Jos lähisukulaisen lasta tarjottaisiin teille sijaishoitoon, ottaisitteko?

Olen jo ottanut.

ja hän on ehdottomasti asian takana edelleen. Jos kyse olisi esimerkiksi tahdonvastaisesta huostaanotosta, kävisivät huoltajien tunteet ihan eri tavalla kuumina ja jos lapsi sitten sijoitettaisiin lähipiiriin, niin varmasti kakkaa tulisi niskaan sijaisvanhemmille vielä enemmän kuin jos kyse on ulkopuolisista sijaisvanhemmista. Ja kun on seurannut esimerkiksi Suomi24:n bio- ja sijaisvanhemmuuskeskusteluja, niin ei todellakaan ole tilanne, johon haluaisi itsensä altistaa.



Asia olisi tietysti toinen, jos esimerkiksi veljeni ja puolisonsa kuolisivat ja heidän lapsille etsittäisiin kotia. Mutta varsinkaan tahdonvastaisessa huostaanotossa en varmaankaan haluaisi perheineni tulilinjalle. Näin siis vaikka lapsen kanssa uskoisin selviäväni. Toinen juttu sitten olisi, jos lapsi olisi niin pahasti oireileva, että tavalliset rajat ja rakkaus-metodit eivät riittäisi, niin luulen, että meillä ei olisi resursseja tällaisen lapsen hoitamiseen, vaikka huostaanotto ei olisi tahdonvastainenkaan.

Rakkaudella ja normaaleilla rajoilla kasvattaisin parhaani mukaan kuin omaani. Jos lapsi olisi todella haastava tapaus ottaisin ilman muuta apuuni ammattilaisen, joka saisi kuunnella lasta, neuvoa meitä ja pohtia kanssamme oikeita ratkaisuja.

Muuten miettisin tarkkaan millainen lapsi olisi tulossa. Joskus olen ajatellutkin sijaislasta, mutta ei se mitään helppoa varmasti ole ja vaatii sijaisvanhemmillta paljon. Kyllähän sitä tukea saa sosiaalityöntekijöiltä, eikö ne kotikäynnit ole ihan pakollisiakin ja varmasti joutuu perehdytykseenkin (kurssille) käsittääkseni. Mutta silti ne sosiaalityöntekijän resurssit on niin minimissä, että kait sitä aika yksin olis mahdollisten ongelmien kanssa:(

No ehkä ottaisin, mutta varmistaisin ne terapiat yms kuntoon ennen sijoitusta. Ja muutenkin vaatisin tosi tarkat sopimukset yhteistyöstä vanhempien kanssa. Se voi tulla melko rankaksi jos otat oman siskon lapsen sijoitukseen ja tämä sisko sitte kännipäisään tai selvinpäinkin on oven raossa roikkumassa.

Meillä tulisi ahdasta, mutta eiköhän sekin olis parempi kuin lastenkoti.

Tähän nykyiseenkin voisin ottaa lyhyeksi aikaa, mutta meillä on vain 80 neliötä, ja 4 henkeä, eikä ole kuin 2 makuuhuonetta.

Vieraammankin ottaisin.

Olen muutenkin harkinnut sijasiperhetoimintaa ja olen siitä jo ottanut kuntaankin yhteyttä (eivät kuitenkaan tarvinneet tällä hetkellä sijaisperhettä) joten ottaisin kenet vain joka apua tarvitsee.

Jos lapsi on nähnyt kotonaan vaikka mitä taivaan ja maan välillä. Normaalista käytöksestä ei ole mitään tajua, raivokohtauksia, hakkaamista yms.

Vierailija:

Jos lapsi on nähnyt kotonaan vaikka mitä taivaan ja maan välillä. Normaalista käytöksestä ei ole mitään tajua, raivokohtauksia, hakkaamista yms.

Joten tuota ajatellen ainakin olisi helppo ottaa.

mutta koittaisin toimia rakkaudella, rajoilla ja maalaisjärjellä. Ihan niin kuin omienkin lasteni kanssa. Eiköhän siitä selvittäis kun lapsi huomaa olevansa turvassa.

Oli kyse sukulaisesta kumman puolelta hyvänsä, otollisempiakin koteja on tarjolla. Meillä kaksi pientä lasta joista toinen eritysilapsi ja vanhemmat töissä, eli vapaa-aika menee jo ihan omien lasten tarpeiden täyttämisessä. Ei olisi oikein ongelmaperheestä tulevalle lapselle että hänet sysättäisiin heti päiväkotiin ja vapaa-aika kuluisi eritysilapsen ehdoilla.

Meillä ei edes eritysilapsia vaan kolme ihan tavallista tervettä lasta joista esikoinen eskarissa, uhmaikäinen keskimmäinen ja vauva kotona. Kädet on ihan täynnä jo näiden kanssa ja monesti tulee iltaisin itkettyä väsymystä. Ei minusta todellakaan olisi nyt sijaisäidiksi kenellekään.



Silloiin kun olin vielä esikoisen, helpon lapsen, kanssa kotona kaksin olisin varmasti ottanut!

itselläni on asperger-lapsi ja yhtä jos toista on tullut hankalista ongelmalapsista matkan varrella opiskeltua - vaikka tarumatisoituneet ja aspergerit ovatkin lähtökohtaisesti erilaisia, moni konsti varmaan toimii silti ja pinnanvenytystä on harjoiteltu.



Mutta en minä sijaisäidiksi sen takia ryhtyisi, että kuvittelisin jotain osaavani, vaan sittenkin sen takia, että jos näkisin lapsen kärsimyksen, en osaisi muutakaan tehdä.



Ja kyllä, voimat on aika vähissä välillä nytkin, mutta kaipa sitä jotenkin sitten venyisi.

Opiskelen itse sosiaalityöntekijäksi ja en ole ollut töissä lastensuojelussa, sijaishuollossa tms. mutta aihe on kyllä muuten opiskeluista tuttu.



Kohdallani tulisivat kyseeseen oikeastaan vain miehen siskon lapset, siis he ovat ainoat joiden kohdalla tämmöinen tilanne voisi tulla eteen. Miettisin kyllä todella pitkään sitä. En osaa sanoa mihin sitten päätyisin. Itsellänikin on kolme lasta ja siihen kaksi päälle. Huhhuh. Vieläpä kovia kokeneita ja traumatisoituneita lapsia (koska heidän äitinsähän olis kuollut tässä tilanteessa.) Mutta tietenkin niiden lasten paras on se mitä pitäisi miettiä. Lasten paras ei välttämättä olisi tulla tempaistuksi pois kotikaupungistaan ja tutuista ympyröistään (koulut, kaverit, toiset isovanhemmat...) Meidän perheen ja näiden lasten välinen suhde säilyisi silti entisellään, ja varmasti vielä side tiukkenisikin ja tapaamiset tihentyisivät. Pitäisikö heidän asua meidän kanssamme, olisiko se kaikkien etu?



En tiedä. Vaikea kysymys, joka ei toivottavasti realisoidu koskaan.

Tai en osaa sanoa... Lähisukulaisten lapset on iältään 9v-14v ja omat samanikäisiä ja nuorempia.



Kyllä kai yksi lapsi vielä nyt menisi...