Onko muita joilta sairaudet on varastaneet koko elämän ja unelmat?

Kyllä mua harmittaa mun krol inen sairaus, joka on vienyt työllistymismahdollisuuden.

Sinun kannattaisi miettiä jotain jutteluapua, jotta voisit hyväksyä tilanteesi. Jos sairauksista ei eroon pääse, ainoa tie on hyväksyä asia. 

Lasten krooniset sairaudet on meillä muuttaneet elämän aika erilaiseksi kuin se olisi ollut ilman niitä. Monet unelmat on haudattu muttei kaikkia kuitenkaan. Ja tilalle on löytynyt jotain muuta korvaavaa joka onnistuu näinkin. Mutta joskus kyllä tuntuu hieman katkeralta.

Apn tilanne kuulostaa rankalta. Mutta jos mahdollista niin koeta keskittyä niihin mukaviin asioihin mitä elämässäsi toivottavasti kuitenkin on. Kupillinen lämmintä itselle mieluisaa juotavaa. Hyvä kirjakirjastosta tai mielenkiintoinen radio-ohjelma. Jos pystyy liikkumaan niin koettaisi nauttia siitä liikunnasta mikä mahdollista. Jne. Eli jos koettaisi keskittää huomion enemmän siihen mitä pystyy tekemään eikä niinkään siihen mitä ei pysty tekemään.

Tsemppiä ap elämään. Toivottavasti tulevaiseedessasi olisi hyviä ja kauniita asioita tulossa!

Ahdistus on varastanut suurimman osan mun elämästä. Lapsen takia on jaksettava.

Kyllä, vaativa persoonallisuushäiriö ja sen aiheuttamat toistuvat uupumusjaksot, jotka puolestaan aina laukaisevat vähintään keskivaikean masennuksen oireet. Opiskelu ei missään nimessä onnistu. Työnteko onnistuu ajoittain, mutta sellainen työntekijä, joka aina välillä joutuu olemaan sairauslomalla, ei luonnollisesti ole työnantajien keskuudessa kovin suosittu. Edellisestä työpaikastani sain jopa lähtöpassit tämän takia. Lasta tai edes lemmikkiä en pysty hankkimaan, koska jaksan hädin tuskin huolehtia itsestänikään. Harrastukset ovat kaikki jääneet pois.

Tulevaisuus tuntuu toivottomalta. Lääkkeet, terapiat ja jopa vaihtoehtoishoidot on jo kokeiltu melko heikoin tuloksin. Pahoittelen tätä negatiivisen energian levittämistä, mutta en vain enää jaksa uskoa, että asiat muuttuisivat parempaan päin.

N26

Krooninen sairaus vei työn, mutta keksin uuden unelman. Sillä tiellä mennään.

Tsemppiä sinulle ja uusia unelmia.

Ajattelen että kaikella on tarkoituksensa. Olen kristitty ja uskon johdatukseen, mutta toki voi myös itse etsiä ja keksiä uusia unelmia. Nämä kaksi – johdatukseen uskominen ja itse uusien unelmien keksiminen – eivät myöskään ole ristiriidassa keskenään, vaan molemmat voivat samalla ihmisellä olla hienoja tapoja hahmottaa elämää eteenpäin (ja nähdä menneisyyskin uudella tavalla), kun kokee rajun, ei-toivotun muutoksen omassa elämässä.

Olen samaa mieltä ap:n kanssa, että kaikki ei todellakaan ole omista valinnoista kiinni, vaan jo esim. vakava sairastuminen voi hajottaa elämän täysin pitkiksi ajoiksi ja uuden suunnitelman ja reitin löytäminen elämässä eteenpäin voi olla pitkä ja vaikea prosessi.

Valitettavasti sekin pitää paikkansa, että huonot olosuhteet altistavat huonoille tapahtumille eli vaikeuksilla on taipumus kasaantua.

Aina on kuitenkin mahdollista nähdä hyvääkin ja rakentaa sille sekä toivolle paremmasta. Kukaan ei voi ottaa pois esim. moraalia, jonka harjoittaminen päivittäisissä valinnoissa tuo iloa.

Puolison sairaudet ovat varastaneet elämäni ja unelmani. Omatkin voimani alkavat loppua.

No joo, tuli valittua väärä vaimo aikanaa ja tehtyä hänen kanssaan lapset. Oli jotain kolotuksia jo silloin alussa, mutta ei vakavampaa. Nyttemmin on tullut vaikka mitä joka rajoittaa niin hänen kuin minun kuin lastenkin elämää. Ei mennyt putkeen tämä elämä, enkä valinnut tällaista mutta näin vaan kävi.

Koen valtavaa häpeää itsestäni ja siitä, että elämä on jäänyt elämättä mielenterveysongelmien takia. Ajattelen jopa katkerana sitä, että minun ongelmani ovat traumaperäisiä, eli eivät minun aivokemiastani johtuvia. Että on joku syy, miksi näin kävi ja se syy on muiden. Olisikin niin, että minä nyt vain olen rakentunut näin. Ei, minä koin trauman toisensa jälkeen, eikä kukaan nostanut minua takaisin elävien kirjoihin. Ei vauvana, ei lapsena, ei koululaisena eikä aikuisena. Ei niinkään kertoina, kun pyysin apua.

Näillä mennään. En jaksa edes selittää ongelmistani enempää, kun aina jostain kolosta löytyy se "elämä on itsestä kiinni" ja "voi kyynel, on meillä muillakin ollut rankkaa" - ihminen.

Kouluttamattomuuden ja elämättämyyden olosta on muodostumassa uusi trauma, huomaan sen. Kunpa saisin jonkin tauon tästä kaikesta, kunpa olisi olemassa sallivampi ilmapiiri kaiken suorittamisen keskellä. Että voisi sanoa, että olen tällainen mutta kuitenkin ihan ihminen enkä tartuta oloani muihin. Saisin ystäviä, ei täytyisi olla varpaillaan tai piilottaa itseään ja selitellä kaikkea aina parhain päin, kun se välillä on mahdotonta.

Kyllä ystäviä voi saada, ei ole yläikärajaa.

Ei tietenkään kaikki ole itsestä kiinni kenelläkään. Sairaus/ psyykkistä tai fyysistä, antaa täysin eri pelikortit kuin terveys.

Mutta toivo on se, joka saa asioita tapahtumaan. On vain uskallettava siihen ensimmäiseen askeleeseen. Ajatus rajoittaa, sekä pelot.