Lue keskustelun säännöt.
Ihmiset lähelläni ovat aina tärkeämpiä minulle kuin minä heille
18.02.2019 |
Olen tullut tähän tulokseen vuosien ajatustyön ja ihmettelyn tuloksena. Juuri tällä hetkellä fiilikseni on luokkaa "pitäkää tunkkinne sitten". Olen mielestäni täysin normaali, mukava ja lämmin ihminen, enkä usko että kellään on ainakaan mitään syytä toivoa välien katkeamista minuun. Vuosien varrella olen kiintynyt ihmisiin eri yhteyksissä: mm. opiskeluaikoina ja eri työpaikoissa. Joistain tutuista tulee läheisempiä kuin toisista, ja itse ajattelen että en haluaisi loppuelämäksi luopua niistä tärkeimmistä ihmisistä, vaikka työsuhde loppuu, opiskelut on saatu päätökseen ja elämä muilla tavoilla muuttuu.
Niinpä olen itselleni erityisen tärkeiden ihmisten kohdalla pyrkinyt pitämään yllä jonkinlaista yhteyttä. Oli kyseessä sitten satunnaiset kuulumisten kyselyt tai kahville pyytämiset, Facebook-ystäväpyynnöt tai muuta vastaavaa. Sosiaalinen media on mielestäni mahtava keino pitää ihmissuhteita pystyssä, vaikkei koko aikaa oltaisi aktiivisesti yhteyksissä.
En todellakaan häiriköi vanhoja tuttuja pienellä kynnyksellä, vaan haluan yrittää säilyttää yhteyden vain niihin jotka olen kokenut todellisiksi ystäviksi kontekstista riippumatta. Siksi olen ollut erittäin hämmästynyt huomatessani, miten harvoin yritykseni lähestyä ovat onnistuneet. Joskus vastaukset ovat olleet melko passiivisia, silloin tällöin jään jopa täysin ilman vastakaikua, toisin sanoen viestiin ei vastata, ystäväpyyntöä ei hyväksytä yms.
Itse ilahtuisin ikihyviksi, jos osoittautuisi että joku vanha tuttu on vielä pitänyt minut mielessään, vaikka elämä on vienyt eri teille. En tarkoita että kukaan olisi minulle mitään velkaa, eikä yhteydenottoon pidäkään olla mitään vastaus"pakkoa", mutta tämä on yksinkertaisesti mysteeri minulle. Mysteeri, jonka seurauksena olen monesti hieman loukkaantunut. Minulla on hyviä ystäviä ja perhe, joten en varsinaisesti voi uskoa että sosiaalisessa silmässäni olisi jotain vikaa.
Pitääkö sitten todeta että ihmisillä ei ole kiinnostusta pitää yllä ihmissuhteita, vaikka ne olisivat olleet aikoinaan hyvinkin läheisiä. Keskittyvätkö kaikki vain ydinperheisiin ja tärkeimpiin ystäviin? Ehkä se sitten on niin. Kiinnynkö minä jostain syystä ihmisiin tavallista enemmän? Toistan itseäni, mutta silti: minä ainakin olisin puhtaasti ilahtunut, jos jostain vanhasta hyvästä tutusta joskus jotain kuulisi.
Kommentit (14)
Vierailija kirjoitti:
Sama täällä :(
No, on meitä sentään muitakin. Se on kai hyvä? :D
Minua ihmetyttää sekin, onko tosiaan lähes kaikilla muilla niin ylenpalttisesti hyviä ystäviä ja läheisiä ihmisiä, että joistain voi hyvillä mielin luopuakin. Kun siis edelleen tarkoitan niitä, joiden kanssa ystävyys on ollut hyvinkin syvää.
ap
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Sama täällä :(
No, on meitä sentään muitakin. Se on kai hyvä? :D
Minua ihmetyttää sekin, onko tosiaan lähes kaikilla muilla niin ylenpalttisesti hyviä ystäviä ja läheisiä ihmisiä, että joistain voi hyvillä mielin luopuakin. Kun siis edelleen tarkoitan niitä, joiden kanssa ystävyys on ollut hyvinkin syvää.
ap
Ihan samoja ajatuksia. Olisin innoissani etäisemmän kaverin ehdotuksrsta elokuviin tai lenkille. Itse ole ehdottanut kyläilyä ja musiikkitapahtumaa mm kahdelle mukavalle entiselle työkaverille. Molemmilta tuli täystyrmäys ehdotukselleni. Tiedän olevani hyvä tyyppi työpaikalla, mutta lähempää ystävyyttä ei näköjään haluta. Kai ovat kiiresiä.
Olen myös yrittänyt olla yhteyksissä lapsuusajan kavereihin. On jäänyt yritykseksi, kun sitten ei mitään vastayhteydenottoa ole tullut
Tuttu juttu täälläkin, ja saanut välillä epäilemään että vika on minussa. Tuntuu aina hyvin pahalta tulla torjutuksi, kun on ollut varma siitä että ystävyys on ollut molemminpuolista.
Liityn kuoroon. Olen tullut siihen lopputulokseen että sosiaalinen silmäni on vaan totaalisesti pielessä - luulen että joku on mulle läheinen, mutta tunne onkin ollut täysin yksipuolinen. En uskalla enää tutustua kehenkään, kun en yhtään luota omaan vaistooni enää. Ja säästyypä toistuvilta pettymyksiltä samalla. Ilmeisesti "normaali" ihmisiltä vie vuosia vuosia kiintyä keneenkään, ja heille on se ja sama kuuleeko esim. ikinä enää ihmisestä jonka kanssa ovat olleet läheisiä työkavereita esim. kolme vuotta. Minä pidän siinä vaiheessa jo toista ystävänä, kun heille olen ollut vielä ihan yhdentekevä.
Vierailija kirjoitti:
Liityn kuoroon. Olen tullut siihen lopputulokseen että sosiaalinen silmäni on vaan totaalisesti pielessä - luulen että joku on mulle läheinen, mutta tunne onkin ollut täysin yksipuolinen. En uskalla enää tutustua kehenkään, kun en yhtään luota omaan vaistooni enää. Ja säästyypä toistuvilta pettymyksiltä samalla. Ilmeisesti "normaali" ihmisiltä vie vuosia vuosia kiintyä keneenkään, ja heille on se ja sama kuuleeko esim. ikinä enää ihmisestä jonka kanssa ovat olleet läheisiä työkavereita esim. kolme vuotta. Minä pidän siinä vaiheessa jo toista ystävänä, kun heille olen ollut vielä ihan yhdentekevä.
Juuri tällainen ajatuskulku on ollut minullakin, ja tässä alkaa tulla jo jotenkin epätoivoiseksi kun vähän väliä joutuu epäilemään että omassa järjenjuoksussa on jotain pahasti vialla, kun itse on niin kiintynyt ihmisiin ja vastakaikua ei saa yhtään! Mutta selvästi meitä samanlaisia on useampiakin, joten toivottavasti oma tieni vaikka työ- tai harrastuselämässä kohtaa vielä joskus jonkun samanlaisen ihmisen kanssa.
Tuli tässä mieleen muutama lapsuudenaikainen ystäväni, joilla on edelleen omat paikkansa sydämessäni, vaikka yhteyttä ei olla pidetty 20 vuoteen. Voisin hyvin ehdottaa heille tapaamista tai muuten vain kysyä kuulumisia, mutta en enää uskalla! Ja jos vaikka heiltä jonain päivänä tulisi viesti tai puhelu, olisin varmasti seitsemännessä taivaassa. Harmi vaan että sitä ei koskaan tapahdu.
ap
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Ei kannata loukkaantua. Syitä on varmasti monia. Ensinnäkin elämäntilanne voi olla "ruuhkainen", että ei oikeasti ehdi ja jaksa nähdä. Nyky päivänä on vähän sellasta, että täytyy sopia hyvissä ajoin kyläilyt.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Tuttua huttua! Minulla kesti tuonne reilu kolmekymppiseksi tajuta, että hyvinkin läheiset välit jonkun kanssa saattavat ollakin siltä toisen puolelta vain kohteliaisuutta, ja elämäntilanneystävyyttä, joloin kun opiskelu loppuu, vaihtaa työtä, tai muuttaa saman kaupungin sisällä(esim. naapurista pois) niin se ystävyys pättyy siihen. Käytänkin uusista ihmisistä elämässäni nykyään aina sitä nimitystä, mitä he oikeasti ovta, eli työtoveri, opiskelukaveri, naapuri, jne, enkä tittelöi heitä kavereiksi, ystäviksi. Ystävät ovat sitten niitä keneelle soitan, ja jotka soittavat minulle, kun on jotain ihanaa tai ikäväätapahtunut, ja joiden kanssa vietetään pitkiä kahvihetkiä, ja parannetaan maailmaa. Ystävä on ollut elämässä jo kymmeniä vuosia, kahdela vuodella ei pääse vielä ystäväksi, koska ei ole näyttöä että suhde kestää eri elämäntilanteet. Kaveri taas puolestaan on sellainen jonka kanssa on jo pitkään pidetty yhteyttä jonkin selkeästi yhdistävän asian vuoksi. Se voi olla lapsudenkaveri jonka kanssa nähdään, kun tullaan toimeen, vaikka lapsuudesta on jo kauan, se voi olla elämäntapa ystävä, joku joka pitää retkeilystä yhtä paljon kuin sinä, ja jonka kanssa siis retkeillään yhdessä. Harrastustoveri taas ei ole tällainen, sillä harrastuksia tulee ja menee. Mutta jos harrastus on elämäntapa, esim, musisointi, niin sieltä löytyy useita kavereita.
KAnnattaa tarkastella niitä omia määrittelyjä, vika voi löytyä sieltäkin. Siis se "vika" että sinä ajattelet asioista ja ihmissuhteista vain eri tavalla kuin toinen. Niin minäkin tein, tosin en enää, ja nyt on paljon mukavampaa, kun ei tarvitse enää loukkaantua. En pidä näihin tuttavuuksiin yhteyttä, elleivät he pidä minuun. Jos haluavat olla yhteydessä, niin minulle se sopii, mutta en ole enää koskaan aluperin aloitteellinen heidän suhteensä.
Mulla on täysin samoja kokemuksia. Opintojen aikana ja työpaikalla on tullut hyviä tuttuja, mutta kun opinnot tai työ loppuu, niin melko nopeasti se "ystävyys" näivettyy. Lopulta totean itselleni, ettei toista taida kiinnostaa ja lakkaan pitämästä itsekin yhteyttä. Tuntuu lähes mahdottomalta saada ystäviä aikuisena. Ei ketään loppupeleissä tunnu kiinnostavan, eikä kukaan jaksa ja halua nähdä. Noh, onneksi on perhe ja pari hyvää ystävää jo lapsuudesta saatuja.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Unohtakaa koko juttu. Turha niissä on roikkua kiinni.
Sinccis
Tuo on varmasti totta että monilla on vain liian kiire uusille ystäville. Sen ymmärrän hyvin. Itse kyllä vastaavassa tilanteessa pyrkisin vähintään vaihtamaan jokusen viestin, edes kertaluontoisesti, tai silloin tällöin. Ikinä, koskaan en olisi niin ilkeä että jättäisin toisen vilpittömän lähestymisyrityksen kokonaan huomiotta. Miksi ylipäätään kukaan tekee niin? Tiedän että maailmassa on välinpitämättömiäkin ihmisiä, mutta omat lämpimämmät tunteeni kohdistuvat nimenomaan lämpimiin ja ystävällisiin ihmisiin. Sellaisiin, jotka eivät taatusti ole vuosikausia vain feikanneet ystävyyttä.
Se on myös ihan fiksu ajatus, että kaikki ystävät eivät ole samanlaisia. Osa on ystäviä töistä, osa koulusta, osa vanhoja lapsuudentuttuja, osa taas niitä "oikeita" sydänystäviä. Itse en haluaisi pitää kiinni vain ja ainoastaan niistä tärkeimmistä, jotka ovat mukana elämässäni päivittäin. Monet muutkin ovat saaneet sydämestäni paikan, vaikka yhteys olisi löyhempi. Voin sanoa että tuskin unohdan sellaisia vanhoja tuttuja koskaan. Harmi jos minut kuitenkin unohdetaan :(
ap
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Eipä noita "vanhoja" ystäviäkään tunnu kiinnostavan, joiden kanssa on tunnettu vuosia. Toki on vähän eri elämäntilanteita, itse olen lapseton, toisilla on lapsia ja kiirettä omissa elämissään, mutta kai joskus olisi aikaa? Kai se käytetään tärkeimpiin ihmisiin.
Olen huomannut jo aiemmin, että mitään ei kuulu, jos ei ole itse aloitteellinen. Vasta vähän aikaa sitten kysyin kuulumisia ja voisiko mennä kylään kun on taas mennyt paljon aikaa "joo ilmoitan kun olen katsonut työvuorot". No ilmoittiko? Ei. Miksi ei vaan sano, ettei kiinnosta?
Tuskinpa siitä oma-aloitteisesti mitään kuuluu ennen kun joskus taas otan itse yhteyttä.
Olisi kiva kun ois kavereita aikuisenakin, mutta vaikea se on tuollaisten kanssa olla ja uusiakaan ei ihan noin vaan saa.
Samanlaisia kokemuksia täälläkin, tosin myönnän että itsessäkin on ollut vikaa.
Sitä helposti on ehkä ottanut tälläset pidempiaikaiset kaverit itsestäänselvyytenä ja sitten kun on kyselty että millon nähdään ja jos itsellä on ollut sellanen elämäntilanne ettei tee mieli nähdä ketään, stressiä, masennusta yms. niin sitten ei ole nähty lähinnä minun takia.
Sittenkun taas on elämäntilanne parantunut ja yrittää ottaa uudestaan yhteyttä niin toista ei kiinnosta enää ja periaatteessa kyllä ymmärrän.
Ja sitten se on jäänyt siihen, eikä pitkän ajan päästä edes viitsi ottaa mitään yhteyttä ja kanssa tuntuu ettei välttämättä edes synkkaisi enää koko ihmisen kanssa.
Joidenkin kanssa on sitten ollut niin että en itse ole mielestäni tehnyt mitään väärää se toinen vaan ei sitten jostain syystä ole halunnut nähdä ja pitää yhteyttä, sitä sitten pari kertaa kyselee ja sitten antaa olla kun tulee näitä valheita ”mä soitan sulle”...
Että en tiedä miten noiden kanssa toimia, ehkä siinä pitäis olla se vastavuoroisuus ja että molemmat arvostaa. Ei saisi ikinä torjua toisen ”yrityksiä” vaan aina sitten sopia uusi aika jos ehdotus ei sovi ja pitää puheensa, eikä ottaa ketään itsestäänselvyytenä.
Ja sitten jos huomaa että toista ei kiinnosta niin antaa heti olla. Oon vaan tullu tosi araksi että en edes halua tungetella kenenkään seuraan ja sitten kun ei aina edes tiedä miten hyvin tulisi uuden ihmisen kanssa toimeen niin tuntuu hankalalta. On sit vaan helpompi olla yksin.
Sama täällä :(