Lue keskustelun säännöt.
Te naiset, jotka ette hae enää hyväksyntää ulkopuolisilta. Kiinnostaako teitä parisuhde? Asiallista keskustelua.
24.03.2019 |
Minua on alkanut kiinnostamaan jatkuvasti enemmän elämäni ja siitä seuranneet vaiheilut sekä ainakin tilapäisesti pysyvät muutokset omissa arvoissani.
Tilapäisellä tarkoitan, että tilanne vaatii muuttuakseen jotain hyvin voimakasta ja varmaa tunnetta.
Olen tullut siihen pisteeseen, etten ymmärrä miksi minun tulisi miellyttää ketään, olla milläänlailla erilainen ulkoisesti tai henkisesti toisen ihmisen vuoksi. Seison omilla jaloillani vakaasti enkä aio kuunnella, jos joku minua arvostelee, ainakaan jos ei tiedä taustoja tai jos ei siihen ole jotain todellista syytä.
Tietysti olen kohtelias ja kunnioitan toisia ihmisiä, myöskin välitän toisista paljon mutta kunnioitan myös itseäni niin paljon, ettei tarvitse liiakseen nöyrtyä tai olla mitään muuta ellei se palvele myös itseäni.
Työrooli on sitten erikseen.
Olen ollut aikoinaan todella kiltti ja helposti vietävissä, mennyt ihan äärimmäisyyksiin toisten auttamisen ja itseni muuttumisen toisen vuoksi.
Siksi rakastan nykyään vapautta ja jopa yksin olemista.
En halua seksiä, en kaipaa läheisyyttä enkä etenkään parisuhdetta, ellei se tosiaan olisi jotain sellaista, joka tuntuu oikealta ilman pienintäkään epävarmuutta.
Toisinaan mietin olenko vain kyynistynyt ja jossain määrin pelokas.
Mutta oikeastaan nautin tästä tilanteesta niin paljon, että muutoksien jälkeen elämä tuntuu raikkaammalta sekä mielenkiintoiselta.
Minulla on omat mielipiteet sekä kiinnostuksenkohteet eikä kukaan ole vaikuttamassa omiin päätöksiini.
On ihana ottaa vastuu täysin itsestään ja suunnasta mihin haluaa kulkea.
Tunnen olevani tässä elämässä etenkin nyt tietynlaisella tutkimusmatkalla.
Ehkä en edes osaisi olla suhteessa enää, jopa ihan ystäväsuhteet tuntuu nykyään vaikeilta siinä määrin, että pidän enemmän rauhasta ja touhuamisesta, jossa joudun menemään jonnekin omiin maalmoihini.
Toki keskustelut ihmisten kanssa on usein voimaannuttavia ja mielenkiintoisia, etäisyyttä tarvitsen kuitenkin.
Uskoakseni, olen introvertti, sillä näin voin kaikista parhaiten.
Olen vieläkin hyvin nuori nainen. Muutoksia tulee olemaan vielä mutta tietyt arvot pysyvät.
Kiinnostaisi jos joku samanhenkinen haluaisi tuoda ajatuksiaan julki.
Kommentit (44)
Vierailija kirjoitti:
Voisit olla minä, mutta en ole nuori enää.
Kirjoitit juuri minun ajatukseni. Hassua että joku muukin ajattelee näin! Luulin olevani ainoa! :) Upeaa!
Tunnen itseni myös usein jollain tavoin erilaiseksi. Olen kyllä aina tuntenutkin mutta nykyään pidän sitä vahvuutena, sillä en edes halua tai koe tarvetta mennä massan mukana enää.
On ihan kiva olla laidalla ja katsella ydintä sieltä suunnasta pohtien.
Mukava kuulla, että samastuit! :)
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Kyllä minä olen kiinnostunut omasta parisuhteestani, mutta se onkin sellainen, josta on pelkkää iloa, eikä keltään vaadita enempää kuin haluaa antaa.
Mulla ei myöskään ole takana mitään kynnysmattovaihetta, vaan olen aina ollut tämmöinen kuin olen. Sekin ehkä vaikuttaa, ei ole mitäään vastareaktioita.
Onko sinulla ap ollut jonkinlainen kiltti tyttö syndrooma, läheisriippuvuus? Minulla ei ole ollut koskaan vaikeuksia sanoa ei, silloin kun en ole jotain halunnut tehdä.
Minä olen onnellisin kun en mieti mitä muut ajattelevat enkä koe mitään tarvetta miellyttää muita. Tämän taidon olen oppinut jo nuorena ja nyt ainoastaan haluan tuoda ihmisille hyvää oloa lähelläni, mukavia asioita ja se pohjautuu vain omaan haluuni tehdä porukalla tai kahdestaan mukavia asioita. En myöskään katso olevan hyvä asia vain keskittyä omaan napaani ja kääntyä sisäänpäin.
Moni kai suojelee itseään ettei pety ihmissuhteissa ja kääntyy kohti toista äärilaitaa, sisäänpäin. Mieheni valitsin luonteen perusteella, kaipasin rohkean ja hellän sielun lähelleni. Hän sanoi mitä pelättävää meillä muka on. En pelkää laittaa itseni täysin alttiiksi elämälle ja rakkaudelle. Ei ihmissuhteen pidä olla täydellinen vaan se rakennetaan yhdessä, se on matka millä ei ole varsinaista päämäärää. Tunnen, että elämä virtaa, olen saanut kaiken ja vain lainaksi, joten minulla ei ole mitään menetettävää eikä pelättävää.
Mikään ei elämässä ole tehnyt minua niin onnelliseksi kuin se, että lopetin kaiken miellyttämisen. Se tapahtui osana erään erittäin tuhoavan ihmissuhteen päättymistä, ja minun ohjautumistani kohti henkistä polkua ja totuutta.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Samaistun vain osittain, sillä en ole koskaan hakenutkaan hyväksyntää ulkopuolelta - itsetuntoni on raudanluja ja kokenut vain vähäisiä ohimeneviä kolhuja matkan varrella. Mutta parisuhde on semmoinen juttu, että se sekä kiinnosti että ei kiinnostanut, vaikea selittää. Nuorena kun rakastuu niin se on aika vahva tunne, jota vastaan pyristelin joka kerta joskus onnistuen, useimmiten en. Ja minä rakastuin monta kertaa. Silloin kun suhde oli objektiivisesti arvioiden mahdoton, niin yritin tietoisesti ajatella, että hormonit tässä vaan yrittää houkutella mua pariutumaan, luonnon salajuoni. Siten sain itseni repäistyä irti houkutuksesta ennen kuin soppa olisi syntynyt.
Nyt olen keski-ikäinen ja elänyt nykyisessä parisuhteessani jo puolet elämästäni. Välillä uuvuttaa ja tahtoisin vain olla yksin, mutta ystävyys ja lojaalisuus puolisoa kohtaan estää tekemästä sitä repäisyä. Mulla on ihan samanlaiset mietteet kuin sulla, en kaipaa seksiä jne. Toistaiseksi olen jaksanut sen voimalla, että meillä on jonkin verran omia menoja, jolloin saan hengähtää tästä parisuhdesopasta. Puoliso tietää nämä mietteeni, mutta haluaa olla kanssani, vaikka olen tehnyt selväksi, että hän on vapaa etsimään jonkun toisen jos niin tahtoo.
Mä en ehkä ihan kuulu kohderyhmään, olen 40 ja pitkässä parisuhteessa ja jossain määrin taidan vieläkin hakea hyväksyntää ulkopuolelta (ainakin ystäviltä), mutta olen myös herännyt tuohon, että yhteiskunnassa on jäätävät vaatimukset naisille olla kaunis ja miellyttävä ja sovitteleva, ja miten raskasta ja turhaa niitä on yrittää täyttää. Ja olen aivan varma, että jos nykyinen suhde hajoaisi niin en koskaan enää haluaisi vakavaa suhdetta, enkä varsinkaan asua kenenkään kanssa. S eksistä vaikea sanoa miten kokisin asian kun en ole koskaan joutunut olemaan ilman kauaa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Onko sinulla ap ollut jonkinlainen kiltti tyttö syndrooma, läheisriippuvuus? Minulla ei ole ollut koskaan vaikeuksia sanoa ei, silloin kun en ole jotain halunnut tehdä.
No kyllä minulla varmaankin on ollut jotain sellaista. Olen kuitenkin tuskaillut asioiden kanssa ja kivun kautta löytänyt ulos, lähemmäs itseäni.
Kasvoin kuitenkin alkoholistien ympärillä, oppi olemaan mukautuvainen pelottavinakin hetkinä. Ensimmäinen suhteeni oli myös hyvin vääristä syistä koottu rakennelma, miesystävä oli henkisesti ja joskus myös fyysisesti väkivaltainen, myöskin alkoholisti.
Joka tapauksessa noista on aikaa ja ne olen selättänyt suurimmalta osin, uskoisin.
Olen rakentanut itselleni ihan toisen elämän kaukana kuvioista, jotka eivät ole hyväksi.
En koe edes olevani enää usein surullinen menneistä, ehkä jopa joskus kiitollinen, että koin kaiken nuorena niin loppuelämän voin keskittyä mukavampiin asioihin sekä osaan varoa vääränlaisia ihmisiä ja tunnustella ympäristöäni.
Olen myös iloinen siitä, että elämä muuttui ja minä olen muuttunut aivan valtavasti.
Se on niin upeaa, mitä kaikkea voi vielä olla edessä!
Viha on ainut jonka kanssa silloin tällöin tappelen menneisyyden vuoksi tai koen ongelmaksi mutta sekin talttuu parin viikon itkulla ja raivolla omissa oloissa ja ystävälle keskustellen.
Kiitos muuten vastanneille.
Mielenkiintoista luettavaa ja yritän katsoa asioita eri näkökulmista kertomanne kautta.
Ap
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Hienoa pohdintaa ap! Voi kun kaikki tekisivät tällaisen työn itsensä kanssa ennen kuin ryhtyvät suhteeseen. Älä pidä turhaan kiirettä, anna itsellesi aikaa. Oikeat jutut varmasti osuu kohdallesi sitten kun olet valmis.
Vierailija kirjoitti:
Voisit olla minä, mutta en ole nuori enää.
Kirjoitit juuri minun ajatukseni. Hassua että joku muukin ajattelee näin! Luulin olevani ainoa! :) Upeaa!
Teitä on paljon ja teillä kaikilla on omat mielipiteet, eikä kukaan ole vaikuttamassa päätöksiinne.
/sarkasmia - sori, en voinut vastustaa tätä ironiaa, tämähän on yypillisistä tyypillinen nykynaisen voimaantumistarina.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Eli lähes kuin naisversio MGTOW:sta ?
Mikäs siinä, näin monet miehetkin elää. Todennäköisemmin parempaa elämää, kuin sarjadeittailu.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
En ole ikinä hakenut keneltäkään hyväksyntään.
Tämän takia on elämässä törmännyt hankaliin henkilöihin. Hämmentävää on se että tilanteet joissa olisi pitänyt hakea hyväksyntää oli aina itseäni vanhempia.
Tytöttelyä kyllästynyt.
Moikka Ap!
Kuvauksessasi on osittain paljonkin sellaista mihin voin samaistua. Tosin itse en ole koskaan ollut erityisen parisuhdeorientoitunut, vaikka parista sellaisesta nykyään onkin jo kokemusta.
Myös minä kasvoin alkoholistien keskellä ja olin lapsena se omista vanhemmistani huolehtiva "pikkuaikuinen". Kamppailin kiltintytön ja toisaalta taas määrätietoisen koviksen roolien kanssa. Selviydyin tästä sekoilemalla nuoruudessani jonkin verran, aina kuitenkin vastuun itsestäni kantaen. En ottanut pahemmin kolhuja, mutta jostain hemmetin syystä minun piti parikymppisenä elää lähes pakollinen klassikkovaihe. Tapasin ihanan miehen, joka oli myös alkoholisti jonka tietenkin kuvittelin voivani pelastaa. Suhdetta kesti kaksi vuotta, enkä mielelläni muistele tuota aikaa. Vaikka minuun ei kohdistunut fyysistä väkivaltaa, suhde oli täysin epäterve. Hävettää vieläkin ajatella, että alistuin moiseen.
Tämän jälkeen lähdin vahvasti rakentamaan omaa elämääni ja identiteettiäni. Pohja-ajatuksena oli se, että en halua koskaan laskea mitään elämässäni toisen ihmisen varaan. Aloin tehdä uraa, kartuttaa omaisuutta ja vakiinnuttaa elämäni hyvinkin perusturvalliseksi. Huomasin, että minusta kasvoi työ- ja tuttavapiirissä arvostettu ja pidetty ihminen. En ole muita miellyttävä hyysääjä, mutta olen kuunteleva, ymmärtäväinen ja ratkaisukeskeinen. Kohtelen ihmisiä reilusti ja kohteliaasti, mutta tarvitteassa jämäkästi. Rajaan tarkasti oman tilani, koska introverttina tarvitsen sitä paljon. Ympärilleni olen kerännyt ihmisiä jotka ymmärtävät tämän.
Nyt, vähän päälle kolmikymppisenä olen ollut jo pari vuotta ensimmäisessä oikeassa (terveessä) parisuhteessa ihanaan mieheen. Emme asu yhdessä, emmekä ole muuttamassa yhteen. Kunnioitamme toisiamme ja mikä tärkeintä, kumpikin meistä on tässä suhteessä halusta ja rakkaudesta, ei tarpeesta. Elämä on hyvää ja tasapainoista.
Jos ero tuosta ihanasta miehestä tulee, en varmasti ala etsiä uutta suhdetta. Jatkan kuten tähänkin asti, katson millaisia ihmisiä maailma elämääni heittää.
Kun täytin 30v, koin valtavaa tarvetta "itsenäistyä" ja repäisin itseni irti huonosta suhteesta ja otin avioeron.
Ja vaikka se oli todella pelottavaa ensin, se oli myös todella vapauttavaa. Eron myötähän sitä joutuu muutenkin jonkinlaiseen epäonnistujien kastiin muiden ihmisten silmissä, mutta minäpä en vaan enää välitä siitä mitä muut ajattelee. Ihanaa olla VAPAA! Katsella ihmisiä vankiloissaan... joita avioliitoiksi kutsutaan. Toki onhan niistä osa varmaan aidosti tosi onnellisia. Osasta näkee sokeakin ettei näin ole.
Haaveilen toki rakkaudesta, olen sen suhteen vieläkin hieman naiivi ja olisi kiva löytää joku. Mutta piru vie sen pitää kyllä olla lähes täydellistä. En ala tyytymään enää mihinkään ihan ookoohon, koska elämä sinkkuna ei ole ollenkaan kamalaa vaan pääosin aika mahtavaa.
Vierailija kirjoitti:
Eli lähes kuin naisversio MGTOW:sta ?
Mikäs siinä, näin monet miehetkin elää. Todennäköisemmin parempaa elämää, kuin sarjadeittailu.
Hahah, en ollut aikaisemmin kuullutkaan.
"Man going their own way" :D
Nauratti jotenkin tämän yhteisön yleistys naisista. Kyllä naisissakin on aika inhottavia yksilöitä mutta en ehkä allekirjoittaisi kaikkia väitteitä ja varsinkaan ehdottomuutta.
Olen kyllä itsekin oman tieni kulkija.
En mielestäni kuitenkaan koe suurta vihaa miehiin vaikka on kyllä itsellekin muotoutunut aika yleistynyt kuva joissakin asioissa.
Täytyy olla nykyään varautunut ja pohdiskeleva kenen uuden tuttavuuden kanssa kannattaa aikansa viettää, niin ehkä välttyy suurimmilta ikäviltä yllätyksiltä.
Maalaisjärki on aika oivallinen apu.
Ap
Parisuhteessa kiinnostaa enää mies, joka osaa ja tahtoo tyydyttää minut fyysisesti ja jota rakastan.
Voisit olla minä, mutta en ole nuori enää.
Kirjoitit juuri minun ajatukseni. Hassua että joku muukin ajattelee näin! Luulin olevani ainoa! :) Upeaa!