Mitä ajattelet vanhempiesi mielenterveysongelmista?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Monta kertaa elämäni aikana olen ajatellut lähinnä sitä, että miksi, OI MIKSI , heidän täytyi yleensä tehdä lapsia? Me kun molemmat olemme perineet ongelmia. Veljeni teki itsemurhan parikymppisenä oltuaan masentunut ja ahdistunut lapsesta asti. Minä aloin noin 10-vuotiaana kärsiä ahdistuneisuudesta ja paniikkihäiriöstä, joihin tarvitsin lääkitystä. Opiskelijaiässä sitten tuli vielä keskivaikea masennus, pakkoajatuksia jne. Yli nelikymppiseksi olen jo selvinnyt mutta edelleen elämä on kaikkien pelkojeni ja ahdistusteni kanssa raskasta, niin että toivon etten olisi koskaan syntynyt.

Perheiden pitäisi saada tukea näissä tapauksissa.

Meilläkin moniongelmainen perhe, mutta vanhemmat vain ”narsisteja”.

Eivät osanneet kasvattaa yhtään lapsiaan. Kaikki ollaan mt-ongelmaisia ja mulla ”vain” masennus.

Kaikki yhteisöllisyys puuttui meidän perheestä. Riitoja, väkivaltaa, henkistä väkivaltaa yms. Pahin oli äiti.

Itselle kävi oikeastaan ”hyvin”...olen hakenut ja saanut apua.

Neil Hardwickin lapsuus oli myös karsea,

Meidän perheen kaltaisia olisi vaikea saada laajemman avun piiriin, kun vanhemmat kielsivät kaikki ongelmat. Ja itse asiassa pinnallisella tasolla ongelmia ei juuri edes ollut. Vanhemmat olivat korkeasti koulutettuja, töissä käyviä, erittäin asiallisia ihmisiä. Me lapset oltiin hyvin puettuja, hyvin terveellisellä ruoalla ruokittuja, menestyttiin hyvin koulussa - mitä nyt minulle sitten tuli teini-iän korvalla paniikkihäiriö ja yleinen ahdistuneisuus, mitä ei varsinaisesti epäilty mitenkään perheolojen aiheuttamaksi vaan jonkinlaiseksi kasvuun ja psyykkiseen kehitysvaiheeseen liittyväksi, todennäköisesti ohimeneväksi ongelmaksi. Veljeni taas mennä porskutti koulut läpi ilman oirettakaan mistään, kunnes sitten opiskelijana masentui ja oireili rajummin ensimmäisen kerran vasta itsemurhalla. Hän oli hyvin sisäistänyt vanhempien neuvot, että pitää vaan jaksaa ja painaa tuntuipa miltä vaan - ainoa vaan, että hän ei lopulta jaksanut.

Lapsuudenperheeni ongelmat oli tavallaan varsin hienovaraisia. Ei riitoja, ei minkäänlaista heitteillä oloa tms. Vain äärimmäinen vaativuus ja tietynlainen tunnekylmyys, pelkästään järjen tasolla lasten kanssa kommunikointi. Meille opetettiin pienestä asti että maailma on julman kilpailun paikka jossa vain vahvimmat ja sopeutuvimmat pärjää. Siksi jo pienestä pitäisi alkaa huolehtia siitä että aikuisena sitten on siellä pärjääjien puolella. Koulu oli kaikkein tärkein tässä, lisäksi pitäisi pyrkiä sosiaalisesti suosituksi, omata täydelliset käytöstavat, olla näyttämättä heikkouksiaan kenellekään (äitini aina sanoi, että ihmiset on kuin haaskalintuja, ne tulevat nokkimaan jos huomaavat heikon). Ja koska koulun hyvin hoitaminen, käytöstavat jne on sinänsä hyviä asioita, oli vaikea edes itse hahmottaa mikä vika siellä meidän kodissa oli. Ja osin oli kyse jonkinlaisesta "energiasta", jonka vaistosin jo ennen kuin tiesin että äitini ja isäni olivat ikänsä kärsineet ahdistuksesta ja paniikkikohtauksista. Jotenkin tuntui aina että varsinkin äiti oli jotenkin kauhean levoton, viileän kuorensa alla, ja isä poissaoleva, omissa ajatuksissaan.

Apua, tämä oli hyvin samanlaista monelta osin kuin meilläkin! Tällaisten perheiden lasten on todella vaikea saada apua. Aikuisena sitten tietysti toki, mutta enemmän olisi hyötynyt siitä, jos ongelmiin olisi puututtu jo lapsuudessa tai nuoruudessa.

Vierailija kirjoitti:

Olen surullinen, koska toinen vanhempani hylkäsi minut oletettavasti oman huonon henkisen terveytensä vuoksi. Ja sitten taas itse olen saanut huonot rakennuspalikat sekä kuormaa tuosta hylkäyksestä. 

Otan osaa, tuo on varmasti ollut ja on yhä raskas kokemus.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Olen surullinen, koska toinen vanhempani hylkäsi minut oletettavasti oman huonon henkisen terveytensä vuoksi. Ja sitten taas itse olen saanut huonot rakennuspalikat sekä kuormaa tuosta hylkäyksestä. 

Otan osaa, tuo on varmasti ollut ja on yhä raskas kokemus.

Kiitos <3

Joo, on rankkaa ja etenkin sen jäljellä olevan vanhemman kuoltua on sitten "orpo", vaikkei tarvtsisi olla. Ja ehkä sitä pelkää välillä, että sekoaa jossain vaiheessa itsekin ja erakoituu kuoppaansa. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Monta kertaa elämäni aikana olen ajatellut lähinnä sitä, että miksi, OI MIKSI , heidän täytyi yleensä tehdä lapsia? Me kun molemmat olemme perineet ongelmia. Veljeni teki itsemurhan parikymppisenä oltuaan masentunut ja ahdistunut lapsesta asti. Minä aloin noin 10-vuotiaana kärsiä ahdistuneisuudesta ja paniikkihäiriöstä, joihin tarvitsin lääkitystä. Opiskelijaiässä sitten tuli vielä keskivaikea masennus, pakkoajatuksia jne. Yli nelikymppiseksi olen jo selvinnyt mutta edelleen elämä on kaikkien pelkojeni ja ahdistusteni kanssa raskasta, niin että toivon etten olisi koskaan syntynyt.

Perheiden pitäisi saada tukea näissä tapauksissa.

Meilläkin moniongelmainen perhe, mutta vanhemmat vain ”narsisteja”.

Eivät osanneet kasvattaa yhtään lapsiaan. Kaikki ollaan mt-ongelmaisia ja mulla ”vain” masennus.

Kaikki yhteisöllisyys puuttui meidän perheestä. Riitoja, väkivaltaa, henkistä väkivaltaa yms. Pahin oli äiti.

Itselle kävi oikeastaan ”hyvin”...olen hakenut ja saanut apua.

Neil Hardwickin lapsuus oli myös karsea,

Meidän perheen kaltaisia olisi vaikea saada laajemman avun piiriin, kun vanhemmat kielsivät kaikki ongelmat. Ja itse asiassa pinnallisella tasolla ongelmia ei juuri edes ollut. Vanhemmat olivat korkeasti koulutettuja, töissä käyviä, erittäin asiallisia ihmisiä. Me lapset oltiin hyvin puettuja, hyvin terveellisellä ruoalla ruokittuja, menestyttiin hyvin koulussa - mitä nyt minulle sitten tuli teini-iän korvalla paniikkihäiriö ja yleinen ahdistuneisuus, mitä ei varsinaisesti epäilty mitenkään perheolojen aiheuttamaksi vaan jonkinlaiseksi kasvuun ja psyykkiseen kehitysvaiheeseen liittyväksi, todennäköisesti ohimeneväksi ongelmaksi. Veljeni taas mennä porskutti koulut läpi ilman oirettakaan mistään, kunnes sitten opiskelijana masentui ja oireili rajummin ensimmäisen kerran vasta itsemurhalla. Hän oli hyvin sisäistänyt vanhempien neuvot, että pitää vaan jaksaa ja painaa tuntuipa miltä vaan - ainoa vaan, että hän ei lopulta jaksanut.

Lapsuudenperheeni ongelmat oli tavallaan varsin hienovaraisia. Ei riitoja, ei minkäänlaista heitteillä oloa tms. Vain äärimmäinen vaativuus ja tietynlainen tunnekylmyys, pelkästään järjen tasolla lasten kanssa kommunikointi. Meille opetettiin pienestä asti että maailma on julman kilpailun paikka jossa vain vahvimmat ja sopeutuvimmat pärjää. Siksi jo pienestä pitäisi alkaa huolehtia siitä että aikuisena sitten on siellä pärjääjien puolella. Koulu oli kaikkein tärkein tässä, lisäksi pitäisi pyrkiä sosiaalisesti suosituksi, omata täydelliset käytöstavat, olla näyttämättä heikkouksiaan kenellekään (äitini aina sanoi, että ihmiset on kuin haaskalintuja, ne tulevat nokkimaan jos huomaavat heikon). Ja koska koulun hyvin hoitaminen, käytöstavat jne on sinänsä hyviä asioita, oli vaikea edes itse hahmottaa mikä vika siellä meidän kodissa oli. Ja osin oli kyse jonkinlaisesta "energiasta", jonka vaistosin jo ennen kuin tiesin että äitini ja isäni olivat ikänsä kärsineet ahdistuksesta ja paniikkikohtauksista. Jotenkin tuntui aina että varsinkin äiti oli jotenkin kauhean levoton, viileän kuorensa alla, ja isä poissaoleva, omissa ajatuksissaan.

Apua, tämä oli hyvin samanlaista monelta osin kuin meilläkin! Tällaisten perheiden lasten on todella vaikea saada apua. Aikuisena sitten tietysti toki, mutta enemmän olisi hyötynyt siitä, jos ongelmiin olisi puututtu jo lapsuudessa tai nuoruudessa.

Isää on kuulemma työterveydestä useampaan otteeseen kehotettu elämänsä aikana hakeutumaan psykologin puheille (ei ole suostunut menemään, kun pelkää vainoharhaisesti tällaisen toiminnan seurauksia). Äidillä taas on ollut käytössään lääkkeitä mielenterveysongelmiin, mutta en tiedä miten systemaattista hoito on ollut, kun tästä ei ole ikinä ollut puhetta.

Sitä vanhemmat ovat kovasti yrittäneet estellä, etteivät lapset saisi hakea mielenterveysongelmiinsa apua, ettei tulisi jotain seurauksia, ehkä häpeää vanhemmille siitä ettei lapsi pärjää koko ajan rautaisesti.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Monta kertaa elämäni aikana olen ajatellut lähinnä sitä, että miksi, OI MIKSI , heidän täytyi yleensä tehdä lapsia? Me kun molemmat olemme perineet ongelmia. Veljeni teki itsemurhan parikymppisenä oltuaan masentunut ja ahdistunut lapsesta asti. Minä aloin noin 10-vuotiaana kärsiä ahdistuneisuudesta ja paniikkihäiriöstä, joihin tarvitsin lääkitystä. Opiskelijaiässä sitten tuli vielä keskivaikea masennus, pakkoajatuksia jne. Yli nelikymppiseksi olen jo selvinnyt mutta edelleen elämä on kaikkien pelkojeni ja ahdistusteni kanssa raskasta, niin että toivon etten olisi koskaan syntynyt.

Perheiden pitäisi saada tukea näissä tapauksissa.

Meilläkin moniongelmainen perhe, mutta vanhemmat vain ”narsisteja”.

Eivät osanneet kasvattaa yhtään lapsiaan. Kaikki ollaan mt-ongelmaisia ja mulla ”vain” masennus.

Kaikki yhteisöllisyys puuttui meidän perheestä. Riitoja, väkivaltaa, henkistä väkivaltaa yms. Pahin oli äiti.

Itselle kävi oikeastaan ”hyvin”...olen hakenut ja saanut apua.

Neil Hardwickin lapsuus oli myös karsea,

Meidän perheen kaltaisia olisi vaikea saada laajemman avun piiriin, kun vanhemmat kielsivät kaikki ongelmat. Ja itse asiassa pinnallisella tasolla ongelmia ei juuri edes ollut. Vanhemmat olivat korkeasti koulutettuja, töissä käyviä, erittäin asiallisia ihmisiä. Me lapset oltiin hyvin puettuja, hyvin terveellisellä ruoalla ruokittuja, menestyttiin hyvin koulussa - mitä nyt minulle sitten tuli teini-iän korvalla paniikkihäiriö ja yleinen ahdistuneisuus, mitä ei varsinaisesti epäilty mitenkään perheolojen aiheuttamaksi vaan jonkinlaiseksi kasvuun ja psyykkiseen kehitysvaiheeseen liittyväksi, todennäköisesti ohimeneväksi ongelmaksi. Veljeni taas mennä porskutti koulut läpi ilman oirettakaan mistään, kunnes sitten opiskelijana masentui ja oireili rajummin ensimmäisen kerran vasta itsemurhalla. Hän oli hyvin sisäistänyt vanhempien neuvot, että pitää vaan jaksaa ja painaa tuntuipa miltä vaan - ainoa vaan, että hän ei lopulta jaksanut.

Lapsuudenperheeni ongelmat oli tavallaan varsin hienovaraisia. Ei riitoja, ei minkäänlaista heitteillä oloa tms. Vain äärimmäinen vaativuus ja tietynlainen tunnekylmyys, pelkästään järjen tasolla lasten kanssa kommunikointi. Meille opetettiin pienestä asti että maailma on julman kilpailun paikka jossa vain vahvimmat ja sopeutuvimmat pärjää. Siksi jo pienestä pitäisi alkaa huolehtia siitä että aikuisena sitten on siellä pärjääjien puolella. Koulu oli kaikkein tärkein tässä, lisäksi pitäisi pyrkiä sosiaalisesti suosituksi, omata täydelliset käytöstavat, olla näyttämättä heikkouksiaan kenellekään (äitini aina sanoi, että ihmiset on kuin haaskalintuja, ne tulevat nokkimaan jos huomaavat heikon). Ja koska koulun hyvin hoitaminen, käytöstavat jne on sinänsä hyviä asioita, oli vaikea edes itse hahmottaa mikä vika siellä meidän kodissa oli. Ja osin oli kyse jonkinlaisesta "energiasta", jonka vaistosin jo ennen kuin tiesin että äitini ja isäni olivat ikänsä kärsineet ahdistuksesta ja paniikkikohtauksista. Jotenkin tuntui aina että varsinkin äiti oli jotenkin kauhean levoton, viileän kuorensa alla, ja isä poissaoleva, omissa ajatuksissaan.

Koin lapsena jo olevani perheen ongelmien takia aika usein surumielinen ja masentunut. Teini-iässä minullakin puhkesi paniikkihäiriö, mutta meni vuosia ennen kuin sain siihen apua. Vanhemmat pitivät nimittäin paniikkikohtauksia lähinnä temppuiluna ja yleensä silloin suuttuivat tai poistuivat paikalta.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Monta kertaa elämäni aikana olen ajatellut lähinnä sitä, että miksi, OI MIKSI , heidän täytyi yleensä tehdä lapsia? Me kun molemmat olemme perineet ongelmia. Veljeni teki itsemurhan parikymppisenä oltuaan masentunut ja ahdistunut lapsesta asti. Minä aloin noin 10-vuotiaana kärsiä ahdistuneisuudesta ja paniikkihäiriöstä, joihin tarvitsin lääkitystä. Opiskelijaiässä sitten tuli vielä keskivaikea masennus, pakkoajatuksia jne. Yli nelikymppiseksi olen jo selvinnyt mutta edelleen elämä on kaikkien pelkojeni ja ahdistusteni kanssa raskasta, niin että toivon etten olisi koskaan syntynyt.

Perheiden pitäisi saada tukea näissä tapauksissa.

Meilläkin moniongelmainen perhe, mutta vanhemmat vain ”narsisteja”.

Eivät osanneet kasvattaa yhtään lapsiaan. Kaikki ollaan mt-ongelmaisia ja mulla ”vain” masennus.

Kaikki yhteisöllisyys puuttui meidän perheestä. Riitoja, väkivaltaa, henkistä väkivaltaa yms. Pahin oli äiti.

Itselle kävi oikeastaan ”hyvin”...olen hakenut ja saanut apua.

Neil Hardwickin lapsuus oli myös karsea,

Meidän perheen kaltaisia olisi vaikea saada laajemman avun piiriin, kun vanhemmat kielsivät kaikki ongelmat. Ja itse asiassa pinnallisella tasolla ongelmia ei juuri edes ollut. Vanhemmat olivat korkeasti koulutettuja, töissä käyviä, erittäin asiallisia ihmisiä. Me lapset oltiin hyvin puettuja, hyvin terveellisellä ruoalla ruokittuja, menestyttiin hyvin koulussa - mitä nyt minulle sitten tuli teini-iän korvalla paniikkihäiriö ja yleinen ahdistuneisuus, mitä ei varsinaisesti epäilty mitenkään perheolojen aiheuttamaksi vaan jonkinlaiseksi kasvuun ja psyykkiseen kehitysvaiheeseen liittyväksi, todennäköisesti ohimeneväksi ongelmaksi. Veljeni taas mennä porskutti koulut läpi ilman oirettakaan mistään, kunnes sitten opiskelijana masentui ja oireili rajummin ensimmäisen kerran vasta itsemurhalla. Hän oli hyvin sisäistänyt vanhempien neuvot, että pitää vaan jaksaa ja painaa tuntuipa miltä vaan - ainoa vaan, että hän ei lopulta jaksanut.

Lapsuudenperheeni ongelmat oli tavallaan varsin hienovaraisia. Ei riitoja, ei minkäänlaista heitteillä oloa tms. Vain äärimmäinen vaativuus ja tietynlainen tunnekylmyys, pelkästään järjen tasolla lasten kanssa kommunikointi. Meille opetettiin pienestä asti että maailma on julman kilpailun paikka jossa vain vahvimmat ja sopeutuvimmat pärjää. Siksi jo pienestä pitäisi alkaa huolehtia siitä että aikuisena sitten on siellä pärjääjien puolella. Koulu oli kaikkein tärkein tässä, lisäksi pitäisi pyrkiä sosiaalisesti suosituksi, omata täydelliset käytöstavat, olla näyttämättä heikkouksiaan kenellekään (äitini aina sanoi, että ihmiset on kuin haaskalintuja, ne tulevat nokkimaan jos huomaavat heikon). Ja koska koulun hyvin hoitaminen, käytöstavat jne on sinänsä hyviä asioita, oli vaikea edes itse hahmottaa mikä vika siellä meidän kodissa oli. Ja osin oli kyse jonkinlaisesta "energiasta", jonka vaistosin jo ennen kuin tiesin että äitini ja isäni olivat ikänsä kärsineet ahdistuksesta ja paniikkikohtauksista. Jotenkin tuntui aina että varsinkin äiti oli jotenkin kauhean levoton, viileän kuorensa alla, ja isä poissaoleva, omissa ajatuksissaan.

Koin lapsena jo olevani perheen ongelmien takia aika usein surumielinen ja masentunut. Teini-iässä minullakin puhkesi paniikkihäiriö, mutta meni vuosia ennen kuin sain siihen apua. Vanhemmat pitivät nimittäin paniikkikohtauksia lähinnä temppuiluna ja yleensä silloin suuttuivat tai poistuivat paikalta.

Itse hain apua kouluterveydenhoitajan kautta kertomatta vanhemmilleni. Pääsin koulupsykologille, ja psykiatrille lääkitystarpeen arviointia varten. Mutta toki, se asia sitten eskaloitiin vanhemmillenikin, ei 10-vuotiaalle määrätä psyykenlääkkeitä vanhempien tietämättä. Ja itsekin ymmärsin miksi vanhempien pitää tietää kun psykologi sen selitti.

Toki, minun vanhempani eivät ottaneet asiaa ollenkaan hyvin. Äiti huusi, että olen häpäissyt koko perheen ja pilannut oman tulevaisuuteni. Ihmetteli, miten niin sisukkaita ihmisiä täynnä olevaan sukuun oli syntynyt tuollainen rääpäle, joka ei pieniä pahoja oloja kestä, vaan lähtee niitä kylille kertomaan ja apua ruikuttamaan. Vannotti, että sukulaisille EI SAA kertoa, ei koskaan. Mutta sitten kuitenkin esim. koulupsykologin kanssa keskustellessa äiti oli ihan eri ihminen, äärimmäisen fiksu, hallittu, yhteistyöhaluinen, ymmärtäväinen. Autossa keskustelun jälkeen kuitenkin huusi minulle, miten minä olin pakottanut hänet nöyristelemään sen psykologilehmän edessä, ettei perheelle tulisi vieläkin pahempaa, vaikka mieli hänen olisi tehnyt käskeä sitä lihavaa akkaa tunkemaan psykologiansa sinne minne aurinko ei paista.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Monta kertaa elämäni aikana olen ajatellut lähinnä sitä, että miksi, OI MIKSI , heidän täytyi yleensä tehdä lapsia? Me kun molemmat olemme perineet ongelmia. Veljeni teki itsemurhan parikymppisenä oltuaan masentunut ja ahdistunut lapsesta asti. Minä aloin noin 10-vuotiaana kärsiä ahdistuneisuudesta ja paniikkihäiriöstä, joihin tarvitsin lääkitystä. Opiskelijaiässä sitten tuli vielä keskivaikea masennus, pakkoajatuksia jne. Yli nelikymppiseksi olen jo selvinnyt mutta edelleen elämä on kaikkien pelkojeni ja ahdistusteni kanssa raskasta, niin että toivon etten olisi koskaan syntynyt.

Perheiden pitäisi saada tukea näissä tapauksissa.

Meilläkin moniongelmainen perhe, mutta vanhemmat vain ”narsisteja”.

Eivät osanneet kasvattaa yhtään lapsiaan. Kaikki ollaan mt-ongelmaisia ja mulla ”vain” masennus.

Kaikki yhteisöllisyys puuttui meidän perheestä. Riitoja, väkivaltaa, henkistä väkivaltaa yms. Pahin oli äiti.

Itselle kävi oikeastaan ”hyvin”...olen hakenut ja saanut apua.

Neil Hardwickin lapsuus oli myös karsea,

Meidän perheen kaltaisia olisi vaikea saada laajemman avun piiriin, kun vanhemmat kielsivät kaikki ongelmat. Ja itse asiassa pinnallisella tasolla ongelmia ei juuri edes ollut. Vanhemmat olivat korkeasti koulutettuja, töissä käyviä, erittäin asiallisia ihmisiä. Me lapset oltiin hyvin puettuja, hyvin terveellisellä ruoalla ruokittuja, menestyttiin hyvin koulussa - mitä nyt minulle sitten tuli teini-iän korvalla paniikkihäiriö ja yleinen ahdistuneisuus, mitä ei varsinaisesti epäilty mitenkään perheolojen aiheuttamaksi vaan jonkinlaiseksi kasvuun ja psyykkiseen kehitysvaiheeseen liittyväksi, todennäköisesti ohimeneväksi ongelmaksi. Veljeni taas mennä porskutti koulut läpi ilman oirettakaan mistään, kunnes sitten opiskelijana masentui ja oireili rajummin ensimmäisen kerran vasta itsemurhalla. Hän oli hyvin sisäistänyt vanhempien neuvot, että pitää vaan jaksaa ja painaa tuntuipa miltä vaan - ainoa vaan, että hän ei lopulta jaksanut.

Lapsuudenperheeni ongelmat oli tavallaan varsin hienovaraisia. Ei riitoja, ei minkäänlaista heitteillä oloa tms. Vain äärimmäinen vaativuus ja tietynlainen tunnekylmyys, pelkästään järjen tasolla lasten kanssa kommunikointi. Meille opetettiin pienestä asti että maailma on julman kilpailun paikka jossa vain vahvimmat ja sopeutuvimmat pärjää. Siksi jo pienestä pitäisi alkaa huolehtia siitä että aikuisena sitten on siellä pärjääjien puolella. Koulu oli kaikkein tärkein tässä, lisäksi pitäisi pyrkiä sosiaalisesti suosituksi, omata täydelliset käytöstavat, olla näyttämättä heikkouksiaan kenellekään (äitini aina sanoi, että ihmiset on kuin haaskalintuja, ne tulevat nokkimaan jos huomaavat heikon). Ja koska koulun hyvin hoitaminen, käytöstavat jne on sinänsä hyviä asioita, oli vaikea edes itse hahmottaa mikä vika siellä meidän kodissa oli. Ja osin oli kyse jonkinlaisesta "energiasta", jonka vaistosin jo ennen kuin tiesin että äitini ja isäni olivat ikänsä kärsineet ahdistuksesta ja paniikkikohtauksista. Jotenkin tuntui aina että varsinkin äiti oli jotenkin kauhean levoton, viileän kuorensa alla, ja isä poissaoleva, omissa ajatuksissaan.

Koin lapsena jo olevani perheen ongelmien takia aika usein surumielinen ja masentunut. Teini-iässä minullakin puhkesi paniikkihäiriö, mutta meni vuosia ennen kuin sain siihen apua. Vanhemmat pitivät nimittäin paniikkikohtauksia lähinnä temppuiluna ja yleensä silloin suuttuivat tai poistuivat paikalta.

Itse hain apua kouluterveydenhoitajan kautta kertomatta vanhemmilleni. Pääsin koulupsykologille, ja psykiatrille lääkitystarpeen arviointia varten. Mutta toki, se asia sitten eskaloitiin vanhemmillenikin, ei 10-vuotiaalle määrätä psyykenlääkkeitä vanhempien tietämättä. Ja itsekin ymmärsin miksi vanhempien pitää tietää kun psykologi sen selitti.

Toki, minun vanhempani eivät ottaneet asiaa ollenkaan hyvin. Äiti huusi, että olen häpäissyt koko perheen ja pilannut oman tulevaisuuteni. Ihmetteli, miten niin sisukkaita ihmisiä täynnä olevaan sukuun oli syntynyt tuollainen rääpäle, joka ei pieniä pahoja oloja kestä, vaan lähtee niitä kylille kertomaan ja apua ruikuttamaan. Vannotti, että sukulaisille EI SAA kertoa, ei koskaan. Mutta sitten kuitenkin esim. koulupsykologin kanssa keskustellessa äiti oli ihan eri ihminen, äärimmäisen fiksu, hallittu, yhteistyöhaluinen, ymmärtäväinen. Autossa keskustelun jälkeen kuitenkin huusi minulle, miten minä olin pakottanut hänet nöyristelemään sen psykologilehmän edessä, ettei perheelle tulisi vieläkin pahempaa, vaikka mieli hänen olisi tehnyt käskeä sitä lihavaa akkaa tunkemaan psykologiansa sinne minne aurinko ei paista.

Auttoiko tuo kokemus sinua ymmärtämään kuinka ongelmaisia vanhempasi ovat? Minun silmäni nimittäin todellakin avautuivat siinä vaiheessa, kun kotona kehotettiin jättämään terapia välistä sen takia, että terapeutti saattaisi vuosia myöhemmin paljastua ilkeäksi kiristäjäksi.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Mä ihmettelen mistä nää ajatukset teillä kumpuaa? 

Mitkä ajatukset? Sekö, että vanhemmilla on mielenterveysongelmia ja ne ovat tehneet omastakin elämästä haastavaa?

ne mt ongelmat ei ole sen vanhemman vika vaan ympäristön! Ja säkin oot saanut mahdollisuuden elämään. Meinaatko ettet ole koskaan kokenut onnen hetkiä?

Onhan se ehdottomasti aivan täysin vanhemman oma vika, jos hän ei ole ongelmiinsa hakenut apua.

Mun vanhemmat syntyivät 40-luvulla. Tuolle sukupolvelle on vielä kotona taottu kalloon että pärjätä pitää ja valittaa ei saa vaikka olisi menettänyt raajansa, näkönsä ja kuulonsa. Mielenterveyspuolen jutuissa ei ole ainakaan minun vanhemmille tarjottu mitään tukea esim. rytäkässä jossa he menettivät lapsen, eikä sitä seuranneessa masennuksessa. Ovatko he päässeet siitä yli? Ehkä, jotenkin, neljänkymmenen vuoden aikana.

Se että erittäin suuri osa ihmisistä pitää luontevana mennä hakemaan apua ongelmiin on aika tuore ilmiö.

Olen hoksannut aikuisella iällä miten järjettömän kovissa paikoissa vanhempani ovat olleet ja he ovat kuitenkin pyrkineet kaikin mahdollisin tavoin kohti normaalia elämää. Hämmästelen että ovat jaksaneet.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Monta kertaa elämäni aikana olen ajatellut lähinnä sitä, että miksi, OI MIKSI , heidän täytyi yleensä tehdä lapsia? Me kun molemmat olemme perineet ongelmia. Veljeni teki itsemurhan parikymppisenä oltuaan masentunut ja ahdistunut lapsesta asti. Minä aloin noin 10-vuotiaana kärsiä ahdistuneisuudesta ja paniikkihäiriöstä, joihin tarvitsin lääkitystä. Opiskelijaiässä sitten tuli vielä keskivaikea masennus, pakkoajatuksia jne. Yli nelikymppiseksi olen jo selvinnyt mutta edelleen elämä on kaikkien pelkojeni ja ahdistusteni kanssa raskasta, niin että toivon etten olisi koskaan syntynyt.

Perheiden pitäisi saada tukea näissä tapauksissa.

Meilläkin moniongelmainen perhe, mutta vanhemmat vain ”narsisteja”.

Eivät osanneet kasvattaa yhtään lapsiaan. Kaikki ollaan mt-ongelmaisia ja mulla ”vain” masennus.

Kaikki yhteisöllisyys puuttui meidän perheestä. Riitoja, väkivaltaa, henkistä väkivaltaa yms. Pahin oli äiti.

Itselle kävi oikeastaan ”hyvin”...olen hakenut ja saanut apua.

Neil Hardwickin lapsuus oli myös karsea,

Meidän perheen kaltaisia olisi vaikea saada laajemman avun piiriin, kun vanhemmat kielsivät kaikki ongelmat. Ja itse asiassa pinnallisella tasolla ongelmia ei juuri edes ollut. Vanhemmat olivat korkeasti koulutettuja, töissä käyviä, erittäin asiallisia ihmisiä. Me lapset oltiin hyvin puettuja, hyvin terveellisellä ruoalla ruokittuja, menestyttiin hyvin koulussa - mitä nyt minulle sitten tuli teini-iän korvalla paniikkihäiriö ja yleinen ahdistuneisuus, mitä ei varsinaisesti epäilty mitenkään perheolojen aiheuttamaksi vaan jonkinlaiseksi kasvuun ja psyykkiseen kehitysvaiheeseen liittyväksi, todennäköisesti ohimeneväksi ongelmaksi. Veljeni taas mennä porskutti koulut läpi ilman oirettakaan mistään, kunnes sitten opiskelijana masentui ja oireili rajummin ensimmäisen kerran vasta itsemurhalla. Hän oli hyvin sisäistänyt vanhempien neuvot, että pitää vaan jaksaa ja painaa tuntuipa miltä vaan - ainoa vaan, että hän ei lopulta jaksanut.

Lapsuudenperheeni ongelmat oli tavallaan varsin hienovaraisia. Ei riitoja, ei minkäänlaista heitteillä oloa tms. Vain äärimmäinen vaativuus ja tietynlainen tunnekylmyys, pelkästään järjen tasolla lasten kanssa kommunikointi. Meille opetettiin pienestä asti että maailma on julman kilpailun paikka jossa vain vahvimmat ja sopeutuvimmat pärjää. Siksi jo pienestä pitäisi alkaa huolehtia siitä että aikuisena sitten on siellä pärjääjien puolella. Koulu oli kaikkein tärkein tässä, lisäksi pitäisi pyrkiä sosiaalisesti suosituksi, omata täydelliset käytöstavat, olla näyttämättä heikkouksiaan kenellekään (äitini aina sanoi, että ihmiset on kuin haaskalintuja, ne tulevat nokkimaan jos huomaavat heikon). Ja koska koulun hyvin hoitaminen, käytöstavat jne on sinänsä hyviä asioita, oli vaikea edes itse hahmottaa mikä vika siellä meidän kodissa oli. Ja osin oli kyse jonkinlaisesta "energiasta", jonka vaistosin jo ennen kuin tiesin että äitini ja isäni olivat ikänsä kärsineet ahdistuksesta ja paniikkikohtauksista. Jotenkin tuntui aina että varsinkin äiti oli jotenkin kauhean levoton, viileän kuorensa alla, ja isä poissaoleva, omissa ajatuksissaan.

Koin lapsena jo olevani perheen ongelmien takia aika usein surumielinen ja masentunut. Teini-iässä minullakin puhkesi paniikkihäiriö, mutta meni vuosia ennen kuin sain siihen apua. Vanhemmat pitivät nimittäin paniikkikohtauksia lähinnä temppuiluna ja yleensä silloin suuttuivat tai poistuivat paikalta.

Itse hain apua kouluterveydenhoitajan kautta kertomatta vanhemmilleni. Pääsin koulupsykologille, ja psykiatrille lääkitystarpeen arviointia varten. Mutta toki, se asia sitten eskaloitiin vanhemmillenikin, ei 10-vuotiaalle määrätä psyykenlääkkeitä vanhempien tietämättä. Ja itsekin ymmärsin miksi vanhempien pitää tietää kun psykologi sen selitti.

Toki, minun vanhempani eivät ottaneet asiaa ollenkaan hyvin. Äiti huusi, että olen häpäissyt koko perheen ja pilannut oman tulevaisuuteni. Ihmetteli, miten niin sisukkaita ihmisiä täynnä olevaan sukuun oli syntynyt tuollainen rääpäle, joka ei pieniä pahoja oloja kestä, vaan lähtee niitä kylille kertomaan ja apua ruikuttamaan. Vannotti, että sukulaisille EI SAA kertoa, ei koskaan. Mutta sitten kuitenkin esim. koulupsykologin kanssa keskustellessa äiti oli ihan eri ihminen, äärimmäisen fiksu, hallittu, yhteistyöhaluinen, ymmärtäväinen. Autossa keskustelun jälkeen kuitenkin huusi minulle, miten minä olin pakottanut hänet nöyristelemään sen psykologilehmän edessä, ettei perheelle tulisi vieläkin pahempaa, vaikka mieli hänen olisi tehnyt käskeä sitä lihavaa akkaa tunkemaan psykologiansa sinne minne aurinko ei paista.

Auttoiko tuo kokemus sinua ymmärtämään kuinka ongelmaisia vanhempasi ovat? Minun silmäni nimittäin todellakin avautuivat siinä vaiheessa, kun kotona kehotettiin jättämään terapia välistä sen takia, että terapeutti saattaisi vuosia myöhemmin paljastua ilkeäksi kiristäjäksi.

Ennen tuota mietti myös paljon onko itse jotenkin liian herkkä, onko ymmärtänyt jotain väärin jne., mutta tuo varmisti sen, että ongelmat eivät todellakaan ole ainoastaan omassa päässä, vaan koko perheessä. Normaali vanhempihsn nimittäin yrittäisi auttaa lastaan hakemaan itselleen apua, jos hän voi huonosti.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Mä ihmettelen mistä nää ajatukset teillä kumpuaa? 

Mitkä ajatukset? Sekö, että vanhemmilla on mielenterveysongelmia ja ne ovat tehneet omastakin elämästä haastavaa?

ne mt ongelmat ei ole sen vanhemman vika vaan ympäristön! Ja säkin oot saanut mahdollisuuden elämään. Meinaatko ettet ole koskaan kokenut onnen hetkiä?

Onhan se ehdottomasti aivan täysin vanhemman oma vika, jos hän ei ole ongelmiinsa hakenut apua.

Mun vanhemmat syntyivät 40-luvulla. Tuolle sukupolvelle on vielä kotona taottu kalloon että pärjätä pitää ja valittaa ei saa vaikka olisi menettänyt raajansa, näkönsä ja kuulonsa. Mielenterveyspuolen jutuissa ei ole ainakaan minun vanhemmille tarjottu mitään tukea esim. rytäkässä jossa he menettivät lapsen, eikä sitä seuranneessa masennuksessa. Ovatko he päässeet siitä yli? Ehkä, jotenkin, neljänkymmenen vuoden aikana.

Se että erittäin suuri osa ihmisistä pitää luontevana mennä hakemaan apua ongelmiin on aika tuore ilmiö.

Olen hoksannut aikuisella iällä miten järjettömän kovissa paikoissa vanhempani ovat olleet ja he ovat kuitenkin pyrkineet kaikin mahdollisin tavoin kohti normaalia elämää. Hämmästelen että ovat jaksaneet.

Pitäisikö sinusta nyt ongelmat lakaista maton alle, jotta kukaan ei pahoittaisi mieltään? Moni on kyennyt myöhemmin ottamaan apua vastaan, jos sitä on ollut tarjolla, mm. sotaveteraanit.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Mä ihmettelen mistä nää ajatukset teillä kumpuaa? 

Mitkä ajatukset? Sekö, että vanhemmilla on mielenterveysongelmia ja ne ovat tehneet omastakin elämästä haastavaa?

ne mt ongelmat ei ole sen vanhemman vika vaan ympäristön! Ja säkin oot saanut mahdollisuuden elämään. Meinaatko ettet ole koskaan kokenut onnen hetkiä?

Onhan se ehdottomasti aivan täysin vanhemman oma vika, jos hän ei ole ongelmiinsa hakenut apua.

Mun vanhemmat syntyivät 40-luvulla. Tuolle sukupolvelle on vielä kotona taottu kalloon että pärjätä pitää ja valittaa ei saa vaikka olisi menettänyt raajansa, näkönsä ja kuulonsa. Mielenterveyspuolen jutuissa ei ole ainakaan minun vanhemmille tarjottu mitään tukea esim. rytäkässä jossa he menettivät lapsen, eikä sitä seuranneessa masennuksessa. Ovatko he päässeet siitä yli? Ehkä, jotenkin, neljänkymmenen vuoden aikana.

Se että erittäin suuri osa ihmisistä pitää luontevana mennä hakemaan apua ongelmiin on aika tuore ilmiö.

Olen hoksannut aikuisella iällä miten järjettömän kovissa paikoissa vanhempani ovat olleet ja he ovat kuitenkin pyrkineet kaikin mahdollisin tavoin kohti normaalia elämää. Hämmästelen että ovat jaksaneet.

Pitäisikö sinusta nyt ongelmat lakaista maton alle, jotta kukaan ei pahoittaisi mieltään? Moni on kyennyt myöhemmin ottamaan apua vastaan, jos sitä on ollut tarjolla, mm. sotaveteraanit.

Ei pitäisi. Kuvailin vain sitä miten me elämme 2010-luvun lopulla erinäköisessä maailmassa kuin vanhempamme aikanaan, silloin kun esim. omat vanhempani ovat jääneet vaille apua kriisien ollessa kovimmillaan. Mielestäni on turha ryhtyä syyllistämään menneitä sukupolvia siitä että he eivät esim. oman lapsuuteni aikana hakeneet apua jota he eivät hahmottaneet olevan olemassakaan.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Monta kertaa elämäni aikana olen ajatellut lähinnä sitä, että miksi, OI MIKSI , heidän täytyi yleensä tehdä lapsia? Me kun molemmat olemme perineet ongelmia. Veljeni teki itsemurhan parikymppisenä oltuaan masentunut ja ahdistunut lapsesta asti. Minä aloin noin 10-vuotiaana kärsiä ahdistuneisuudesta ja paniikkihäiriöstä, joihin tarvitsin lääkitystä. Opiskelijaiässä sitten tuli vielä keskivaikea masennus, pakkoajatuksia jne. Yli nelikymppiseksi olen jo selvinnyt mutta edelleen elämä on kaikkien pelkojeni ja ahdistusteni kanssa raskasta, niin että toivon etten olisi koskaan syntynyt.

Perheiden pitäisi saada tukea näissä tapauksissa.

Meilläkin moniongelmainen perhe, mutta vanhemmat vain ”narsisteja”.

Eivät osanneet kasvattaa yhtään lapsiaan. Kaikki ollaan mt-ongelmaisia ja mulla ”vain” masennus.

Kaikki yhteisöllisyys puuttui meidän perheestä. Riitoja, väkivaltaa, henkistä väkivaltaa yms. Pahin oli äiti.

Itselle kävi oikeastaan ”hyvin”...olen hakenut ja saanut apua.

Neil Hardwickin lapsuus oli myös karsea,

Meidän perheen kaltaisia olisi vaikea saada laajemman avun piiriin, kun vanhemmat kielsivät kaikki ongelmat. Ja itse asiassa pinnallisella tasolla ongelmia ei juuri edes ollut. Vanhemmat olivat korkeasti koulutettuja, töissä käyviä, erittäin asiallisia ihmisiä. Me lapset oltiin hyvin puettuja, hyvin terveellisellä ruoalla ruokittuja, menestyttiin hyvin koulussa - mitä nyt minulle sitten tuli teini-iän korvalla paniikkihäiriö ja yleinen ahdistuneisuus, mitä ei varsinaisesti epäilty mitenkään perheolojen aiheuttamaksi vaan jonkinlaiseksi kasvuun ja psyykkiseen kehitysvaiheeseen liittyväksi, todennäköisesti ohimeneväksi ongelmaksi. Veljeni taas mennä porskutti koulut läpi ilman oirettakaan mistään, kunnes sitten opiskelijana masentui ja oireili rajummin ensimmäisen kerran vasta itsemurhalla. Hän oli hyvin sisäistänyt vanhempien neuvot, että pitää vaan jaksaa ja painaa tuntuipa miltä vaan - ainoa vaan, että hän ei lopulta jaksanut.

Lapsuudenperheeni ongelmat oli tavallaan varsin hienovaraisia. Ei riitoja, ei minkäänlaista heitteillä oloa tms. Vain äärimmäinen vaativuus ja tietynlainen tunnekylmyys, pelkästään järjen tasolla lasten kanssa kommunikointi. Meille opetettiin pienestä asti että maailma on julman kilpailun paikka jossa vain vahvimmat ja sopeutuvimmat pärjää. Siksi jo pienestä pitäisi alkaa huolehtia siitä että aikuisena sitten on siellä pärjääjien puolella. Koulu oli kaikkein tärkein tässä, lisäksi pitäisi pyrkiä sosiaalisesti suosituksi, omata täydelliset käytöstavat, olla näyttämättä heikkouksiaan kenellekään (äitini aina sanoi, että ihmiset on kuin haaskalintuja, ne tulevat nokkimaan jos huomaavat heikon). Ja koska koulun hyvin hoitaminen, käytöstavat jne on sinänsä hyviä asioita, oli vaikea edes itse hahmottaa mikä vika siellä meidän kodissa oli. Ja osin oli kyse jonkinlaisesta "energiasta", jonka vaistosin jo ennen kuin tiesin että äitini ja isäni olivat ikänsä kärsineet ahdistuksesta ja paniikkikohtauksista. Jotenkin tuntui aina että varsinkin äiti oli jotenkin kauhean levoton, viileän kuorensa alla, ja isä poissaoleva, omissa ajatuksissaan.

Koin lapsena jo olevani perheen ongelmien takia aika usein surumielinen ja masentunut. Teini-iässä minullakin puhkesi paniikkihäiriö, mutta meni vuosia ennen kuin sain siihen apua. Vanhemmat pitivät nimittäin paniikkikohtauksia lähinnä temppuiluna ja yleensä silloin suuttuivat tai poistuivat paikalta.

Itse hain apua kouluterveydenhoitajan kautta kertomatta vanhemmilleni. Pääsin koulupsykologille, ja psykiatrille lääkitystarpeen arviointia varten. Mutta toki, se asia sitten eskaloitiin vanhemmillenikin, ei 10-vuotiaalle määrätä psyykenlääkkeitä vanhempien tietämättä. Ja itsekin ymmärsin miksi vanhempien pitää tietää kun psykologi sen selitti.

Toki, minun vanhempani eivät ottaneet asiaa ollenkaan hyvin. Äiti huusi, että olen häpäissyt koko perheen ja pilannut oman tulevaisuuteni. Ihmetteli, miten niin sisukkaita ihmisiä täynnä olevaan sukuun oli syntynyt tuollainen rääpäle, joka ei pieniä pahoja oloja kestä, vaan lähtee niitä kylille kertomaan ja apua ruikuttamaan. Vannotti, että sukulaisille EI SAA kertoa, ei koskaan. Mutta sitten kuitenkin esim. koulupsykologin kanssa keskustellessa äiti oli ihan eri ihminen, äärimmäisen fiksu, hallittu, yhteistyöhaluinen, ymmärtäväinen. Autossa keskustelun jälkeen kuitenkin huusi minulle, miten minä olin pakottanut hänet nöyristelemään sen psykologilehmän edessä, ettei perheelle tulisi vieläkin pahempaa, vaikka mieli hänen olisi tehnyt käskeä sitä lihavaa akkaa tunkemaan psykologiansa sinne minne aurinko ei paista.

Auttoiko tuo kokemus sinua ymmärtämään kuinka ongelmaisia vanhempasi ovat? Minun silmäni nimittäin todellakin avautuivat siinä vaiheessa, kun kotona kehotettiin jättämään terapia välistä sen takia, että terapeutti saattaisi vuosia myöhemmin paljastua ilkeäksi kiristäjäksi.

Jossain määrin tajusin sen, että vanhempani välittivät ihan liikaa siitä, mitä muut ehkä ajattelee, ja kokevat muut ihmiset tavallaan vastustajiksi aina, sellaisiksi jolta pitää salata heikkous ja hoitaa asiat itse. Siinä missä minulle kouluterveydenhoito oli auttaja, vanhemmilleni ne olivat "kyyliä, joille minkään negatiivisen kertomisesta jää ikuinen leima papereihin ja on koko elämä pilalla".

Ymmärsin, että noin jyrkkä asenne ei ole ihan terve, mutta toisaalta silti koin että pääosin vika on minussa, joka tosiaan olin häpäissyt menestyneet vanhempani olemalla sellainen surkimus kuin olin, enkä yhtään sellainen kova "läpi harmaan kiven" tahtonainen kuin äitini, jota ihailin, koska hän oli tehnyt näyttävän uran alallaan, vaikka lähtökohdat elämälle olivat melkoisen kurjat monella tapaa. Siinä sitten muistelin äidin elämäntaivalta: sodassa kuollut isä, äiti joka jäi 9 lapsen kanssa köyhää pientä maalaistölliä asumaan, oli nälkää ja vilua, ihmisten pilkkaa "kunnanvaivaisuudesta" jos joskus sai jotain pientä avustusta, ei ollut varaa laittaa oppikouluun lapsia jne, ja silti äiti oli kouluttautunut lopulta diplomi-insinööriksi ja luonut uraa isossa yrityksessä - sen rinnalla tunsin aina että olin elämässä helpolla päässyt turhasta valittava lellipentu (nykyisin tiedostan että tuo ääni päässäni joka torppaa kaiken pahan olon sillä että olen päässyt aineellisesti helpolla, on sisäistetty äitini ääni).

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Mä ihmettelen mistä nää ajatukset teillä kumpuaa? 

Mitkä ajatukset? Sekö, että vanhemmilla on mielenterveysongelmia ja ne ovat tehneet omastakin elämästä haastavaa?

ne mt ongelmat ei ole sen vanhemman vika vaan ympäristön! Ja säkin oot saanut mahdollisuuden elämään. Meinaatko ettet ole koskaan kokenut onnen hetkiä?

Onhan se ehdottomasti aivan täysin vanhemman oma vika, jos hän ei ole ongelmiinsa hakenut apua.

Mun vanhemmat syntyivät 40-luvulla. Tuolle sukupolvelle on vielä kotona taottu kalloon että pärjätä pitää ja valittaa ei saa vaikka olisi menettänyt raajansa, näkönsä ja kuulonsa. Mielenterveyspuolen jutuissa ei ole ainakaan minun vanhemmille tarjottu mitään tukea esim. rytäkässä jossa he menettivät lapsen, eikä sitä seuranneessa masennuksessa. Ovatko he päässeet siitä yli? Ehkä, jotenkin, neljänkymmenen vuoden aikana.

Se että erittäin suuri osa ihmisistä pitää luontevana mennä hakemaan apua ongelmiin on aika tuore ilmiö.

Olen hoksannut aikuisella iällä miten järjettömän kovissa paikoissa vanhempani ovat olleet ja he ovat kuitenkin pyrkineet kaikin mahdollisin tavoin kohti normaalia elämää. Hämmästelen että ovat jaksaneet.

Pitäisikö sinusta nyt ongelmat lakaista maton alle, jotta kukaan ei pahoittaisi mieltään? Moni on kyennyt myöhemmin ottamaan apua vastaan, jos sitä on ollut tarjolla, mm. sotaveteraanit.

Ei pitäisi. Kuvailin vain sitä miten me elämme 2010-luvun lopulla erinäköisessä maailmassa kuin vanhempamme aikanaan, silloin kun esim. omat vanhempani ovat jääneet vaille apua kriisien ollessa kovimmillaan. Mielestäni on turha ryhtyä syyllistämään menneitä sukupolvia siitä että he eivät esim. oman lapsuuteni aikana hakeneet apua jota he eivät hahmottaneet olevan olemassakaan.

Entä siitä, että ihmiset tekivät omasta päätöksestään lapsia, vaikka toinen heistä oli niin epävarma vanhemmuudestaan, että heillä oli tarve kertoa lapsilleen, ettei näitä oikeasti olisi halunnut, kunhan puolisonsa mieliksi suostui? Kaikkea vastuuta omasta toiminnastaan ei voi sysätä toisten harteille.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Monta kertaa elämäni aikana olen ajatellut lähinnä sitä, että miksi, OI MIKSI , heidän täytyi yleensä tehdä lapsia? Me kun molemmat olemme perineet ongelmia. Veljeni teki itsemurhan parikymppisenä oltuaan masentunut ja ahdistunut lapsesta asti. Minä aloin noin 10-vuotiaana kärsiä ahdistuneisuudesta ja paniikkihäiriöstä, joihin tarvitsin lääkitystä. Opiskelijaiässä sitten tuli vielä keskivaikea masennus, pakkoajatuksia jne. Yli nelikymppiseksi olen jo selvinnyt mutta edelleen elämä on kaikkien pelkojeni ja ahdistusteni kanssa raskasta, niin että toivon etten olisi koskaan syntynyt.

Perheiden pitäisi saada tukea näissä tapauksissa.

Meilläkin moniongelmainen perhe, mutta vanhemmat vain ”narsisteja”.

Eivät osanneet kasvattaa yhtään lapsiaan. Kaikki ollaan mt-ongelmaisia ja mulla ”vain” masennus.

Kaikki yhteisöllisyys puuttui meidän perheestä. Riitoja, väkivaltaa, henkistä väkivaltaa yms. Pahin oli äiti.

Itselle kävi oikeastaan ”hyvin”...olen hakenut ja saanut apua.

Neil Hardwickin lapsuus oli myös karsea,

Meidän perheen kaltaisia olisi vaikea saada laajemman avun piiriin, kun vanhemmat kielsivät kaikki ongelmat. Ja itse asiassa pinnallisella tasolla ongelmia ei juuri edes ollut. Vanhemmat olivat korkeasti koulutettuja, töissä käyviä, erittäin asiallisia ihmisiä. Me lapset oltiin hyvin puettuja, hyvin terveellisellä ruoalla ruokittuja, menestyttiin hyvin koulussa - mitä nyt minulle sitten tuli teini-iän korvalla paniikkihäiriö ja yleinen ahdistuneisuus, mitä ei varsinaisesti epäilty mitenkään perheolojen aiheuttamaksi vaan jonkinlaiseksi kasvuun ja psyykkiseen kehitysvaiheeseen liittyväksi, todennäköisesti ohimeneväksi ongelmaksi. Veljeni taas mennä porskutti koulut läpi ilman oirettakaan mistään, kunnes sitten opiskelijana masentui ja oireili rajummin ensimmäisen kerran vasta itsemurhalla. Hän oli hyvin sisäistänyt vanhempien neuvot, että pitää vaan jaksaa ja painaa tuntuipa miltä vaan - ainoa vaan, että hän ei lopulta jaksanut.

Lapsuudenperheeni ongelmat oli tavallaan varsin hienovaraisia. Ei riitoja, ei minkäänlaista heitteillä oloa tms. Vain äärimmäinen vaativuus ja tietynlainen tunnekylmyys, pelkästään järjen tasolla lasten kanssa kommunikointi. Meille opetettiin pienestä asti että maailma on julman kilpailun paikka jossa vain vahvimmat ja sopeutuvimmat pärjää. Siksi jo pienestä pitäisi alkaa huolehtia siitä että aikuisena sitten on siellä pärjääjien puolella. Koulu oli kaikkein tärkein tässä, lisäksi pitäisi pyrkiä sosiaalisesti suosituksi, omata täydelliset käytöstavat, olla näyttämättä heikkouksiaan kenellekään (äitini aina sanoi, että ihmiset on kuin haaskalintuja, ne tulevat nokkimaan jos huomaavat heikon). Ja koska koulun hyvin hoitaminen, käytöstavat jne on sinänsä hyviä asioita, oli vaikea edes itse hahmottaa mikä vika siellä meidän kodissa oli. Ja osin oli kyse jonkinlaisesta "energiasta", jonka vaistosin jo ennen kuin tiesin että äitini ja isäni olivat ikänsä kärsineet ahdistuksesta ja paniikkikohtauksista. Jotenkin tuntui aina että varsinkin äiti oli jotenkin kauhean levoton, viileän kuorensa alla, ja isä poissaoleva, omissa ajatuksissaan.

Koin lapsena jo olevani perheen ongelmien takia aika usein surumielinen ja masentunut. Teini-iässä minullakin puhkesi paniikkihäiriö, mutta meni vuosia ennen kuin sain siihen apua. Vanhemmat pitivät nimittäin paniikkikohtauksia lähinnä temppuiluna ja yleensä silloin suuttuivat tai poistuivat paikalta.

Itse hain apua kouluterveydenhoitajan kautta kertomatta vanhemmilleni. Pääsin koulupsykologille, ja psykiatrille lääkitystarpeen arviointia varten. Mutta toki, se asia sitten eskaloitiin vanhemmillenikin, ei 10-vuotiaalle määrätä psyykenlääkkeitä vanhempien tietämättä. Ja itsekin ymmärsin miksi vanhempien pitää tietää kun psykologi sen selitti.

Toki, minun vanhempani eivät ottaneet asiaa ollenkaan hyvin. Äiti huusi, että olen häpäissyt koko perheen ja pilannut oman tulevaisuuteni. Ihmetteli, miten niin sisukkaita ihmisiä täynnä olevaan sukuun oli syntynyt tuollainen rääpäle, joka ei pieniä pahoja oloja kestä, vaan lähtee niitä kylille kertomaan ja apua ruikuttamaan. Vannotti, että sukulaisille EI SAA kertoa, ei koskaan. Mutta sitten kuitenkin esim. koulupsykologin kanssa keskustellessa äiti oli ihan eri ihminen, äärimmäisen fiksu, hallittu, yhteistyöhaluinen, ymmärtäväinen. Autossa keskustelun jälkeen kuitenkin huusi minulle, miten minä olin pakottanut hänet nöyristelemään sen psykologilehmän edessä, ettei perheelle tulisi vieläkin pahempaa, vaikka mieli hänen olisi tehnyt käskeä sitä lihavaa akkaa tunkemaan psykologiansa sinne minne aurinko ei paista.

Auttoiko tuo kokemus sinua ymmärtämään kuinka ongelmaisia vanhempasi ovat? Minun silmäni nimittäin todellakin avautuivat siinä vaiheessa, kun kotona kehotettiin jättämään terapia välistä sen takia, että terapeutti saattaisi vuosia myöhemmin paljastua ilkeäksi kiristäjäksi.

Jossain määrin tajusin sen, että vanhempani välittivät ihan liikaa siitä, mitä muut ehkä ajattelee, ja kokevat muut ihmiset tavallaan vastustajiksi aina, sellaisiksi jolta pitää salata heikkous ja hoitaa asiat itse. Siinä missä minulle kouluterveydenhoito oli auttaja, vanhemmilleni ne olivat "kyyliä, joille minkään negatiivisen kertomisesta jää ikuinen leima papereihin ja on koko elämä pilalla".

Ymmärsin, että noin jyrkkä asenne ei ole ihan terve, mutta toisaalta silti koin että pääosin vika on minussa, joka tosiaan olin häpäissyt menestyneet vanhempani olemalla sellainen surkimus kuin olin, enkä yhtään sellainen kova "läpi harmaan kiven" tahtonainen kuin äitini, jota ihailin, koska hän oli tehnyt näyttävän uran alallaan, vaikka lähtökohdat elämälle olivat melkoisen kurjat monella tapaa. Siinä sitten muistelin äidin elämäntaivalta: sodassa kuollut isä, äiti joka jäi 9 lapsen kanssa köyhää pientä maalaistölliä asumaan, oli nälkää ja vilua, ihmisten pilkkaa "kunnanvaivaisuudesta" jos joskus sai jotain pientä avustusta, ei ollut varaa laittaa oppikouluun lapsia jne, ja silti äiti oli kouluttautunut lopulta diplomi-insinööriksi ja luonut uraa isossa yrityksessä - sen rinnalla tunsin aina että olin elämässä helpolla päässyt turhasta valittava lellipentu (nykyisin tiedostan että tuo ääni päässäni joka torppaa kaiken pahan olon sillä että olen päässyt aineellisesti helpolla, on sisäistetty äitini ääni).

Joillekin ihmisille käy niin, että vaikea elämä tappaa empatiakyvyn. Kaikki vanhemmat eivät myöskään ymmärrä sitä, että lapsi ei ole kummankaan vanhemman klooni, vaan ihan oma persoonansa.

Nuorena en tajunnut, mutta nyt keski-ikäisenä ymmärrän täysin. Isäni oli idearikas, luova ja herkkä tuurijuoppo, ja olisin varmaan itsekin päihdeongelmainen jos olosuhteet sen sallisivat. Vielä 70- ja 80-luvulla oli mahdollista säilyttää työpaikka, vaikka vetikin säännöllisin väliajoin viikon tai kahden putken.

Äitini taas on tunnekylmä länsisuomalainen, jonka ahdistusoireet ja neuroottisuuden ymmärrän myös, vaikkakaan ne eivät ole minulle samalla tavalla ominaisia kuin isäni mt-ongelmat.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Monta kertaa elämäni aikana olen ajatellut lähinnä sitä, että miksi, OI MIKSI , heidän täytyi yleensä tehdä lapsia? Me kun molemmat olemme perineet ongelmia. Veljeni teki itsemurhan parikymppisenä oltuaan masentunut ja ahdistunut lapsesta asti. Minä aloin noin 10-vuotiaana kärsiä ahdistuneisuudesta ja paniikkihäiriöstä, joihin tarvitsin lääkitystä. Opiskelijaiässä sitten tuli vielä keskivaikea masennus, pakkoajatuksia jne. Yli nelikymppiseksi olen jo selvinnyt mutta edelleen elämä on kaikkien pelkojeni ja ahdistusteni kanssa raskasta, niin että toivon etten olisi koskaan syntynyt.

Perheiden pitäisi saada tukea näissä tapauksissa.

Meilläkin moniongelmainen perhe, mutta vanhemmat vain ”narsisteja”.

Eivät osanneet kasvattaa yhtään lapsiaan. Kaikki ollaan mt-ongelmaisia ja mulla ”vain” masennus.

Kaikki yhteisöllisyys puuttui meidän perheestä. Riitoja, väkivaltaa, henkistä väkivaltaa yms. Pahin oli äiti.

Itselle kävi oikeastaan ”hyvin”...olen hakenut ja saanut apua.

Neil Hardwickin lapsuus oli myös karsea,

Meidän perheen kaltaisia olisi vaikea saada laajemman avun piiriin, kun vanhemmat kielsivät kaikki ongelmat. Ja itse asiassa pinnallisella tasolla ongelmia ei juuri edes ollut. Vanhemmat olivat korkeasti koulutettuja, töissä käyviä, erittäin asiallisia ihmisiä. Me lapset oltiin hyvin puettuja, hyvin terveellisellä ruoalla ruokittuja, menestyttiin hyvin koulussa - mitä nyt minulle sitten tuli teini-iän korvalla paniikkihäiriö ja yleinen ahdistuneisuus, mitä ei varsinaisesti epäilty mitenkään perheolojen aiheuttamaksi vaan jonkinlaiseksi kasvuun ja psyykkiseen kehitysvaiheeseen liittyväksi, todennäköisesti ohimeneväksi ongelmaksi. Veljeni taas mennä porskutti koulut läpi ilman oirettakaan mistään, kunnes sitten opiskelijana masentui ja oireili rajummin ensimmäisen kerran vasta itsemurhalla. Hän oli hyvin sisäistänyt vanhempien neuvot, että pitää vaan jaksaa ja painaa tuntuipa miltä vaan - ainoa vaan, että hän ei lopulta jaksanut.

Lapsuudenperheeni ongelmat oli tavallaan varsin hienovaraisia. Ei riitoja, ei minkäänlaista heitteillä oloa tms. Vain äärimmäinen vaativuus ja tietynlainen tunnekylmyys, pelkästään järjen tasolla lasten kanssa kommunikointi. Meille opetettiin pienestä asti että maailma on julman kilpailun paikka jossa vain vahvimmat ja sopeutuvimmat pärjää. Siksi jo pienestä pitäisi alkaa huolehtia siitä että aikuisena sitten on siellä pärjääjien puolella. Koulu oli kaikkein tärkein tässä, lisäksi pitäisi pyrkiä sosiaalisesti suosituksi, omata täydelliset käytöstavat, olla näyttämättä heikkouksiaan kenellekään (äitini aina sanoi, että ihmiset on kuin haaskalintuja, ne tulevat nokkimaan jos huomaavat heikon). Ja koska koulun hyvin hoitaminen, käytöstavat jne on sinänsä hyviä asioita, oli vaikea edes itse hahmottaa mikä vika siellä meidän kodissa oli. Ja osin oli kyse jonkinlaisesta "energiasta", jonka vaistosin jo ennen kuin tiesin että äitini ja isäni olivat ikänsä kärsineet ahdistuksesta ja paniikkikohtauksista. Jotenkin tuntui aina että varsinkin äiti oli jotenkin kauhean levoton, viileän kuorensa alla, ja isä poissaoleva, omissa ajatuksissaan.

Koin lapsena jo olevani perheen ongelmien takia aika usein surumielinen ja masentunut. Teini-iässä minullakin puhkesi paniikkihäiriö, mutta meni vuosia ennen kuin sain siihen apua. Vanhemmat pitivät nimittäin paniikkikohtauksia lähinnä temppuiluna ja yleensä silloin suuttuivat tai poistuivat paikalta.

Itse hain apua kouluterveydenhoitajan kautta kertomatta vanhemmilleni. Pääsin koulupsykologille, ja psykiatrille lääkitystarpeen arviointia varten. Mutta toki, se asia sitten eskaloitiin vanhemmillenikin, ei 10-vuotiaalle määrätä psyykenlääkkeitä vanhempien tietämättä. Ja itsekin ymmärsin miksi vanhempien pitää tietää kun psykologi sen selitti.

Toki, minun vanhempani eivät ottaneet asiaa ollenkaan hyvin. Äiti huusi, että olen häpäissyt koko perheen ja pilannut oman tulevaisuuteni. Ihmetteli, miten niin sisukkaita ihmisiä täynnä olevaan sukuun oli syntynyt tuollainen rääpäle, joka ei pieniä pahoja oloja kestä, vaan lähtee niitä kylille kertomaan ja apua ruikuttamaan. Vannotti, että sukulaisille EI SAA kertoa, ei koskaan. Mutta sitten kuitenkin esim. koulupsykologin kanssa keskustellessa äiti oli ihan eri ihminen, äärimmäisen fiksu, hallittu, yhteistyöhaluinen, ymmärtäväinen. Autossa keskustelun jälkeen kuitenkin huusi minulle, miten minä olin pakottanut hänet nöyristelemään sen psykologilehmän edessä, ettei perheelle tulisi vieläkin pahempaa, vaikka mieli hänen olisi tehnyt käskeä sitä lihavaa akkaa tunkemaan psykologiansa sinne minne aurinko ei paista.

Auttoiko tuo kokemus sinua ymmärtämään kuinka ongelmaisia vanhempasi ovat? Minun silmäni nimittäin todellakin avautuivat siinä vaiheessa, kun kotona kehotettiin jättämään terapia välistä sen takia, että terapeutti saattaisi vuosia myöhemmin paljastua ilkeäksi kiristäjäksi.

Jossain määrin tajusin sen, että vanhempani välittivät ihan liikaa siitä, mitä muut ehkä ajattelee, ja kokevat muut ihmiset tavallaan vastustajiksi aina, sellaisiksi jolta pitää salata heikkous ja hoitaa asiat itse. Siinä missä minulle kouluterveydenhoito oli auttaja, vanhemmilleni ne olivat "kyyliä, joille minkään negatiivisen kertomisesta jää ikuinen leima papereihin ja on koko elämä pilalla".

Ymmärsin, että noin jyrkkä asenne ei ole ihan terve, mutta toisaalta silti koin että pääosin vika on minussa, joka tosiaan olin häpäissyt menestyneet vanhempani olemalla sellainen surkimus kuin olin, enkä yhtään sellainen kova "läpi harmaan kiven" tahtonainen kuin äitini, jota ihailin, koska hän oli tehnyt näyttävän uran alallaan, vaikka lähtökohdat elämälle olivat melkoisen kurjat monella tapaa. Siinä sitten muistelin äidin elämäntaivalta: sodassa kuollut isä, äiti joka jäi 9 lapsen kanssa köyhää pientä maalaistölliä asumaan, oli nälkää ja vilua, ihmisten pilkkaa "kunnanvaivaisuudesta" jos joskus sai jotain pientä avustusta, ei ollut varaa laittaa oppikouluun lapsia jne, ja silti äiti oli kouluttautunut lopulta diplomi-insinööriksi ja luonut uraa isossa yrityksessä - sen rinnalla tunsin aina että olin elämässä helpolla päässyt turhasta valittava lellipentu (nykyisin tiedostan että tuo ääni päässäni joka torppaa kaiken pahan olon sillä että olen päässyt aineellisesti helpolla, on sisäistetty äitini ääni).

Joillekin ihmisille käy niin, että vaikea elämä tappaa empatiakyvyn. Kaikki vanhemmat eivät myöskään ymmärrä sitä, että lapsi ei ole kummankaan vanhemman klooni, vaan ihan oma persoonansa.

Joo, en itse kanna kaunaa vanhemmilleni siksi, että ymmärrän että eivät ole ilkeyttään meitä lapsia vaurioittaneet psyykkisesti vaan ovat tehneet parhaansa, niistä lähtökohdista kuin heillä oli. Ne lähtökohdat vaan ei olleet kummoiset, ja kun äiti tosiaan oli itse pärjännyt hyvin sillä että "kitinät pyllyyn ja eteenpäin vaikka kuinka sattuu", niin hän epäilemättä uskoi tekevänsä meille lapsille oikein ja hyvin neuvomalla meillekin tämän asenteen. Oltiin sitten vaan molemmat vähän herkempiä luonteita eikä se onnistunutkaan.

Nykyisin minulla on vanhempiini hyvät, mutta omalla tavallaan etäiset välit. Soittelemme, käyn kylässä siellä, pintapuolin kaikki on ystävällistä ja kohteliasta. Mutta koskaan ei puhuta mitään "syvempää", ei mitään tunnetasolta. Kahvitellaan hienosti laitetussa pöydässä, jutellaan päivänpolitiikasta tai säästä tai muusta small talk tasoisesta. Sitten vierailu päättyy. Nykyisin vanhempani arvostavat minua, koska olen heidän kriteereillään menestynyt elämässä, vaikka sen "virheen" teinkin etten lapsia hankkinut (en voinut, koska itse olin aina kokenut että elämä on lähinnä kärsimystä ja olin aina toivonut etten olisi syntynyt). Mutta muuten: koulutukseni, ammattini, asuinpaikkani, autoni jne täyttävät heistä riittävän hienon ihmisen kriteerit, joten kohtelevat kunnioittavasti ja asiallisesti. Kun en enää tuota heistä häpeää.

Karmeita juttuja. Pahinta on tuo, että joutuu elämään elämänsä tunteiltaan zombina, jotta voi olla vanhempiensa mielestä oikeanlainen. Aina sanotaan, että kaikilla on ristinsä, ja se on varmaan totta.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Monta kertaa elämäni aikana olen ajatellut lähinnä sitä, että miksi, OI MIKSI , heidän täytyi yleensä tehdä lapsia? Me kun molemmat olemme perineet ongelmia. Veljeni teki itsemurhan parikymppisenä oltuaan masentunut ja ahdistunut lapsesta asti. Minä aloin noin 10-vuotiaana kärsiä ahdistuneisuudesta ja paniikkihäiriöstä, joihin tarvitsin lääkitystä. Opiskelijaiässä sitten tuli vielä keskivaikea masennus, pakkoajatuksia jne. Yli nelikymppiseksi olen jo selvinnyt mutta edelleen elämä on kaikkien pelkojeni ja ahdistusteni kanssa raskasta, niin että toivon etten olisi koskaan syntynyt.

Perheiden pitäisi saada tukea näissä tapauksissa.

Meilläkin moniongelmainen perhe, mutta vanhemmat vain ”narsisteja”.

Eivät osanneet kasvattaa yhtään lapsiaan. Kaikki ollaan mt-ongelmaisia ja mulla ”vain” masennus.

Kaikki yhteisöllisyys puuttui meidän perheestä. Riitoja, väkivaltaa, henkistä väkivaltaa yms. Pahin oli äiti.

Itselle kävi oikeastaan ”hyvin”...olen hakenut ja saanut apua.

Neil Hardwickin lapsuus oli myös karsea,

Meidän perheen kaltaisia olisi vaikea saada laajemman avun piiriin, kun vanhemmat kielsivät kaikki ongelmat. Ja itse asiassa pinnallisella tasolla ongelmia ei juuri edes ollut. Vanhemmat olivat korkeasti koulutettuja, töissä käyviä, erittäin asiallisia ihmisiä. Me lapset oltiin hyvin puettuja, hyvin terveellisellä ruoalla ruokittuja, menestyttiin hyvin koulussa - mitä nyt minulle sitten tuli teini-iän korvalla paniikkihäiriö ja yleinen ahdistuneisuus, mitä ei varsinaisesti epäilty mitenkään perheolojen aiheuttamaksi vaan jonkinlaiseksi kasvuun ja psyykkiseen kehitysvaiheeseen liittyväksi, todennäköisesti ohimeneväksi ongelmaksi. Veljeni taas mennä porskutti koulut läpi ilman oirettakaan mistään, kunnes sitten opiskelijana masentui ja oireili rajummin ensimmäisen kerran vasta itsemurhalla. Hän oli hyvin sisäistänyt vanhempien neuvot, että pitää vaan jaksaa ja painaa tuntuipa miltä vaan - ainoa vaan, että hän ei lopulta jaksanut.

Lapsuudenperheeni ongelmat oli tavallaan varsin hienovaraisia. Ei riitoja, ei minkäänlaista heitteillä oloa tms. Vain äärimmäinen vaativuus ja tietynlainen tunnekylmyys, pelkästään järjen tasolla lasten kanssa kommunikointi. Meille opetettiin pienestä asti että maailma on julman kilpailun paikka jossa vain vahvimmat ja sopeutuvimmat pärjää. Siksi jo pienestä pitäisi alkaa huolehtia siitä että aikuisena sitten on siellä pärjääjien puolella. Koulu oli kaikkein tärkein tässä, lisäksi pitäisi pyrkiä sosiaalisesti suosituksi, omata täydelliset käytöstavat, olla näyttämättä heikkouksiaan kenellekään (äitini aina sanoi, että ihmiset on kuin haaskalintuja, ne tulevat nokkimaan jos huomaavat heikon). Ja koska koulun hyvin hoitaminen, käytöstavat jne on sinänsä hyviä asioita, oli vaikea edes itse hahmottaa mikä vika siellä meidän kodissa oli. Ja osin oli kyse jonkinlaisesta "energiasta", jonka vaistosin jo ennen kuin tiesin että äitini ja isäni olivat ikänsä kärsineet ahdistuksesta ja paniikkikohtauksista. Jotenkin tuntui aina että varsinkin äiti oli jotenkin kauhean levoton, viileän kuorensa alla, ja isä poissaoleva, omissa ajatuksissaan.

Koin lapsena jo olevani perheen ongelmien takia aika usein surumielinen ja masentunut. Teini-iässä minullakin puhkesi paniikkihäiriö, mutta meni vuosia ennen kuin sain siihen apua. Vanhemmat pitivät nimittäin paniikkikohtauksia lähinnä temppuiluna ja yleensä silloin suuttuivat tai poistuivat paikalta.

Itse hain apua kouluterveydenhoitajan kautta kertomatta vanhemmilleni. Pääsin koulupsykologille, ja psykiatrille lääkitystarpeen arviointia varten. Mutta toki, se asia sitten eskaloitiin vanhemmillenikin, ei 10-vuotiaalle määrätä psyykenlääkkeitä vanhempien tietämättä. Ja itsekin ymmärsin miksi vanhempien pitää tietää kun psykologi sen selitti.

Toki, minun vanhempani eivät ottaneet asiaa ollenkaan hyvin. Äiti huusi, että olen häpäissyt koko perheen ja pilannut oman tulevaisuuteni. Ihmetteli, miten niin sisukkaita ihmisiä täynnä olevaan sukuun oli syntynyt tuollainen rääpäle, joka ei pieniä pahoja oloja kestä, vaan lähtee niitä kylille kertomaan ja apua ruikuttamaan. Vannotti, että sukulaisille EI SAA kertoa, ei koskaan. Mutta sitten kuitenkin esim. koulupsykologin kanssa keskustellessa äiti oli ihan eri ihminen, äärimmäisen fiksu, hallittu, yhteistyöhaluinen, ymmärtäväinen. Autossa keskustelun jälkeen kuitenkin huusi minulle, miten minä olin pakottanut hänet nöyristelemään sen psykologilehmän edessä, ettei perheelle tulisi vieläkin pahempaa, vaikka mieli hänen olisi tehnyt käskeä sitä lihavaa akkaa tunkemaan psykologiansa sinne minne aurinko ei paista.

Auttoiko tuo kokemus sinua ymmärtämään kuinka ongelmaisia vanhempasi ovat? Minun silmäni nimittäin todellakin avautuivat siinä vaiheessa, kun kotona kehotettiin jättämään terapia välistä sen takia, että terapeutti saattaisi vuosia myöhemmin paljastua ilkeäksi kiristäjäksi.

Jossain määrin tajusin sen, että vanhempani välittivät ihan liikaa siitä, mitä muut ehkä ajattelee, ja kokevat muut ihmiset tavallaan vastustajiksi aina, sellaisiksi jolta pitää salata heikkous ja hoitaa asiat itse. Siinä missä minulle kouluterveydenhoito oli auttaja, vanhemmilleni ne olivat "kyyliä, joille minkään negatiivisen kertomisesta jää ikuinen leima papereihin ja on koko elämä pilalla".

Ymmärsin, että noin jyrkkä asenne ei ole ihan terve, mutta toisaalta silti koin että pääosin vika on minussa, joka tosiaan olin häpäissyt menestyneet vanhempani olemalla sellainen surkimus kuin olin, enkä yhtään sellainen kova "läpi harmaan kiven" tahtonainen kuin äitini, jota ihailin, koska hän oli tehnyt näyttävän uran alallaan, vaikka lähtökohdat elämälle olivat melkoisen kurjat monella tapaa. Siinä sitten muistelin äidin elämäntaivalta: sodassa kuollut isä, äiti joka jäi 9 lapsen kanssa köyhää pientä maalaistölliä asumaan, oli nälkää ja vilua, ihmisten pilkkaa "kunnanvaivaisuudesta" jos joskus sai jotain pientä avustusta, ei ollut varaa laittaa oppikouluun lapsia jne, ja silti äiti oli kouluttautunut lopulta diplomi-insinööriksi ja luonut uraa isossa yrityksessä - sen rinnalla tunsin aina että olin elämässä helpolla päässyt turhasta valittava lellipentu (nykyisin tiedostan että tuo ääni päässäni joka torppaa kaiken pahan olon sillä että olen päässyt aineellisesti helpolla, on sisäistetty äitini ääni).

Minunkin päässäni soi usein katkeran ja masentuneen isäni ääni, joka syyttelee etten ole yhtään mitään enkä osaa mitään. Ja ehdottaa samanlaisia ratkaisuja minullekin, jota hän on lapsena ollessani pohtinut ääneen: pitäisikö tehdä itsemurha, jos tuntuu ettei mikään suju. Todella ahdistavaa, vaikka ymmärränkin näiden ajatusten yleensä olevan väsymyksen seurausta.

Vierailija kirjoitti:

Karmeita juttuja. Pahinta on tuo, että joutuu elämään elämänsä tunteiltaan zombina, jotta voi olla vanhempiensa mielestä oikeanlainen. Aina sanotaan, että kaikilla on ristinsä, ja se on varmaan totta.

Monet tällaisessa perheissä kasvaneet päätyvät usein ottamaan täydellisen irtioton vanhemmistaan, jotta saisivat rauhassa elää sitä omaa elämäänsä.

Vierailija kirjoitti:

Nuorena en tajunnut, mutta nyt keski-ikäisenä ymmärrän täysin. Isäni oli idearikas, luova ja herkkä tuurijuoppo, ja olisin varmaan itsekin päihdeongelmainen jos olosuhteet sen sallisivat. Vielä 70- ja 80-luvulla oli mahdollista säilyttää työpaikka, vaikka vetikin säännöllisin väliajoin viikon tai kahden putken.

Äitini taas on tunnekylmä länsisuomalainen, jonka ahdistusoireet ja neuroottisuuden ymmärrän myös, vaikkakaan ne eivät ole minulle samalla tavalla ominaisia kuin isäni mt-ongelmat.

Alkoholihan on monilla huono tapa yrittää hoitaa mielenterveysongelmiaan. Sen liikakäyttö kun vain pahentaa asioita.