vahvoja tunteita), siksi miehetkään "ei saa itkeä", näyttäytyvät heikkoina muiden silmissä. Ihmettelen miksi jotkut hämmästelee suurta itsemurhien määrää, siihenhän se monella päättyy se hillitön itsehillintä. Itse olen myös näitä kaikesta itkeviä; suloinen lapsi, kissanpennun kurja kohtelu, jäähyväiset, kaikki itkettää, vaikka sitten vain puolituttu muuttaisi kauas pois eikä koskaan enää näkisi. Kotona aina sain moitteita tai jopa pilkkanaurua itkemisestä, edelleenkin näin kohdellaan. Nuoruuden kaverini nautti oikein kun kertoi liioitellen koiransa sairastumisesta ja kuolemasta ja nauroi voitonriemuisena kun liikutuin. Joskus tuntuu että syytetään itsehillinnän puutteesta jos itkee hautajaisissakaan. Pitäisi vain olla hiljaa ja totinen. Miten sairasta suhtautumista, tunteilla varmasti on joku merkitys ja erityisesti itkemisellä. Miksi ihmisellä muuten olisi kyky tuntea ja sitä ilmaista? Minusta se on myös rehellisen ihmisen merkki kun näyttää tunteensa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Olen nelikymppinen mies, ja itkuherkkyyteni on vain lisääntynyt iän myötä. Viimeksi itkin teatteriesityksessä, jossa oli yksi koskettava kohta. Se ei siis ollut mikään nyyhkyjuttu, mutta siinä vain jätettiin ihminen yksin vähäksi aikaa. Jostain syystä usein taide-elämykset, etupäässä juuri musiikki, mutta myös teatteri, tanssi, ja jopa arkkitehtuuri saavat minut toisinaan itkemään. En ole tätä ymmärtänyt hävetä, pitäisikö?
Se, että kykenee tunteisiin, on tässä ajassa pelkkä positiivisuus. Tosin marttyyri itkijät kuten Pihvi ovat yökötys. Hillotolpan takia itkijät.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Tuntuu että herkkyys vaan lisääntyy kun ikää tulee. T N53v itkuherkkä ollut aina
Mä en voi katsoa luontodokumentteja. Alan poraamaan aina jos joku eläin kuolee, loukkaantuu tai jää jälkeen laumasta. Siis itken ihan kunnolla! Haluaisin niin pelastaa ne. Voin katsoa kun ihmisiä tapetaan telkkarissa, mutta en eläimiä. Miten päästä tästä eroon?
Samoin, itkettää todella herkästi ja se myös hävettää. Olen oppinut vanhemmiten hallitsemaan tätä, eli tunnistan jo kaukaa potentiaalisen itkun aiheen ja pyrin aktiivisesti ohjaamaan huomioni johonkin muuhun. Tämä puolestaan saattaa vaikuttaa jonkun ulkopuolisen mielestä kylmäkiskoiselta, mutta en vaan halua itkeä julkisesti tai esim. työkavereideni tai asiakkaiden edessä. Itkuni ei ole sellaista kaunista kyyneleen tirauttamista, vaan räkää tulee monta nenäliinallista.
Lisäksi minusta näkee vielä monen tunnin päästä, jos olen vähänkään itkua tihrustanut.
Vierailija kirjoitti:
Minä itken ja liikutuin tosi herkästi! Ilosta jasurusta sekä raskaista kokemuksista johtuen. En häpeä sitä. Työssä itken asiakkaiden kanssa. En koe häpeälliseksi, paitsi just jotkut tilaisuudet, joissa vollotan kuin Niagara. Elokuvat etenkin ja musiikki saavat itkemään.
Missä työssä itket asiakkaiden kanssa?
Musta on tullut paljon tunteikkaampi terapian myötä, ennen olin täysin jumissa emotionaalisesti ja kylmäkiskoinen. Tuntuu kyllä vähän oudolta ja välillä hävettääkin/nolottaa, kun herkistyn julkisesti, mutta tästä kehityssuunnasta en luovu. Kylmien ja julmien vanhempien kasvattina mielestäni on ihan nurinkurista, miten tunteet on demonisoitu. Minusta tunteminen kuuluu ihmisyyteen. Onneksi olen myös alkanut päätyä sellaisten ihmisten seuraan, joiden mielestä "herkkyyteni" on ihana asia. Vähän kerrassaan alkaa olla helpompi hengittää omana itsenäni :)
Kyllä äskenkin itkin koneen ääressä kun tuli tuo vanha klassisen musiikin ketju ylös ja sieltä kuuntelin parista linkistä niin liikuttavia kappaleita.
Mä taas alan hyvin herkästi itkemään konfliktitilanteissa ja vihaisena. Tämä ärsyttää, sillä en edes tajua miksi itken ja näytän tietysti heikolta kun niin käy.