Millainen yhteiskunta olisi, jossa

Eipä kiinnosta. Pidän huolen vain omista (perheen) asioista. Olisi suotavaa ihan kaikille.

Hyvätuloisin/menestynein osuus kansasta joutuisi luopumaan jostakin. Ei vaan ole mahdollista samaan aikaan avata vauhtibaanaa parhaiten pärjääville ja kuitenkin pitää huolta heikoimmista.

Vierailija kirjoitti:

Hyvätuloisin/menestynein osuus kansasta joutuisi luopumaan jostakin. Ei vaan ole mahdollista samaan aikaan avata vauhtibaanaa parhaiten pärjääville ja kuitenkin pitää huolta heikoimmista.

Suomessa on jo nyt kova verotus, mistä muusta pitäisi luopua?

Vierailija kirjoitti:

Eipä kiinnosta. Pidän huolen vain omista (perheen) asioista. Olisi suotavaa ihan kaikille.

Entä jos omaan perheeseesi olisi sattunut oppimisvaikeuksista tms. kärsinyt henkilö ja elämä ei onnistuisikaan kuin hopealautaselta tarjottuna? Pitäisitkö silloin myös hänen puoliaan vai ainoastaan "terveiden" perheenjäseniesi puolta?

Monimutkainen kysymys. Mun mielestä kuitenkin ihan ensimmäisenä pitäisi katsoa niin työttömistä kuin työelämässä vielä olevistakin ne, jotka eivät ihan oikeasti ole enää työkykyisiä. On turha roikottaa työttömänä sellaisia, jotka eivät tule millään vippaskonsteilla koskaan työllistymään. Samoin työelämässä on ihmisiä, joiden elämä on lyhyiden sairaslomien ja lyhyiden työssäolojaksojen vuoristorataa ja jotka olisivat aivan valmiita jäämään jo eläkkeelle. Heille ei voi palkata edes sijaisia, koska sairaslomat ovat korkeintaan kahden viikon pätkissä. Työelämässä ja työnhakijoina pitäisi olla vain työkykyisiä (huom! myös sairaissa ja vammaisissa on ihan työkykyisiä ihmisiä). Alkavissa kroonisissa sairauksissa uudelleenkoulutusta pitäisi tarjota heti eikä vasta sitten, kun ei päästä enää edes koulutukseen tai ollaan liian vanhoja saamaan uudella koulutuksellakaan työpaikkaa. Oppisopimuskoulutusta pitäisi lisätä, koska osaajia tulee oikein hyvin myös tekemällä oppijoista kuin lukemalla oppijoistakin. 

Kodeissa, päiväkodeissa ja kouluissa pitäisi osata paremmin tunnistaa jokaisen lapsen ja nuoren vahvuudet. Yksinäisestä, ujosta ja arasta tietokonepeliensä kanssa viihtyvästä nuoresta voisi tulla erinomainen pelitestaaja. Varsinkin, jos työ on mahdollista tehdä etätyönä. Ylipäätään etätyömahdollisuuksien lisääminen voisi auttaa sellaisia ihmisiä, joilla on sosiaalisten tilanteiden pelkoa tai taustalla koulukiusaamista tms, minkä vuoksi fyysisesti muiden ihmisten kanssa oleminen tuntuu kiusalliselta tai jopa ahdistavalta. 

Vapaa-ajanviettoon voisi olla matalan kynnyksen kohtaamispaikkoja kaikille, ei vain vauhdista tippuneille. Hiljaisempi voisi näissä juoda vaikka kahvin ja lukea iltapäivälehdet, sosiaalisempi pelata shakkia tms ja jotkut taas suunnitella jotain muuta yhteistä tekemistä. Mun mielestä yhteiskunta ei voi olla äiti, joka aina järjestää ja hoitaa kaiken. Tarvitaan meiltä jokaiselta halua olla osana yhteisöä, jokainen omalla tavallamme ja omien kykyjemme mukaan.

Tuossa nyt jotain.

Varmaan sellainen yhteiskunta, jossa kaikki pärjäisivät ja olisivat onnellisia, olisi utopia.

On pärjäämiseen ja onnellisuuteen vaikuttavia asioita, joita ei voi loputtomiin säännellä, esim. sairastuminen ja traumaattiset kokemukset vaikka jo lapsena, mielenterveyden ongelmat.

Sen sijaan yhteiskunnallisesti voidaan vaikuttaa siten, että esim. sairaista ja suuria vastoinkäymisiä kokeneista pidetään huolta sekä todennäköistetään kuntoutuminen ja sitä myöten pärjääminen ja onnellisuuskin.

Eli vaikka inhimillistä kärsimystä ei voikaan kokonaan poistaa, sitä voi vähentää, ennaltaehkäistä pahojen tilanteiden pahentumista ja tarjota mahdollisuuksia päästä kiinni uuteen alkuun.

Vierailija kirjoitti:

Monimutkainen kysymys. Mun mielestä kuitenkin ihan ensimmäisenä pitäisi katsoa niin työttömistä kuin työelämässä vielä olevistakin ne, jotka eivät ihan oikeasti ole enää työkykyisiä. On turha roikottaa työttömänä sellaisia, jotka eivät tule millään vippaskonsteilla koskaan työllistymään. Samoin työelämässä on ihmisiä, joiden elämä on lyhyiden sairaslomien ja lyhyiden työssäolojaksojen vuoristorataa ja jotka olisivat aivan valmiita jäämään jo eläkkeelle. Heille ei voi palkata edes sijaisia, koska sairaslomat ovat korkeintaan kahden viikon pätkissä. Työelämässä ja työnhakijoina pitäisi olla vain työkykyisiä (huom! myös sairaissa ja vammaisissa on ihan työkykyisiä ihmisiä). Alkavissa kroonisissa sairauksissa uudelleenkoulutusta pitäisi tarjota heti eikä vasta sitten, kun ei päästä enää edes koulutukseen tai ollaan liian vanhoja saamaan uudella koulutuksellakaan työpaikkaa. Oppisopimuskoulutusta pitäisi lisätä, koska osaajia tulee oikein hyvin myös tekemällä oppijoista kuin lukemalla oppijoistakin. 

Kodeissa, päiväkodeissa ja kouluissa pitäisi osata paremmin tunnistaa jokaisen lapsen ja nuoren vahvuudet. Yksinäisestä, ujosta ja arasta tietokonepeliensä kanssa viihtyvästä nuoresta voisi tulla erinomainen pelitestaaja. Varsinkin, jos työ on mahdollista tehdä etätyönä. Ylipäätään etätyömahdollisuuksien lisääminen voisi auttaa sellaisia ihmisiä, joilla on sosiaalisten tilanteiden pelkoa tai taustalla koulukiusaamista tms, minkä vuoksi fyysisesti muiden ihmisten kanssa oleminen tuntuu kiusalliselta tai jopa ahdistavalta. 

Vapaa-ajanviettoon voisi olla matalan kynnyksen kohtaamispaikkoja kaikille, ei vain vauhdista tippuneille. Hiljaisempi voisi näissä juoda vaikka kahvin ja lukea iltapäivälehdet, sosiaalisempi pelata shakkia tms ja jotkut taas suunnitella jotain muuta yhteistä tekemistä. Mun mielestä yhteiskunta ei voi olla äiti, joka aina järjestää ja hoitaa kaiken. Tarvitaan meiltä jokaiselta halua olla osana yhteisöä, jokainen omalla tavallamme ja omien kykyjemme mukaan.

Tuossa nyt jotain.

Tuollaisia matalan kynnyksen kohtaamispaikkojahan on esim. asukastalot, joissa voi käydä lukemassa lehdet, syödä lähes omakustanteisen lounaan ja tavata kahvin kanssa muita saman alueen asukkaita. Nuorille taas on kattava verkosto nuorisotaloja.

Sellaista yhteiskuntaa ei ole mistä alin ei putoaisi ja olisi samalla pätkääkään siedettävä. Feodaalinen maaorja yhteiskunta tietysti olisi sellainen jossa jokainen pärjää just ja just nälän yläpuolella aitsi itse keisari ja aateliset.

Mutta sitten tulee tommoset 1848, liberalismi vapautuu ja reppanat matalalla äo:lla joutuvat yhteiskunnan ulkopuolelle.

Parasta varmaan ois jos annettaisiin luonnon toimia ja heikkojen kuolla pois. Tämmöinen parantaisi koko yheiskuntaa aivan kute leijonien metsästys jossa lauman heikot tapetaan pois parantaa lauman terveyttä ja yleistä selviytymstä.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Monimutkainen kysymys. Mun mielestä kuitenkin ihan ensimmäisenä pitäisi katsoa niin työttömistä kuin työelämässä vielä olevistakin ne, jotka eivät ihan oikeasti ole enää työkykyisiä. On turha roikottaa työttömänä sellaisia, jotka eivät tule millään vippaskonsteilla koskaan työllistymään. Samoin työelämässä on ihmisiä, joiden elämä on lyhyiden sairaslomien ja lyhyiden työssäolojaksojen vuoristorataa ja jotka olisivat aivan valmiita jäämään jo eläkkeelle. Heille ei voi palkata edes sijaisia, koska sairaslomat ovat korkeintaan kahden viikon pätkissä. Työelämässä ja työnhakijoina pitäisi olla vain työkykyisiä (huom! myös sairaissa ja vammaisissa on ihan työkykyisiä ihmisiä). Alkavissa kroonisissa sairauksissa uudelleenkoulutusta pitäisi tarjota heti eikä vasta sitten, kun ei päästä enää edes koulutukseen tai ollaan liian vanhoja saamaan uudella koulutuksellakaan työpaikkaa. Oppisopimuskoulutusta pitäisi lisätä, koska osaajia tulee oikein hyvin myös tekemällä oppijoista kuin lukemalla oppijoistakin. 

Kodeissa, päiväkodeissa ja kouluissa pitäisi osata paremmin tunnistaa jokaisen lapsen ja nuoren vahvuudet. Yksinäisestä, ujosta ja arasta tietokonepeliensä kanssa viihtyvästä nuoresta voisi tulla erinomainen pelitestaaja. Varsinkin, jos työ on mahdollista tehdä etätyönä. Ylipäätään etätyömahdollisuuksien lisääminen voisi auttaa sellaisia ihmisiä, joilla on sosiaalisten tilanteiden pelkoa tai taustalla koulukiusaamista tms, minkä vuoksi fyysisesti muiden ihmisten kanssa oleminen tuntuu kiusalliselta tai jopa ahdistavalta. 

Vapaa-ajanviettoon voisi olla matalan kynnyksen kohtaamispaikkoja kaikille, ei vain vauhdista tippuneille. Hiljaisempi voisi näissä juoda vaikka kahvin ja lukea iltapäivälehdet, sosiaalisempi pelata shakkia tms ja jotkut taas suunnitella jotain muuta yhteistä tekemistä. Mun mielestä yhteiskunta ei voi olla äiti, joka aina järjestää ja hoitaa kaiken. Tarvitaan meiltä jokaiselta halua olla osana yhteisöä, jokainen omalla tavallamme ja omien kykyjemme mukaan.

Tuossa nyt jotain.

Tuollaisia matalan kynnyksen kohtaamispaikkojahan on esim. asukastalot, joissa voi käydä lukemassa lehdet, syödä lähes omakustanteisen lounaan ja tavata kahvin kanssa muita saman alueen asukkaita. Nuorille taas on kattava verkosto nuorisotaloja.

Mä pikkasen kritisoin sitä, että ikäluokat laitetaan eri paikkoihin. Nuorikin voi saada hyvän mielen päiväänsä autettuaan jollekin iäkkäämmälle tiskiltä kahvin ja pullan pöytään tai auttaa kännykkäongelman kanssa. Tuntea itsensä tarpeelliseksi. Kun nuoret ovat vain keskenään, pelataan nuorten säännöillä eli olosuhteet ovat erilaiset ja jos et sovi muuhun porukkaan, jäät ulkopuoliseksi. 

Mutta juuri tuollaisia asukastalon tyyppisiä paikkoja pitäisi olla enemmän. Asun itse pääkaupunkiseudulla, kolmen eri lähiön keskellä, eikä täällä ainakaan ole tuollaista. Varmaan jossain kauempana on. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Monimutkainen kysymys. Mun mielestä kuitenkin ihan ensimmäisenä pitäisi katsoa niin työttömistä kuin työelämässä vielä olevistakin ne, jotka eivät ihan oikeasti ole enää työkykyisiä. On turha roikottaa työttömänä sellaisia, jotka eivät tule millään vippaskonsteilla koskaan työllistymään. Samoin työelämässä on ihmisiä, joiden elämä on lyhyiden sairaslomien ja lyhyiden työssäolojaksojen vuoristorataa ja jotka olisivat aivan valmiita jäämään jo eläkkeelle. Heille ei voi palkata edes sijaisia, koska sairaslomat ovat korkeintaan kahden viikon pätkissä. Työelämässä ja työnhakijoina pitäisi olla vain työkykyisiä (huom! myös sairaissa ja vammaisissa on ihan työkykyisiä ihmisiä). Alkavissa kroonisissa sairauksissa uudelleenkoulutusta pitäisi tarjota heti eikä vasta sitten, kun ei päästä enää edes koulutukseen tai ollaan liian vanhoja saamaan uudella koulutuksellakaan työpaikkaa. Oppisopimuskoulutusta pitäisi lisätä, koska osaajia tulee oikein hyvin myös tekemällä oppijoista kuin lukemalla oppijoistakin. 

Kodeissa, päiväkodeissa ja kouluissa pitäisi osata paremmin tunnistaa jokaisen lapsen ja nuoren vahvuudet. Yksinäisestä, ujosta ja arasta tietokonepeliensä kanssa viihtyvästä nuoresta voisi tulla erinomainen pelitestaaja. Varsinkin, jos työ on mahdollista tehdä etätyönä. Ylipäätään etätyömahdollisuuksien lisääminen voisi auttaa sellaisia ihmisiä, joilla on sosiaalisten tilanteiden pelkoa tai taustalla koulukiusaamista tms, minkä vuoksi fyysisesti muiden ihmisten kanssa oleminen tuntuu kiusalliselta tai jopa ahdistavalta. 

Vapaa-ajanviettoon voisi olla matalan kynnyksen kohtaamispaikkoja kaikille, ei vain vauhdista tippuneille. Hiljaisempi voisi näissä juoda vaikka kahvin ja lukea iltapäivälehdet, sosiaalisempi pelata shakkia tms ja jotkut taas suunnitella jotain muuta yhteistä tekemistä. Mun mielestä yhteiskunta ei voi olla äiti, joka aina järjestää ja hoitaa kaiken. Tarvitaan meiltä jokaiselta halua olla osana yhteisöä, jokainen omalla tavallamme ja omien kykyjemme mukaan.

Tuossa nyt jotain.

Tuollaisia matalan kynnyksen kohtaamispaikkojahan on esim. asukastalot, joissa voi käydä lukemassa lehdet, syödä lähes omakustanteisen lounaan ja tavata kahvin kanssa muita saman alueen asukkaita. Nuorille taas on kattava verkosto nuorisotaloja.

Mä pikkasen kritisoin sitä, että ikäluokat laitetaan eri paikkoihin. Nuorikin voi saada hyvän mielen päiväänsä autettuaan jollekin iäkkäämmälle tiskiltä kahvin ja pullan pöytään tai auttaa kännykkäongelman kanssa. Tuntea itsensä tarpeelliseksi. Kun nuoret ovat vain keskenään, pelataan nuorten säännöillä eli olosuhteet ovat erilaiset ja jos et sovi muuhun porukkaan, jäät ulkopuoliseksi. 

Mutta juuri tuollaisia asukastalon tyyppisiä paikkoja pitäisi olla enemmän. Asun itse pääkaupunkiseudulla, kolmen eri lähiön keskellä, eikä täällä ainakaan ole tuollaista. Varmaan jossain kauempana on. 

Ei kukaan kiellä nuoria tulemaan asukastaloihin, joita esim. Helsingissä on kymmenkunta.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Monimutkainen kysymys. Mun mielestä kuitenkin ihan ensimmäisenä pitäisi katsoa niin työttömistä kuin työelämässä vielä olevistakin ne, jotka eivät ihan oikeasti ole enää työkykyisiä. On turha roikottaa työttömänä sellaisia, jotka eivät tule millään vippaskonsteilla koskaan työllistymään. Samoin työelämässä on ihmisiä, joiden elämä on lyhyiden sairaslomien ja lyhyiden työssäolojaksojen vuoristorataa ja jotka olisivat aivan valmiita jäämään jo eläkkeelle. Heille ei voi palkata edes sijaisia, koska sairaslomat ovat korkeintaan kahden viikon pätkissä. Työelämässä ja työnhakijoina pitäisi olla vain työkykyisiä (huom! myös sairaissa ja vammaisissa on ihan työkykyisiä ihmisiä). Alkavissa kroonisissa sairauksissa uudelleenkoulutusta pitäisi tarjota heti eikä vasta sitten, kun ei päästä enää edes koulutukseen tai ollaan liian vanhoja saamaan uudella koulutuksellakaan työpaikkaa. Oppisopimuskoulutusta pitäisi lisätä, koska osaajia tulee oikein hyvin myös tekemällä oppijoista kuin lukemalla oppijoistakin. 

Kodeissa, päiväkodeissa ja kouluissa pitäisi osata paremmin tunnistaa jokaisen lapsen ja nuoren vahvuudet. Yksinäisestä, ujosta ja arasta tietokonepeliensä kanssa viihtyvästä nuoresta voisi tulla erinomainen pelitestaaja. Varsinkin, jos työ on mahdollista tehdä etätyönä. Ylipäätään etätyömahdollisuuksien lisääminen voisi auttaa sellaisia ihmisiä, joilla on sosiaalisten tilanteiden pelkoa tai taustalla koulukiusaamista tms, minkä vuoksi fyysisesti muiden ihmisten kanssa oleminen tuntuu kiusalliselta tai jopa ahdistavalta. 

Vapaa-ajanviettoon voisi olla matalan kynnyksen kohtaamispaikkoja kaikille, ei vain vauhdista tippuneille. Hiljaisempi voisi näissä juoda vaikka kahvin ja lukea iltapäivälehdet, sosiaalisempi pelata shakkia tms ja jotkut taas suunnitella jotain muuta yhteistä tekemistä. Mun mielestä yhteiskunta ei voi olla äiti, joka aina järjestää ja hoitaa kaiken. Tarvitaan meiltä jokaiselta halua olla osana yhteisöä, jokainen omalla tavallamme ja omien kykyjemme mukaan.

Tuossa nyt jotain.

Tuollaisia matalan kynnyksen kohtaamispaikkojahan on esim. asukastalot, joissa voi käydä lukemassa lehdet, syödä lähes omakustanteisen lounaan ja tavata kahvin kanssa muita saman alueen asukkaita. Nuorille taas on kattava verkosto nuorisotaloja.

Mä pikkasen kritisoin sitä, että ikäluokat laitetaan eri paikkoihin. Nuorikin voi saada hyvän mielen päiväänsä autettuaan jollekin iäkkäämmälle tiskiltä kahvin ja pullan pöytään tai auttaa kännykkäongelman kanssa. Tuntea itsensä tarpeelliseksi. Kun nuoret ovat vain keskenään, pelataan nuorten säännöillä eli olosuhteet ovat erilaiset ja jos et sovi muuhun porukkaan, jäät ulkopuoliseksi. 

Mutta juuri tuollaisia asukastalon tyyppisiä paikkoja pitäisi olla enemmän. Asun itse pääkaupunkiseudulla, kolmen eri lähiön keskellä, eikä täällä ainakaan ole tuollaista. Varmaan jossain kauempana on. 

Ei kukaan kiellä nuoria tulemaan asukastaloihin, joita esim. Helsingissä on kymmenkunta.

Ei varmasti kielläkään, mutta mä luulen, ettei moni nuori edes tiedä sellaisten olemassaolosta mitään. Tai sitten luulee, että ne ei ole tarkoitettu nuorille. Mun mielestä olisi kiva, jos jossain lähialueella olisi tuollainen. Teen etätöitä kotona ja välillä olisi kiva syödä lounasta muuallakin kuin tietokoneen ääressä. Jos olisi asukastalo sopivan kävelymatkan päässä, voisin syödä lounaani jonkun toisen - kenties muuten hyvin yksinäisen - seurassa.