Miten jaksatte perhepiirin mielenterveyspotilasta?

Varsinkin masentunutta (joka omasta mielestään on fyysisesti sairas, ei masentunut) Lääkärit eivät löytäneet mitään muuta kuin masennuksen, migreenin ja ärtyneen suolen. Tutkittu on valtavasti; on kuvattu ja otettu labroja, tehty unimittauksia jne vuosikymmenuen aikana mutta mukään lääkitys ei auta. Uusin oire/ongelma taitaa olla hamstraus/keräilypakko; asunto on oikeasti järkyttävän täynnä kaikkea mainospostista muovipurkkeihin. Eikä jaksa/pysty siivoamaan muttei myöskään halua apua ”kun mulla on parempi päivä, niin sitten raivaan asunnon”

Sitä parempaa päivää ei ole vuosiin ollut -tai jos on, se on käytetty johonkin muuhun kuin siivoamiseen- Kaikkea keskustelua leimaa ”jonain päivänä” ajattelu, mutta mitään ei tapahdu. Lääkäriajan varaaminen vie työkyvyttömyyseläkkeellä olevalta perheettömältä ”kun on niin kiire” 3viikkoa, KELA-asian selvittäminen 5viikkoa jne Kaikki toiminta on niin hidasta että vaikea jaksaa suhtautua kannustavasti ja ymmärtäen. Tuntuu että henkilöllä on aivan oma aikakäsityksensä ja hitaus saada mitään aikaiseksi on halvaannuttava.

Miten vetää raja kannustamisen ja toisaalta suoraan puhumisen välillä? Pelkällä päähänsilittelyllä tuntuu että luo vain illuusiota potilaalle; hän ei halua eikä koe tarvetta muuttua eikä näe tarvetta elää esim normaalissa päivärytmissä (valvoo yöt, nukkuu päivät ja jo tämäkin vaikeuttaa noiden viranomaisasioiden hoitoa) On jääräpäinen ja hankala monella tapaa mutta kokee myös olevansa hyvin sairas ja yksinäinen eikä koe että häntä ymmärretään missään. Terapiasuhdetta ei ole (ei halua) ja lääkärikontakti on julkisen tk:n joka kerta vaihtuva omalääkäri. (aiemmat laajat tutkimukset tehtiin aikana, jolloin vielä kävi töissä) Pieni sairaseläke ei mahdollista yksityispuolen käyttämistä.

Auttaa ei voi pakolla, mutta vaikea katsoa kuinka yksi elämä hukataan täydellisesti.