Mitä ajattelet vanhempiesi mielenterveysongelmista?

Lähinnä mietin sitä johtuiko viha ja välinpitämättömyys minua kohtaan siitä että inhosivat minua vai mielenterveysongelmista.

Monta kertaa elämäni aikana olen ajatellut lähinnä sitä, että miksi, OI MIKSI , heidän täytyi yleensä tehdä lapsia? Me kun molemmat olemme perineet ongelmia. Veljeni teki itsemurhan parikymppisenä oltuaan masentunut ja ahdistunut lapsesta asti. Minä aloin noin 10-vuotiaana kärsiä ahdistuneisuudesta ja paniikkihäiriöstä, joihin tarvitsin lääkitystä. Opiskelijaiässä sitten tuli vielä keskivaikea masennus, pakkoajatuksia jne. Yli nelikymppiseksi olen jo selvinnyt mutta edelleen elämä on kaikkien pelkojeni ja ahdistusteni kanssa raskasta, niin että toivon etten olisi koskaan syntynyt.

Vierailija kirjoitti:

Lähinnä mietin sitä johtuiko viha ja välinpitämättömyys minua kohtaan siitä että inhosivat minua vai mielenterveysongelmista.

Jos vanhempien on kovin vaikea suhtautua lapseensa luontevasti, niin se johtuu usein siitä, että ihmisellä on paljon ongelmia itsensä kanssa.

Mä ihmettelen mistä nää ajatukset teillä kumpuaa? 

Mt ongelmat johtuu usein ympäristön huonosta kohtelusta. Koulukiusaaminen, hyväksikäyttö ym....sanotteko että koulukiusattu ei saa hankkia lapsia?

Vierailija kirjoitti:

Monta kertaa elämäni aikana olen ajatellut lähinnä sitä, että miksi, OI MIKSI , heidän täytyi yleensä tehdä lapsia? Me kun molemmat olemme perineet ongelmia. Veljeni teki itsemurhan parikymppisenä oltuaan masentunut ja ahdistunut lapsesta asti. Minä aloin noin 10-vuotiaana kärsiä ahdistuneisuudesta ja paniikkihäiriöstä, joihin tarvitsin lääkitystä. Opiskelijaiässä sitten tuli vielä keskivaikea masennus, pakkoajatuksia jne. Yli nelikymppiseksi olen jo selvinnyt mutta edelleen elämä on kaikkien pelkojeni ja ahdistusteni kanssa raskasta, niin että toivon etten olisi koskaan syntynyt.

Ikävä kuulla. Ovatko vanhempasi pystyneet olemaan tukenasi? Mistä sait tietää heidän ongelmistaan?

Vierailija kirjoitti:

Mä ihmettelen mistä nää ajatukset teillä kumpuaa? 

Mitkä ajatukset? Sekö, että vanhemmilla on mielenterveysongelmia ja ne ovat tehneet omastakin elämästä haastavaa?

Vierailija kirjoitti:

Mt ongelmat johtuu usein ympäristön huonosta kohtelusta. Koulukiusaaminen, hyväksikäyttö ym....sanotteko että koulukiusattu ei saa hankkia lapsia?

Ei kai kukaan ole tuollaista väittänyt. Mutta jos psyykkistä oireilua on paljon, niin ihmisen pitäisi hakea itselleen apua, jotta hänen lapsensa eivät joutuisi kärsimään tilanteesta.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Mä ihmettelen mistä nää ajatukset teillä kumpuaa? 

Mitkä ajatukset? Sekö, että vanhemmilla on mielenterveysongelmia ja ne ovat tehneet omastakin elämästä haastavaa?

ne mt ongelmat ei ole sen vanhemman vika vaan ympäristön! Ja säkin oot saanut mahdollisuuden elämään. Meinaatko ettet ole koskaan kokenut onnen hetkiä?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Mä ihmettelen mistä nää ajatukset teillä kumpuaa? 

Mitkä ajatukset? Sekö, että vanhemmilla on mielenterveysongelmia ja ne ovat tehneet omastakin elämästä haastavaa?

ne mt ongelmat ei ole sen vanhemman vika vaan ympäristön! Ja säkin oot saanut mahdollisuuden elämään. Meinaatko ettet ole koskaan kokenut onnen hetkiä?

Onhan se ehdottomasti aivan täysin vanhemman oma vika, jos hän ei ole ongelmiinsa hakenut apua.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Mt ongelmat johtuu usein ympäristön huonosta kohtelusta. Koulukiusaaminen, hyväksikäyttö ym....sanotteko että koulukiusattu ei saa hankkia lapsia?

Ei kai kukaan ole tuollaista väittänyt. Mutta jos psyykkistä oireilua on paljon, niin ihmisen pitäisi hakea itselleen apua, jotta hänen lapsensa eivät joutuisi kärsimään tilanteesta.

Yleensähän ne on hoidossa, paitsi sairaat  psykopaatit!!! Jotka on sairaudentunnottomia.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Monta kertaa elämäni aikana olen ajatellut lähinnä sitä, että miksi, OI MIKSI , heidän täytyi yleensä tehdä lapsia? Me kun molemmat olemme perineet ongelmia. Veljeni teki itsemurhan parikymppisenä oltuaan masentunut ja ahdistunut lapsesta asti. Minä aloin noin 10-vuotiaana kärsiä ahdistuneisuudesta ja paniikkihäiriöstä, joihin tarvitsin lääkitystä. Opiskelijaiässä sitten tuli vielä keskivaikea masennus, pakkoajatuksia jne. Yli nelikymppiseksi olen jo selvinnyt mutta edelleen elämä on kaikkien pelkojeni ja ahdistusteni kanssa raskasta, niin että toivon etten olisi koskaan syntynyt.

Ikävä kuulla. Ovatko vanhempasi pystyneet olemaan tukenasi? Mistä sait tietää heidän ongelmistaan?

Tukea heistä ei ole oikein ollut, heistä tällaiset asiat on häpeällisiä ja ne pitää vaan niellä ja kestää, ja pitää tarkasti huoli siitä ettei kukaan ulkopuolinen vaan saa tietää. Ulospäin pitäisi siis näytellä itsevarmaa, pirteää kuorta, tuntuipa sisäisesti miltä vaan.

Tätä kautta teininä sain tietääkin heidän ongelmistaan. Valitin paniikkikohtauksiani ja pelkojani, ja siihen äitini totesi, että turhaa kitinää, että hänelläkin on AINA ollut tuollaisia mutta hän on vaan pitänyt mölyt mahassa ja mennyt vaikka vessaan kärsimään paniikkikohtauksensa ettei kukaan huomaa. Oli erityisen ylpeä siitä, ettei esim. työelämässä kukaan ole koskaan huomannut. Mihinkään lääkäreillekään ei mennyt koskaan, koska mt-diagnoosi olisi iso häpeä. Sitten vähän myöhemmin paljastui että isälläni oli myös ollut masennusta ja ahdistusoireita vähän aina, ja mikä pahempaa, häneltä oli 3 veljeä tehnyt itsemurhan 30 v ikään mennessä (tämä salattiin huolella pitkään meiltä). Eli erittäin rankka geneettinen riski masennukseen.

Vanhempani kai sitten sota-ajan lapsina olivat kovempia ihmisiä kuin minä, kun edes pystyivät vaan nielemään kaikki pahat olot ja painamaan eteenpäin, murehtien vain sitä että kunhan kukaan ei huomaisi. Itse tosiaan jouduin jo lapsena hakemaan apua koska en olisi pystynyt muuten pakottautumaan edes kouluun. Iso häpeä vanhemmille, josta ei saa vieläkään puhua kellekään.

Vierailija kirjoitti:

Monta kertaa elämäni aikana olen ajatellut lähinnä sitä, että miksi, OI MIKSI , heidän täytyi yleensä tehdä lapsia? Me kun molemmat olemme perineet ongelmia. Veljeni teki itsemurhan parikymppisenä oltuaan masentunut ja ahdistunut lapsesta asti. Minä aloin noin 10-vuotiaana kärsiä ahdistuneisuudesta ja paniikkihäiriöstä, joihin tarvitsin lääkitystä. Opiskelijaiässä sitten tuli vielä keskivaikea masennus, pakkoajatuksia jne. Yli nelikymppiseksi olen jo selvinnyt mutta edelleen elämä on kaikkien pelkojeni ja ahdistusteni kanssa raskasta, niin että toivon etten olisi koskaan syntynyt.

Perheiden pitäisi saada tukea näissä tapauksissa.

Meilläkin moniongelmainen perhe, mutta vanhemmat vain ”narsisteja”.

Eivät osanneet kasvattaa yhtään lapsiaan. Kaikki ollaan mt-ongelmaisia ja mulla ”vain” masennus.

Kaikki yhteisöllisyys puuttui meidän perheestä. Riitoja, väkivaltaa, henkistä väkivaltaa yms. Pahin oli äiti.

Itselle kävi oikeastaan ”hyvin”...olen hakenut ja saanut apua.

Neil Hardwickin lapsuus oli myös karsea,

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Mt ongelmat johtuu usein ympäristön huonosta kohtelusta. Koulukiusaaminen, hyväksikäyttö ym....sanotteko että koulukiusattu ei saa hankkia lapsia?

Ei kai kukaan ole tuollaista väittänyt. Mutta jos psyykkistä oireilua on paljon, niin ihmisen pitäisi hakea itselleen apua, jotta hänen lapsensa eivät joutuisi kärsimään tilanteesta.

Yleensähän ne on hoidossa, paitsi sairaat  psykopaatit!!! Jotka on sairaudentunnottomia.

Ihmiset voivat myös hävetä omia ongelmiaan siinä määrin, etteivät siksi hae apua. Ja myös vainoharhaiset ajatukset voivat estää avun hakemisen. Ihminen saattaa hetken pystyä esittämään tervettä ja kotona on taas helvetti irti.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Monta kertaa elämäni aikana olen ajatellut lähinnä sitä, että miksi, OI MIKSI , heidän täytyi yleensä tehdä lapsia? Me kun molemmat olemme perineet ongelmia. Veljeni teki itsemurhan parikymppisenä oltuaan masentunut ja ahdistunut lapsesta asti. Minä aloin noin 10-vuotiaana kärsiä ahdistuneisuudesta ja paniikkihäiriöstä, joihin tarvitsin lääkitystä. Opiskelijaiässä sitten tuli vielä keskivaikea masennus, pakkoajatuksia jne. Yli nelikymppiseksi olen jo selvinnyt mutta edelleen elämä on kaikkien pelkojeni ja ahdistusteni kanssa raskasta, niin että toivon etten olisi koskaan syntynyt.

Ikävä kuulla. Ovatko vanhempasi pystyneet olemaan tukenasi? Mistä sait tietää heidän ongelmistaan?

Tukea heistä ei ole oikein ollut, heistä tällaiset asiat on häpeällisiä ja ne pitää vaan niellä ja kestää, ja pitää tarkasti huoli siitä ettei kukaan ulkopuolinen vaan saa tietää. Ulospäin pitäisi siis näytellä itsevarmaa, pirteää kuorta, tuntuipa sisäisesti miltä vaan.

Tätä kautta teininä sain tietääkin heidän ongelmistaan. Valitin paniikkikohtauksiani ja pelkojani, ja siihen äitini totesi, että turhaa kitinää, että hänelläkin on AINA ollut tuollaisia mutta hän on vaan pitänyt mölyt mahassa ja mennyt vaikka vessaan kärsimään paniikkikohtauksensa ettei kukaan huomaa. Oli erityisen ylpeä siitä, ettei esim. työelämässä kukaan ole koskaan huomannut. Mihinkään lääkäreillekään ei mennyt koskaan, koska mt-diagnoosi olisi iso häpeä. Sitten vähän myöhemmin paljastui että isälläni oli myös ollut masennusta ja ahdistusoireita vähän aina, ja mikä pahempaa, häneltä oli 3 veljeä tehnyt itsemurhan 30 v ikään mennessä (tämä salattiin huolella pitkään meiltä). Eli erittäin rankka geneettinen riski masennukseen.

Vanhempani kai sitten sota-ajan lapsina olivat kovempia ihmisiä kuin minä, kun edes pystyivät vaan nielemään kaikki pahat olot ja painamaan eteenpäin, murehtien vain sitä että kunhan kukaan ei huomaisi. Itse tosiaan jouduin jo lapsena hakemaan apua koska en olisi pystynyt muuten pakottautumaan edes kouluun. Iso häpeä vanhemmille, josta ei saa vieläkään puhua kellekään.

Olen pahoillani puolestasi. Tuo on raskas taakka kannettavaksi. Onneksi sinä olet kuitenkin kyennyt hakemaan apua ongelmiisi. Se on rohkean ihmisen toimintaa.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Monta kertaa elämäni aikana olen ajatellut lähinnä sitä, että miksi, OI MIKSI , heidän täytyi yleensä tehdä lapsia? Me kun molemmat olemme perineet ongelmia. Veljeni teki itsemurhan parikymppisenä oltuaan masentunut ja ahdistunut lapsesta asti. Minä aloin noin 10-vuotiaana kärsiä ahdistuneisuudesta ja paniikkihäiriöstä, joihin tarvitsin lääkitystä. Opiskelijaiässä sitten tuli vielä keskivaikea masennus, pakkoajatuksia jne. Yli nelikymppiseksi olen jo selvinnyt mutta edelleen elämä on kaikkien pelkojeni ja ahdistusteni kanssa raskasta, niin että toivon etten olisi koskaan syntynyt.

Perheiden pitäisi saada tukea näissä tapauksissa.

Meilläkin moniongelmainen perhe, mutta vanhemmat vain ”narsisteja”.

Eivät osanneet kasvattaa yhtään lapsiaan. Kaikki ollaan mt-ongelmaisia ja mulla ”vain” masennus.

Kaikki yhteisöllisyys puuttui meidän perheestä. Riitoja, väkivaltaa, henkistä väkivaltaa yms. Pahin oli äiti.

Itselle kävi oikeastaan ”hyvin”...olen hakenut ja saanut apua.

Neil Hardwickin lapsuus oli myös karsea,

Perheiden pitäisi saada tukea, mutta ongelmallista on se, että narsistissa perheissä ongelmia hävetään siinä määrin, että ne kielletään täysin. Sen takia meilläkin äiti vastaili opettajien huolestuneisiin yhteydenottoihin aina ettei hän ole mitään tuollaisia ongelmia lapsilla huomannut kuin mistä opettaja kertoo.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Monta kertaa elämäni aikana olen ajatellut lähinnä sitä, että miksi, OI MIKSI , heidän täytyi yleensä tehdä lapsia? Me kun molemmat olemme perineet ongelmia. Veljeni teki itsemurhan parikymppisenä oltuaan masentunut ja ahdistunut lapsesta asti. Minä aloin noin 10-vuotiaana kärsiä ahdistuneisuudesta ja paniikkihäiriöstä, joihin tarvitsin lääkitystä. Opiskelijaiässä sitten tuli vielä keskivaikea masennus, pakkoajatuksia jne. Yli nelikymppiseksi olen jo selvinnyt mutta edelleen elämä on kaikkien pelkojeni ja ahdistusteni kanssa raskasta, niin että toivon etten olisi koskaan syntynyt.

Perheiden pitäisi saada tukea näissä tapauksissa.

Meilläkin moniongelmainen perhe, mutta vanhemmat vain ”narsisteja”.

Eivät osanneet kasvattaa yhtään lapsiaan. Kaikki ollaan mt-ongelmaisia ja mulla ”vain” masennus.

Kaikki yhteisöllisyys puuttui meidän perheestä. Riitoja, väkivaltaa, henkistä väkivaltaa yms. Pahin oli äiti.

Itselle kävi oikeastaan ”hyvin”...olen hakenut ja saanut apua.

Neil Hardwickin lapsuus oli myös karsea,

Perheiden pitäisi saada tukea, mutta ongelmallista on se, että narsistissa perheissä ongelmia hävetään siinä määrin, että ne kielletään täysin. Sen takia meilläkin äiti vastaili opettajien huolestuneisiin yhteydenottoihin aina ettei hän ole mitään tuollaisia ongelmia lapsilla huomannut kuin mistä opettaja kertoo.

Oliko muilla tällaista? Nykyään tietysti ehkä helpommin vietäisiin asioita eteenpäin vanhemmasta riippumatta.

Itse yritän edelleen keski-iässä ymmärtää mikä johtui mistäkin. En silti vuosien pohdinnankasn jälkeen ole päässyt pidemmälle kuin siihen, että kahden henkisesti hyvin pahasti lukossa olevan ihmisen suhteesta ei tietenkään tullut kovin kummoista, kun he eivät ongelmiaan olleet valmiita käsittelemään. Tästä sitten kärsivät erityisesti perheen lapset, jotka eivät myöskään mielenterveysongelmilta säästyneet, kun perhe-elämä oli niin kuormittavaa.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Monta kertaa elämäni aikana olen ajatellut lähinnä sitä, että miksi, OI MIKSI , heidän täytyi yleensä tehdä lapsia? Me kun molemmat olemme perineet ongelmia. Veljeni teki itsemurhan parikymppisenä oltuaan masentunut ja ahdistunut lapsesta asti. Minä aloin noin 10-vuotiaana kärsiä ahdistuneisuudesta ja paniikkihäiriöstä, joihin tarvitsin lääkitystä. Opiskelijaiässä sitten tuli vielä keskivaikea masennus, pakkoajatuksia jne. Yli nelikymppiseksi olen jo selvinnyt mutta edelleen elämä on kaikkien pelkojeni ja ahdistusteni kanssa raskasta, niin että toivon etten olisi koskaan syntynyt.

Perheiden pitäisi saada tukea näissä tapauksissa.

Meilläkin moniongelmainen perhe, mutta vanhemmat vain ”narsisteja”.

Eivät osanneet kasvattaa yhtään lapsiaan. Kaikki ollaan mt-ongelmaisia ja mulla ”vain” masennus.

Kaikki yhteisöllisyys puuttui meidän perheestä. Riitoja, väkivaltaa, henkistä väkivaltaa yms. Pahin oli äiti.

Itselle kävi oikeastaan ”hyvin”...olen hakenut ja saanut apua.

Neil Hardwickin lapsuus oli myös karsea,

Meidän perheen kaltaisia olisi vaikea saada laajemman avun piiriin, kun vanhemmat kielsivät kaikki ongelmat. Ja itse asiassa pinnallisella tasolla ongelmia ei juuri edes ollut. Vanhemmat olivat korkeasti koulutettuja, töissä käyviä, erittäin asiallisia ihmisiä. Me lapset oltiin hyvin puettuja, hyvin terveellisellä ruoalla ruokittuja, menestyttiin hyvin koulussa - mitä nyt minulle sitten tuli teini-iän korvalla paniikkihäiriö ja yleinen ahdistuneisuus, mitä ei varsinaisesti epäilty mitenkään perheolojen aiheuttamaksi vaan jonkinlaiseksi kasvuun ja psyykkiseen kehitysvaiheeseen liittyväksi, todennäköisesti ohimeneväksi ongelmaksi. Veljeni taas mennä porskutti koulut läpi ilman oirettakaan mistään, kunnes sitten opiskelijana masentui ja oireili rajummin ensimmäisen kerran vasta itsemurhalla. Hän oli hyvin sisäistänyt vanhempien neuvot, että pitää vaan jaksaa ja painaa tuntuipa miltä vaan - ainoa vaan, että hän ei lopulta jaksanut.

Lapsuudenperheeni ongelmat oli tavallaan varsin hienovaraisia. Ei riitoja, ei minkäänlaista heitteillä oloa tms. Vain äärimmäinen vaativuus ja tietynlainen tunnekylmyys, pelkästään järjen tasolla lasten kanssa kommunikointi. Meille opetettiin pienestä asti että maailma on julman kilpailun paikka jossa vain vahvimmat ja sopeutuvimmat pärjää. Siksi jo pienestä pitäisi alkaa huolehtia siitä että aikuisena sitten on siellä pärjääjien puolella. Koulu oli kaikkein tärkein tässä, lisäksi pitäisi pyrkiä sosiaalisesti suosituksi, omata täydelliset käytöstavat, olla näyttämättä heikkouksiaan kenellekään (äitini aina sanoi, että ihmiset on kuin haaskalintuja, ne tulevat nokkimaan jos huomaavat heikon). Ja koska koulun hyvin hoitaminen, käytöstavat jne on sinänsä hyviä asioita, oli vaikea edes itse hahmottaa mikä vika siellä meidän kodissa oli. Ja osin oli kyse jonkinlaisesta "energiasta", jonka vaistosin jo ennen kuin tiesin että äitini ja isäni olivat ikänsä kärsineet ahdistuksesta ja paniikkikohtauksista. Jotenkin tuntui aina että varsinkin äiti oli jotenkin kauhean levoton, viileän kuorensa alla, ja isä poissaoleva, omissa ajatuksissaan.

Olen surullinen, koska toinen vanhempani hylkäsi minut oletettavasti oman huonon henkisen terveytensä vuoksi. Ja sitten taas itse olen saanut huonot rakennuspalikat sekä kuormaa tuosta hylkäyksestä.