Ero mielessä
Mietin jatkuvasti eroa miehestäni. Olemme 32-vuotiaita, lapseton pariskunta, 6-vuotta oltu yhdessä. Päällisin puolin meillä kaikki hyvin, mutta en tiedä kuuluisiko suhteessa tuntua tältä. Tuntuu kuin olisimme kämppiksiä eikä rakastavaisia. Seksiä on silloin tällöin, muuta läheisyyttä ei enää juurikaan. Muuttuuko suhteet aina tällaisiksi vai olenko vaan väärän ihmisen kanssa? Mielialani heilahtelevat laidasta laitaan ja olen aivan hukassa tunteideni kanssa.
Kommentit (42)
Itse en tuollaisen takia lähtisi eroamaan
Kouvolatukkaa, tunikaa päälle ja laulamaan Kaija Koota sielunsiskojen kanssa kun elämä ei olekaan kuin romattisissaelokuvissa.
Millaista arki normaalissa parisuhteessa sitten on? Ei enää läheisyyttä? Istua möllötetään eri huoneissa eikä keskustella?
Ei muutu, mutta sinulla on ymmärrettävä että peilistä löytyy osasyyllinen.
Kannattaa kyllä ilman muuta erota ennen kuin hankitte lapsia. Nuo tunteet kyllä palaavat ja sitten on vaikeampaa. Kokemusta on.
Mitä erilleen muuton jälkeen? Kouvolatukka ja karaokeen?
Niin kauan kun ei väkivaltaa (henkistä/fyysistä) eikä sivusuhteita niin itse koittaisin korjata asiat
Mitäs jos ajelet ne perskarvat? Toisikose vähän vauhtia tuohon pysähtyneeseen elämään? Mieskin voisi todeta: "No nyt sulla on edustava peräaukko!"
Milloin se muuttui ja miksi? Siinä vastaus.
En osaa tarkalleen sanoa milloin on muuttunut, jotenkin vaan ajauduttu erilleen, mitään mullistavaa ei ole tapahtunut. Ap
Vierailija kirjoitti:
En osaa tarkalleen sanoa milloin on muuttunut, jotenkin vaan ajauduttu erilleen, mitään mullistavaa ei ole tapahtunut. Ap
Siinäpä se. Onko kumpikaan yrittänyt pitää yllä kipinää suhteessa? Veikkaan että ei?
Ei se elämä mitään rakkauselokuvaa tosiaan ole, mutta kyllä sen suhteen pitää silti hyvältä tuntua. Että tiedät, että tässä on hyvä olla, puutteista huolimatta. Jos lapsia ei ole, en näe mitään syytä jättäytyä "kämppisliittoon". Joo, kaikissa suhteissa koittaa arki, mutta sydämessäsi tiedät kyllä, onko se ns. hyvää arkea.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
En osaa tarkalleen sanoa milloin on muuttunut, jotenkin vaan ajauduttu erilleen, mitään mullistavaa ei ole tapahtunut. Ap
Siinäpä se. Onko kumpikaan yrittänyt pitää yllä kipinää suhteessa? Veikkaan että ei?
Tämäpä se, olen koittanut loputtomiin YKSIN. Miehen mielestä kaikki ok näinkin.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
En osaa tarkalleen sanoa milloin on muuttunut, jotenkin vaan ajauduttu erilleen, mitään mullistavaa ei ole tapahtunut. Ap
Siinäpä se. Onko kumpikaan yrittänyt pitää yllä kipinää suhteessa? Veikkaan että ei?
Tämäpä se, olen koittanut loputtomiin YKSIN. Miehen mielestä kaikki ok näinkin.
No oliko sitä kipinää alussakaan aktiivisesti ja oma-aloitteisesti miehen puolelta? Jos oli, pitää sinua nyt itsestäänselvänä. Jos ei ollut, ei sitä ikinä tule olemaan (ellei mies valaistu).
Sulla on päällä kolmenkympin kriisi. Itseksi kasvamisen yksi vaihe.
Voisi vaihtelu tehdä hyvää.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
En osaa tarkalleen sanoa milloin on muuttunut, jotenkin vaan ajauduttu erilleen, mitään mullistavaa ei ole tapahtunut. Ap
Siinäpä se. Onko kumpikaan yrittänyt pitää yllä kipinää suhteessa? Veikkaan että ei?
Tämäpä se, olen koittanut loputtomiin YKSIN. Miehen mielestä kaikki ok näinkin.
Lue tämä ap:
Takana 32 vuotta elämää (ei yhteisiä lapsia, oma päätös) tylsimmistä tylsimmän miehen kanssa. (Aikanaan oli asiat aivan toisin)
Olen vuosia keksinyt jos mitkä meiningit ja aktiviteetit, mutta joillekin vaan se "Kunnon kotiruokaa pari krt päivässä, kahvia muutaman tunnin välein, röökille puolen tunnin välein ja seksiä krt/vk, mutta sen sijaan kull* poskeen vaikka joka/pv" (kunhan ei joudu itse mitään muuta kuin makaamaan, kuten seksissäkin) on sitä todellista unelmaa eli näyttelemisen voi unohtaa. Kotityöt eivät tietenkään kuulu miehille, ei ei, nainen tekee kaiken.
No, meillä ei ole lainkaan "makuuhuone-elämää", eikä edes nukuta samassa huoneessa. Elämä on perseestä suorastaan.
En jää vastaanottamaan haukkumisia, vaan jätän sulle, ap, tämän mietittäväksi. Harkitse tarkkaan, elämä on ainutlaatuinen ja täynnä vääriä ja niitä oikeita ratkaisuja. Vaikket unelmiesi prinssiä saisikaan, miksi silti pitäisi tyytyä mitäänsanomattomaan vätykseen? En suosittele.
Ei vuosien jälkeen enää räisky ja kipinöi, mutta halua, himoa ja kunnioitusta sekä rakkautta pitäisi olla jäljellä. Ja sitä yhdessä tekemisen riemua, me yhdessä...
Mä olen aika pahasta sairas, eli työkyvytön, eikä ole voimia lähteä mihinkään. Ei tukiverkkoa, ei niin mitään.
Kaikkea hyvää sinulle! Arvosta Sinä itseäsi!
:/ Todellako on näin?