Te joiden lapsi ollut leikkauksessa, auttaisitteko tunteiden käsittelyssä

Itselläni on tietyt " kuvat" päässä noista tapahtumista ja vieläkin parin vuoden jälkeen tulee mieleen ja itku tulee väkisin. Ja tämä siitä huolimatta että lapsi selvisi ja on nyt ihan terve.



Puhuminen auttaa.



Nyt olet vielä varmaan shokissa. Yritä puhua ja tuo kirjoittaminen kuullostaa hyvälle. Mulla miehen kanssa puhuminen auttoi eniten kun hän oli siinä kaikessa " mukana" ja ymmärsi parhaiten sen sydämen tuskan.



Ja yritä jättää kaikki " oudot" kommentit huomioimatta. Ihmiset on usein tökeröjä vaikka hyvää tarkoittaisivatkin.



Tsemppiä ja halaus!!!

Hän on siellä sekä vanhempia että lapsia varten, ota häneen yhteyttä ja käy juttelemassa tunteistasi.

yksin olin hänen kanssaan sairaalassa koko ajan, yksin hoidin lasta kotona. Kukaan tuttuni ei voi ymmärtää tuota kaikkea. Tunteita joita koko aikana tuli. Omalle äidillenikin olen yrittänyt jutella mutta ei se ymmärrä. Nyt on onneksi lapsi terve mutta häneen jäi " arvet" tuosta tapahtuneesta ja aina kun katson häntä, tapahtuma muistuu mieleen. Se tunne kun tajusin mitä oli käynyt, leikkaus jne

ap

Kyllä se aina on yhtä vaikeata, tai no eka kerta oli pahin. Pieni vauva ja hormonit ja kaikki oli uutta. Minulle itselle iskee sairaalassaolon jälkeen hirveä väsymys. Sairaalassa kyllä jaksaa tsempata lapsen vuoksi, mutta kun tilanne on ohi niin stressi purkautuu. Kun pääsee taas normaaliin arkeen kiinni, niin tilanne helpottaa eikä asia tule enää usein mieleen.

mutta pahasti olisi voinut käydä. Lapsen kivut pyörivät mielessä ja se miltä lapsesta onkaan mahtanut tuntua. Pieni lapsi ja joutuu tuollaista kokemaan. Lapsi sanoi tapauksen jälkeen että ei toivo että minulle sattuu niin. Voi pientä. Kivut on varmasti olleet aivan kamalat, ei voi käsittää

ap

Itse vanhenin vuosilla, kun vein lapsen leikkaussaliin kanssa aivan yllättäen. Lapseni oli vauva silloin, joten ei itse muista tapausta. Mies oli tosin mukana ja ollaan välillä yhdessäkin itketty sitä tilannetta vielä jälkeenpäin.



Usko pois, ajan kanssa tuo helpottaa. Nykyään pystyn jopa vähän nauramaan asialle, kun lapsi tohkeissaan esittelee arpeaan kaikille.

anteeksi nyt kovasti, mutta en nyt oikein ymmärrä...Oma lapsenikin on pari kertaa leikattu, päivystyksenä, toki olin säikähtänyt ja näin, mutta homma meni ok ja ei siinä sitten mitään. Se on vain elämää ja elämässä sattuu ja tapahtuu, olin kiitollinen, että saimme erinomaista hoitoa. Hanki elämä!

Jos sun tunne-elämää ei hetkauta lapsellesi tapahtunut yllättävä toimenpide, se ei silti muodosta normia vaan lähinnä poikkeamaa. Ihmiset reagoivat eri tavalla asioihin ja sinun " hanki elämä" -kommenttiskin saattaa aivan hyvin kieliä sitä, ettet ole käsitellyt asiaa itsesi kanssa.



Että joo, hanki tunne-elämä!



t. Sen leikatun vauvan äiti

Kiitoksia vain aloittajalle kahvipöytäkeskustelun nauruntyrskähdyksistä!

ihmisiä valittu hoitoalalle töihin. Ensinnäkin ap ei ole maininnut kuinka kauan lapsen leikkauksesta on. Mutta minä, vaikken ole joutunut moista tilannetta edes kohtaamaan, osaan kuvitella miten kauheaa se voi olla. En tietenkään kaikessa laajuudessaan, mutta sen verran kuitenkin etten lähde sitä vähättelemään!

Viestisi oli järkyttävän epäasiallinen, ja ennen kaikkea epäammattimainen! Ehkäpä olisi aika katsoa hiukan peiliin, tai ainakin pysähtyä miettimään, onko hyvä kirjoittaa tänne ihan sitä kaikkea mitä tulee mieleen. Sinä työskentelet leikkurissa, jossa näet joka päivä vakavia tilanteita. Olet joutunut myös kehittämään omat suojamekanismisi siihen, että jaksat työssäsi kaikesta kohtaamastasi inhimillisestä hädästä ja lasten kivusta huolimatta. Silti sinun pitäisi pystyä käsittämään se, että lapsen joutuminen leikkaukseen on jokaiselle perheelle (yleensä) ainutkertainen asia. Perhe ja äiti ei voi verrata tilannetta siihen, että monessa perheessä asiat ovat vielä huonommin, vaan kokee tapahtuman omalla kohdallaan juuri niin vakavana kuin kokee - sitä ei sinun alentava kommenttisi voi millään poistaa. Toivon, että perheitä kohdatessasi voisit myös pitää tämän mielessä. Mikäli et siihen pysty, pidä nyt ihmeessä ainakin näppisi kurissa tänne kirjoittaessasi, vaikka sen saatkin nimettömänä tehdä. Ja sinulle ap, ota ihmeessä yhteyttä sairaalaan jossa lapsesi on leikattu, siellä on todennäköisesti mahdollisuus tavata lastenpsykiatria tai psykologia, jonka kanssa voit käydä tilannetta läpi ja saada kuuntelijan tunteillesi. Voimia!