Kun vanhemmat eivät pidä yhteyttä.

Olen kahden kouluikäisen lapsen yh-äiti ja herännyt ruuhkavuosissa yksinäisyyteen. Arki lasten kanssa + töissä on kiireistä ja tuntui että aika ei riitä oikein mihinkään sosialisointiin. Arki-iltoina harvoin pääsee pidemmälle kylään koska lapset saatava ajoissa petiin ym.

Mutta olen tässä herännyt myös siihen tosiasiaan että vanhemani eivät pidä mitään yhteyttä minuun, menee aina niin että minä "joudun" tekstaamaan että tulisivatko kylään, tai että olemmeko tervetulleita heille kylään. En muista edellistä kertaa koska äitini olisi soittanut, whatsappaillut edellisen kerran kuun alussa kun oli kuopukseni synttärit. Ihmeen kuvio että eivät halua olla taakaksi tms kun elämämme niin kiireistä. He ovat mulle se ainoa tuki jos esim. Tarvitsisin lasten hoitoapua, mutta en kehtaa enää soitella heille senkään vuoksi ettei käy niin että "X soittaa vain kun tarvitsee lastenhoitoapua".

Veljeni asuu avovaimonsa kanssa 15 minuutin ajon päässä meistä, eivät myös koskaan käy kylässä. Veli muistaa kyllä kettuilla silloin harvoin kun nähdään kuinka me emme koskaan käy heillä. Hän ajaa meidän kodin ohi useamman kerran viikossa kun hakee vaimoaan töistä. Voisivat käydä toki meilläkin, helpompaa kuin meidän lähteä koko karavaanilla liikkeelle. Esikoiseni on 11v ja veljeni ei ole koskaan ottanut lapsiani edes pariksi tunniksi kylään.

Miksi käy näin että se kiireisin ja yksinäisin joutuu ns kantamaan vastuun yhteydenpidosta? En ymmärrä. Mulla todettiin vielä viime kesänä uupumusta ja ahdistusta osittain elämäntilanteen (stressaava työ, ystävän sairastuminen ja kuolema ym) vuoksi, mutta silti tässä minä olen se joka yksinäni arkea pyöritän eikä lapsuudenperheestäni kukaan pidä yhteyttä. Ei minkäänlaista tukiverkkoa siis, ainoa helpotus on se että lapset kasvavat ja heitä voi jo vähän jättää kotiin keskenäänkin.

Itse äitinä ajattelen että haluan aina olla lasteni kanssa väleissä ja pitää yhteyttä ja auttaa parhaani mukaan siinä missä pystyn. Koen oudoksi sen etten soittaisi tyttärelleni kuukauteen, tai kävisi kylässä, etenkin jos hän olisi töissä käyvä yh-äiti joka on rankka elämäntilanne. Ottaisin lapsia arkenakin kylään jne.

Onko mun velvollisuus perheemme nuorimpana olla se joka kyselee muiden vointeja ja perään ja kyselee ihmisiä kylään? Jos kukaan ei koskaan kutsu minua/meitä minnekään eikä käy kylässä.

Tämä on mennyt niin päälaelleen että olen alkanut pelkäämään niitä puheluita, ajatellen että ainoa syy että joku perheenjäsen soittais mulle enää olis ilmoittaakseen että joku on kuollut.

Olen miettinyt jotain perhekokouksen pitämistä tai kissan pöydälle nostamista seuraavan kerran kun olemme koko porukka koolla, sillä tää oikeasti vaivaa ja ihmetyttää. Samalla pelkään konfliktia ja riitaa ja välien lopullista tukehtumista. Äitini kun on aika marttyyri ja ennenkin loukkaantunut minulle kun olen suoraan kysynyt miksi hän on toiminut tietyllä tavalla (esim. ei tullut katsomaan minua synnytyssairaalan kun olin saanut kuopuksen, sillä oli silloin vihainen ex-miehelleni). Silloinkin sain itkuryöpyn niskaani ja syytökset kaikesta mahdollisesta.

Että näin. Mitään vinkkiä tai neuvoa? Vai olenko liian vaativa ja itsekäs tässä?