Lue keskustelun säännöt.
Selviäminen lapsen kuolemasta
19.04.2019 |
Menetin yläasteikäisen lapseni 6 v. sitten. En ole lainkaan toipunut, teen työni ja suoritan elämää muiden läheisten takia, mutta oma elämäni loppui samana päivänä kuin lapseni. Mikään ei tuota iloa ja ihmisiä en halua tavata. Ihmisten käytös oli kuoleman jälkeen tosi julmaa, enkä pysty unohtamaan sitä. Kuolemasta on kulunut jo montavuotta, eikä mikään palaa raiteilleen. Kohtalontovereita?
Kommentit (7)
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Kaikkea hyvää sinulle ap täältäkin.
Ainoan lapsensa kouluikäisenä menettänyt ystäväperhe sanoi minulle joskus että ei siitä pääse yli, ei sitä voi unohtaa, mutta elämä jakaantuu kahtia. Ennen ja jälkeen. Oli se elämä kun oli lapsi, ja sitten se elämä kun lasta ei enää ole.
He ovat pikkuhiljaa rakentaneet tuota jälkeen- elämää. Ostivat veneen ja purjehtivat kesät. Käyvät ikeassa ostamassa uuden päällisen sohvaan, se saa olkkarin näyttämään erilaiselta. Pikkuhiljaa.
En osaa sanoa sinulle mitään ap, mutta halusin kuitenkin kommentoida edes jotain.
Kaikkea hyvää sinulle.
Ootko käyny vertaistukiryhmässä esimerkiksi Käpy ry:ssä? Hurjasti voimia jatkoon edelleen ja kaikkea hyvää sulle!
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Valitettavasti ei mikään 'palaa ennalleen' läheisen kuoleman jälkeen.
Vertaistukiryhmää suosittelen minäkin sinulle.
Otan osaa. Olen pahoillani, en osaa sanoa sinulle rohkaisevia tai lohduttavia sanoja - jollain lailla pystyn kuvittelemaan niin hyvin todeksi tuon mitä sanot ihmisten julmuudesta. Ymmärrän tunteesi ja toivon että löydät jonkinalaisen rauhan, mutta toisaalta epäilen että ehkä unohtaminen tai ylipääseminen on kertakaikkiaan vain mahdotonta
Kun uutisissa kerrotaan nuoren ihmisen kuolemaan johtaneesta onnettomuudesta, varsinkin jos jokin nuoruuteen liittyvä ajattelemattomuus on ollut osasyynä, niin aina miettii, mitä omaiset joutuvat käymään läpi. Sivullisten kommentointi ja selän takana puhuminen on varmasti hirveää. Esimerkiksi oli järkyttävää, miten viime syksynä koulun liikuntatesteissä sairauskohtauksen kuolleen pojan kohtaloa kommentoitiin, että ”no, kuollut hän olisi varmaan viimeistään armeijassa kuitenkin”.
Olen itsemurhaa miettivän, mielialalääkityksellä olevan teinin äiti, ja olen joutunut sitäkin vaihtoehtoa pohtimaan, että mitä jos menetän hänet. Tuntuu, että olen jo nyt jonkinlaisen kaivon pohjalla, mutta muuttuuko se kaivo vielä paljon paljon syvemmäksi, jos... Jo nyt olen vieraantunut ihmisistä, vaikka vain muutama oman perheemme lisäksi edes tietää tilanteesta, eikä siis ole mitään rääpimistä joutunut kohtaamaan.
Kaikkea hyvää sinulle. Anteeksi että tuli tällaista pitkäperjantain tunnelmaa vain lisää täältä.