Lue keskustelun säännöt.
Vahvuuteen sairastuminen ja eristäytyminen
23.02.2019 |
Pakko kirjoittaa, tuntuu niin pahalta, että oksettaa.
Tällä hetkellä elämä tuntuu olevan ainakin sisäisesti aivan sekaisin. En osaa enää puhua ahdistuksesta ja näytän muille kuinka hyvin voin, kuinka menen rohkeasti vaikeuksien yli vaikka ympärillä tapahtuu.
Vuoden aikana olen menettänyt jokaisen ystäväni (minua on käytetty paljon hyväksi tai olen itse muuttunut), olen vaihtanut työpaikkaa muutamia kertoja vaikka olen menestynytkin niissä niin alkoivat tappelemaan omia arvojani vastaan, olen muuttanut eri paikkakunnille, olen yrittänyt parantaa elämääni jättämällä alkoholin, parantamalla talouttani (tekemällä töitä uupumiseen saakka) ja syönyt niin kuin keholleni parhaiten sopii. Olen myöskin yrittänyt opiskella itselleni parempaa tulevaisuutta, jotta saisin hyvän tutkinnon.
Huitelen siellä ja täällä, etsien jotain. Kai itseäni. Muut katsovat yleensä hölmistyneenä tai pitävät minua rohkeana ja fiksuna.
Loppuen lopuksi kuitenkaan minulla ei ole rahaa, olen hyytävän yksinäinen enkä luota keneenkään enää. En uskalla heittäytyä ja vihaan elämää ajoittain.
Minusta on kyllä aina tuntunut enemmän ja vähemmän ulkopuoliselta.
Johtuen varmaan, että molemmat vanhemmat ovat alkoholisteja ja koen vieläkin olevani vastuussa heidän onnellisuudestaan jossain määrin. Minun täytyy suorittaa ja olla rohkea, koska läheiseni eivät olleet. Minulla on tarvetta näyttää, että olen jotain muutakin kuin näkymätön. En suostu olemaan heikko muiden silmissä enää.
Minulla on ollut hyvin epävakaa lapsuus ja nuoruus. Paljon vääriä ihmisiä, välivaltaa, päihteitä, uskottomuutta, pelkoa, läheisten vakavia mielenterveysongelmia, myöskin omia. En haluaisi muistella, olen kyllä kuitenkin vahvistunut paljon.
En vaihtaisi näitä kokemuksia tavallaan, en vain osannut kuvitella että tämä ahdistus jatkuu aikuisuuteen. Tai jokin sellainen uhma olla välittämättä ja valittamatta.
Pakko vain olla tarmokas.
Olen kuitenkin niin loppu henkisesti. En koe kuuluvani maailmaan. Minä myöskin olen muuttunut niin paljon, etten itsekään pysy perässä.
En ole enää niin kiltti kuin ennen joka on hyvä asia mutta se on saanut minut sulkemaan ovia vauhdilla.
Minä pyrin muutokseen jopa tahtomatta. Loppuen lopuksi en usko itseeni kuitenkaan ja kaikki menee siinä vaiheessa päin peetä kun mieli alkaa hokemaan kuinka huono olen.
Kaikki opiskelut yms. Saanko otetta kohta enää mistään ja jos en saa niin en uskalla hakea apua. Sitten saatan juosta päin seinää ja huomata, että kaaduin taas mutta kukaan ei saa sitä nähdä. Koska mä pärjään ihan loistavasti ja musta tulee vielä jotain.
Oikeasti tuntuu, että koko keho olisi raadeltu ja potkittu. Koko maailma näyttää likaiselta. Tulee huono omatunto ajatuksista ja se olenkin oikeastaan minä joka on paha ja ansaitsee kaikki vastoinkäymiset.
Pitäisi(kö) hävitä....
Eikö minusta ole mihinkään. Kiinnostaako minua lopulta edes mikään aidosti?
Olen vieläkin nuori. Vajaa viisi vuotta sitten aloittanut ihan täysin oman elämän nuoruuden vastoinkäymisien jälkeen. Olen pyrkinyt aikuisuuteen ja omien arvojen löytämiseen. Olen saanut dissausta omista valinnoista ja muuttumisesta ihmisenä ja siksi jouduin myös jättämään jokaisen menneisyyteen joka ei ymmärtänyt kehittymistäni. Ilkeä en ole ollut mutta olen vain löytänyt uusia kiinnostuksenkohteita ja turvasatamia.
En vain enää tiedä mikä on oikein ja mikä väärin. Olenko mennyt liian lujaa vaikka päätökset ovat tunteet oikeilta vaikkakin vaikeilta.
On hyvin vaikeita hetkiä.
Kommentit (13)
Vierailija kirjoitti:
Vuoden aikana olet riidellyt useamman kaverisi kanssa, vaihtanut työpaikkaa monta kertaa, muuttanut moneta kertaa paikkakunnalta toiselle, tehnyt useampia elämänmuutoksia ja opiskellut.
Kuule, ei tuo ole vahvuuteen sairastumista, se on maniaa. Ei ihme, että sulla ei ole rahaa ja kaikki mureenee käsiin. Olet mennt liian lujaa. Hiljennä, hyvä ihminen, jos pystyt ja jollet pysty, mene lääkäriin. Ei tuolla tahdilla tule kuin puolinaista, huolimatonta, harkitsematonta, valmistelematonta ja keskeneräistä. (Kuulostaa ihan kuin Sipilän hallitukselta). Älä säntäile sinne tänne enää. Rauhoitu ja ala hoitaa asioista yksi tai kaksi kerrallaan alusta loppuun asti.
Tiedän, että tämä kaikki kuulostaa maaniselta käyttäytymiseltä.
Olen kuitenkin järjissäni ollut aina. Ellei tuota työuupumista lasketa, se oli virhe tehdä liikaa.
Olen rauhallinen ulkopäin enkä riitele ihmisten kanssa. Minä olen oikeasti vain kasvanut ihmisenä, sitä on hankala selittää.
Katson asioita kriittisesti enkä pysty jäämään tilanteisiin jotka eivät vain enää tunnu miltään. Pelkään jämähtämistä tilanteeseen jossa en koe olevani oikeassa paikassa.
En osaa selittää kovin hyvin tätä.
Mielestäni en ole sairas, paitsi ehkä masentunut.
Ap
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
varmaan ihan normaaleja ajattelevan ja tiedostavan ihmisen ajatuksia nuoressa aikuisuudessa.
opiskelu-ajat lisää epävarmuutta, rahattomuus ja opiskelu kulkee usein käsi kädessä ja se on stressaavampaa aikaa, kun sellanen missä on kunnon varmuus ja osaaminen itsellä omissa käsissä.
on ihan normaalia ajatella muttei kannata ajatella noin negatiivisesti. :)
kyllä mäki joskus ajattelen että "kiinnostaako mua lopulta oikeen mikään" koska en oo itsekään ollut varma mitä haluan.
tiedän viiskymppisiäki, jotka kertoo kuinka ne ei vieläkään tiedä mitä ne haluaa. joten sä oot vielä nuori siihen verrattuna ja voit itsekin kokeilla erilaisia asioita joista sitten saat aina lisätietoa, että mikä sulle itsellesi sopii.
omia rajojansakaan kaikki ei joka suhteessa tiedä, ennen kuin kantapään kautta. pätee moneen asiaan ja onneks nyt tiedostat paremmin että ihmisellä on rajat joiden yli ei voi tehdä.
Tuttu tunne kuin avauksessa. Itseään ruokkiva kierre ja helposti ikuista etsimistä tai tyhjyyden pakenemista. Mutta toisaalta: jos aidosti kokee entisen jarruna, niin miksei saisi pyrkiä uudistumaan ja eteenpäin? Tärkeintä on vaan kyetä hahmottamaan se, mikä juuri on sitä maanista pakenemista pakenemisen vuoksi ja mikä puolestaan olennaista. Pakenemalla ei ongelmat katoa vaan siirtyy sinne, minne itsekin siirtyy. Juurisyyt on saatava selville ja fiksattava kuntoon, ennenkuin voi aidosti siirtyä eteenpäin.
Traumaattisen taustasi takia sinulta puuttuu turvallisuus. Ja kun turvallisuus puuttuu, ei voi luottaa kehenkään muuhun kuin itseensä. On selvittävä omin avuin. Et uskalla solmia läheisiä ihmissuhteita koska pelkäät ja turvallisuus puuttuu. Ei pysty päästämäään ketään lähelle eikä ottamaan apua vastaan: minunhan kuuluu pärjätä ja olla vahva! Hyvin tuttua, itselläni sama, ja aloituksesi olikin kuin minun ajatukseni ja tuntemukseni.
Tämä on hyvin tyypillistä mm. alkoholistikodeissa kasvaneiden kohdalla. Ehkä olet jo pienestä pitäen joutunut ottamaan vastuun itsestäsi ja ehkä jopa jollain tavalla vanhemmistasikin?
Jos mahdollista, olisi hyvä hakeutua traumaterapiaan.
Ja oikeassa olet, et ole sairas vaan traumatisoitunut.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vaikeaa kommentoida, tuossa on niin paljon asioita. Ikävää kuulla, että voit huonosti. Ainoa asia, jonka osaan varmuudella sinulle sanoa, on se, että jos et osaa näyttää vahvuuksien lisäksi myös heikkouksia muille, sinulla tulee aina menemään huonosti. Yritä nähdä asia itsesi ulkopuolelta. Haluaisitko asioida sellaisen ihmisen kanssa, joka kaikella toiminnallaan ilmaisee sinulle, ettei tarvitse sinua mihinkään?
Vahvuus ja heikkous ovat toisaalta sanoina ainakin minulle itselleni vähän ikäviä. Give & take on minusta parempi. Molemmat osapuolet sekä antavat että saavat kanssakäymisestä jotain. Suorittaja ei halua ottaa mitään vastaan ja elämäntapauhri taas ei tehdä mitään omasta puolestaan. Yritän välttää molempia, koska heidän seurassaan tulee niin huono olo.
Haluaisin myös herätellä sinua siihen, että ihmissuhde on aina kahden kauppa, eli täyden vastuun ottaminen kenenkään alkoilusta etc. on ihan kestämätön asia. Pystyisitkö olemaan vähän nöyrempi ja tajuamaan, että eihän sinulla yksittäisenä ihmisenä ole resursseja korjata elämän epäkohtia omin hartiavoimin? Sinun pitää päästää muutkin ihmiset pelaamaan kentälläsi hyödyllisessä mielessä, ellet halua elää koko elämääsi onnettoman yksin. Olet sitä paitsi ihan hirveän nuori. Ei täysi-ikäisyys ole mikään aikuisuuden merkki vaan se, miten hyvin olet onnistunut kasvamaan lapsuuden mahdollisista rajoittavista kahleista ulos. Joillakin se voi tapahtua 50-vuotiaana, toisilla kenties ei koskaan. Nöyryyttä, ystäväiseni. Älä yritä poimia kaikkea omille harteille.
Jos olet huolestunut voinnistasi, niin varaa aika terveyskeskuksesta ja pyydä päästä terapiaan. Sinulla oli rankka lapsuus ja nuoruus ja olet tehnyt todella paljon lyhyen ajan sisällä.
Olisi tärkeää, että saisit jutella tilanteesta normaalin aikuisen kanssa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Kuulostaa ihan tavalliselta ja normaalilta elämältä. Tuota se on minullakin ollut jo kymmeniä vuosia.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
♥ kiitos vastanneille.
Täytyy hakeutua terapiaan uudestaan.
Mielelläni kuulisin lisää neuvoja ja mietteitä.
Edelleen hirveä olo. Jotkut päivät parempia kun toiset tietenkin. Välillä näkyy valoa ja toisinaan on vain todella ahdistavaa ja minua ei kuuluisi olla.
Ahdistaa kyllä enemmän kun aikoihin.
Voisikohan osittain syynä olla alkoholin suurkulutuksen loppuminen?
En halua juoda enää ja nyt on menossa elämäni pisin aika sitten 14-vuotiaan kun en käytä lainkaan alkoholia.
Lisäksi opiskelut ja kaikki.....
Eristäytyminen tuntuu myös oikealta ratkaisulta. Olen niin vihainen, viha on jotain todella syvää ja ehdotonta.
Ap
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vuoden aikana olet riidellyt useamman kaverisi kanssa, vaihtanut työpaikkaa monta kertaa, muuttanut moneta kertaa paikkakunnalta toiselle, tehnyt useampia elämänmuutoksia ja opiskellut.
Kuule, ei tuo ole vahvuuteen sairastumista, se on maniaa. Ei ihme, että sulla ei ole rahaa ja kaikki mureenee käsiin. Olet mennt liian lujaa. Hiljennä, hyvä ihminen, jos pystyt ja jollet pysty, mene lääkäriin. Ei tuolla tahdilla tule kuin puolinaista, huolimatonta, harkitsematonta, valmistelematonta ja keskeneräistä. (Kuulostaa ihan kuin Sipilän hallitukselta). Älä säntäile sinne tänne enää. Rauhoitu ja ala hoitaa asioista yksi tai kaksi kerrallaan alusta loppuun asti.