Yksin tässä maailmassa

Samoin mä.

Lähiomaisia ei ole.

Niin mäkin, vaikka on perhe ja jopa ystäviä

Sinun pitää lähteä vapaa-ajallasi kodin ulkopuolelle tekemään jotain, missä tapaa ihmisiä. Vain sillä tavalla voit saada ystäviä.

Vierailija kirjoitti:

Sinun pitää lähteä vapaa-ajallasi kodin ulkopuolelle tekemään jotain, missä tapaa ihmisiä. Vain sillä tavalla voit saada ystäviä.

Tuo sopii joillekin, mutta mitä jos ihmiset eivät lähesty sinua tai taas tuntevat sinun lähestymisesi liian tungettelevana. Suomalaiseen on aika vaikea tutustua aikuisena meinaa. Itse olen kääntänyt itsekseen olemisen suht neutraaliksi. Siihen tottuu, ja jos oikeen alkaa ahdistamaan hakeutuu sitten jonnekin sosiaalisiin tilanteisiin. Toistaiseksi hyvin menee. Ennen en pystynyt menemään oikeen minnekään edes ulkoilemaan yksin, aina piti olla joku kaverina. Näitä asioita voi ihan hyvin alkaa tekemään yksinkin. Onneksi ikä tekee sen , ettei kukaan siihen niin kiinnitä huomiota jos liikkuu itsekseen. Nuorempana tuntui kuin olisi ollut huutomerkki paikassa, missä muut pareittain tai perheittäin.

Hyvä että haet kouluun. Opiskelijayhteisössä on usein enemmän samanhenkisiä ihmisiä, joten ystävystyminen on todennäköistä, vaikka olisi ujokin. Minullekin kävi niin aikoinaan.

Kaikkein vähiten yksinäinen olen jossain umpimetsässä, jossa ei tule ihmisen ihmistä vastaan. Ihmisten keskellä oma ulkopuolisuus vain korostuu.

Vierailija kirjoitti:

Kaikkein vähiten yksinäinen olen jossain umpimetsässä, jossa ei tule ihmisen ihmistä vastaan. Ihmisten keskellä oma ulkopuolisuus vain korostuu.

Tuo on niin totta. Tai jos tulee joku toinen yksinliikkuja ei niinkään haittaa. Mutta jos useamman ihmisen rypäs, niin oma rauha rikkoontuu. NYtkin aattelin mennä jonnekin metsään seuraamaan kevään etenemistä ja haluaisin olla ihan vaan minä ja metsä, mutta pahoin pelkään että tällä alueella missä asun, aina tulee joku jostain puun takaa rikkomaan sen oman zen hetken.

Mä olen yksin mutta nykyisin tosi onnellinen :) Nuorena kyllä kärsin siitä. Koulussa olin kiusattu ja yksin. Opiskeluaikana olin yksin eikä kukaan halunnut tehdä kanssani edes ryhmätöitä, tein nekin aina yksin. En löytänyt koskaan miestäkään koska olen paitsi kohtuu ruma, myös sosiaalisesti tökerö introvertti. Kolmekymppisenä olin sitä mieltä, että ainoa mitä tässä on valittavaa on, että miten sen itsemurh*n teen: hitaasti vaikka viinaa juomalla ja moskaa syömällä vai yritänkö nopeaa ratkaisua. 

Jotain jännää kuitenkin iän myötä tapahtui. Olin tosiaan sillä hidas its ari alkon suurkulutuksella linjalla ja yli satakiloinen epäterveellisen syömiseni takia, mutta vähitellen huomasin, että minähän itse asiassa en kaipaa ketään ihmistä enää. En mistä, en perhettä, en kavereita, en ketään. Viihdyn yksin. Ainoa mikä minua enää hieman ahdisti oli elämäntapani sosiaalinen stigma, se että "pian nelikymppistä" lapsetonta sinkkua joka lomatkin istuu kotona voidaan pitää esim. töissä kummallisena. Mutta se nyt oli pieni kiusa, ja sopeuduin siihen että ihan sama se mitä muut ajattelee. Nyt olen 44 ja erittäin erakkomaisesti elävä, ja onnellinen. En koe enää mitään tarvetta niihin itsetuhoisiin elämäntapoihinkaan enkä sellaista harrasta. 

YKsinäisyys kannattaa kääntää voimavaraksi. Minä tykkää silloin tällöin jutella ihmisten kanssa ihan livenä, mutta jatkuvaa toisen ihmisen seuraa en voisi sietää. Kun olet yksin, olet vapaa kaikista elämän kahleista. Tee niitä asioita missä olet hyvä ja jotka sinua kiinnostaa.

Ja puoliso kuitenkin löytyy?

Vierailija kirjoitti:

Ja puoliso kuitenkin löytyy?

Löytyy, mutta hänelläkin on oma elämä! Ei puoliso välttämättä poista yksinäisyyttä, tietysti olen onnellinen että minulla on hänet.