Luen tässä juttua, jossa 35-vuotias nainen on menettänyt useita läheisiään

Häneltä on kuollut äiti, aviomies, isä ja paras ystävä. Hänellä on yksi tytär ja uusi puoliso.
Jutun yläkulmassa kerrotaan naisen menettäneen "kaikki tärkeät läheisensä". Minusta tämä on vähän kurjasti sanottu, kun hänellä on tärkein, eli oma lapsi elossa.
Hän haluaa avata elämäänsä toisille, että voi olla apuna muille ja toivoo, että hänen elämästään tehtäisiin dokumenttiprojekti.
Olenko kauhean kyyninen, kun en näe tuossa mitään ihan tavattoman traagista? Kyllä, toki, länsimaalaiseksi hän on ehkä kohdannut vähän tavallista enemmän kuolemaa. Mutta jos katsotaan tilannetta realistisesti, niin 35-vuotias on jo aikuinen ja jokainen aikuinen menettää jossain vaiheessa ne lapsuudenperheensä vanhemmat. Tottakai on odottamatonta menettää heidät nuorempana kuin ~50-vuotiaana aikuisena, mutta ei se mitenkään tavatonta ole.
Mitä tulee miehen ja parhaan ystävän kuolemiin, on kauhean ikävää sattumaa, että kaksi tärkeää ihmistä on menetetty nuorena. Sekään ei kuitenkaan ole kauhean epätodennäköinen onnettomuus aikana, jona syövät ovat hyvin tavallisia. Useimmat ihmiset ovat menettäneet jonkun läheisen ns. liian aikaisin juuri syövälle tai vaikka itsemurhalle. Ja jos tässä katsoo asioiden positiivisia puolia - hänellä on ollut mies, jonka kanssa saada lapsi, ja rakas paras ystävä. Läheskään kaikki aikuiset eivät koskaan edes saa näitä asioita.
Nyt hänellä siis on lapsi, oma terveys ilmeisesti kunnossa ja uusi puoliso. En sanoisi, että kyseinen ihminen on suruista huolimatta erityisen epäonninen elämässä. Pointtini on ehkä se, että moni jää ilman hyviä asioita kokonaan, mutta se on monen mielestä ihan ok. Onko kauheaa ajatella, että ei tästä ihan dokumenttiprojektiksi asti välttämättä täytyisi olla? Minussa tämä kohtalo ei ainakaan saanut sellaista myötätuntoa aikaan, että on vaikea kuvitella, miten tuollaisesta tuskasta voi koskaan selvitä.