Miten erosta pääsee kunnolla yli?

Avioeroon on tuomittu viime vuoden puolella.
Luulen näkeväni selkeästi, mitkä olivat eroon johtaneita asioita. Meissä molemmissa oli vikaa, emme lopulta osanneet kuin riidellä. Asioita ei koskaan ehditty selvittää, kun uusia ylilyöntejä kertyi nopeampaa, kuin pystyimme niitä purkaa ja antaa anteeksi.

Lähdin turvakodin kautta, ja tajusin nopeasti, että mies ei kadu omaa osuuttaan, joten en ole hetkeäkään kaivannut häntä.
En missään vaiheessa kokenut rikkoneeni lapsemme perhettä. Pahemmin hänen perheensä olisi rikki, jos minä makaisin haudassa ja exäni vankilassa, joten koen, että tämä tilanne on lapsellemme paras ratkaisu.

Löysin uuden suhteen nopeasti, eroprosessi oli vasta alkanut, kun tutustuin nykyiseen kumppaniini. Nopeasta alusta huolimatta olemme mielestäni edenneet hitaasti. Asumme erillämme, ja tulemme varmasti asumaan erillämme vielä pitkään.
Olen myös saanut uusia tuulia elämääni muutenkin, koen, että nykyään pystyn toteuttaa itseäni ja rakentaa elämästäni omani näköistä.
Minua rakastetaan viimeinkin omana itsenäni, kokonaisena, virheideni kanssa. On ihanaa, kun minun ei tarvitse yrittää muuttua, vaan oma itseni riittää.

Asiani pitäisi siis olla hyvin. Olen kuitenkin huomannut, että tunnen jonkinlaista haikeutta erosta. En ymmärrä miksi. En ikävöi exää, enkä sitä hänen sanelemaansa elämää. En halua lapselle ydinperhettä, joka hajoaisi kuitenkin, tavalla tai toisella. Enkä kestäisi sitä, että lapseni ainut parisuhdeoppi olisi se, mitä exän ja minun suhde oli.
Koen, että ero oli parasta, mitä lapselleni, minulle, ja exälleni voi tapahtua.

Miksi siis oloni on haikea? Kuuluuko eroa oikeasti surra, vaikka on selvää, että se on ainoa ratkaisu? Ja koska tämä haikeus oikein helpottaa?