Asia josta en voi kenenkään kanssa keskustella, tyhjyydentunne kun lapsen

No tuntuuko sinusta että sait sairaalassa itsekin huomiota ja empatiaa ja turvaa, vai mikä syy? Itsekin viihdyn sairaalassa jos mitään vakavaa ei ole...

Vierailija kirjoitti:

No tuntuuko sinusta että sait sairaalassa itsekin huomiota ja empatiaa ja turvaa, vai mikä syy? Itsekin viihdyn sairaalassa jos mitään vakavaa ei ole...

En koe saaneeni, paremminki päinvastoin monta monta monta kertaa itkenyt tätä paskaa ja taistelua sairaalan kanssa ja luottamus osan henkilökunnan kanssa täysi nolla.

Ehkä yksi syy on se, että vuosien saatossa olen kiintynyt tässä sairastelun aikana yhteen ihmiseen tässä kokonais kuvassa. Satojen reissujen aikana.

Ja tähän on niin oppinut että tämä on meidän arkea että vaikea hypätä kelkasta pois. Vaikka helpottavaa.

Ap

Ehkä sinua pelottaa tuleva, että mitä uusi arki tulee olemaan? Ja voi myös olla, että pelkäät lapsesi kohtaamista sellaisenaan, terveenä ilman että tiedossa on mitään siitä arjesta poikkeavaa? Usein se normaali arki uhmailuineen ja itkuineen on raskasta, ja nyt tuntuu jo valmiiksi siltä, että kaikesta pitäisi olla jotenkin kiitollinen ja onnellinen kun ei sentään ole niitä sairaalareissuja? Tavallaan ahdistaa valmiiksi, että nyt sen arjen pitäisi tuntua jotenkin luksukselta ja mistään ei saisi enää valittaa?

Vierailija kirjoitti:

Ehkä sinua pelottaa tuleva, että mitä uusi arki tulee olemaan? Ja voi myös olla, että pelkäät lapsesi kohtaamista sellaisenaan, terveenä ilman että tiedossa on mitään siitä arjesta poikkeavaa? Usein se normaali arki uhmailuineen ja itkuineen on raskasta, ja nyt tuntuu jo valmiiksi siltä, että kaikesta pitäisi olla jotenkin kiitollinen ja onnellinen kun ei sentään ole niitä sairaalareissuja? Tavallaan ahdistaa valmiiksi, että nyt sen arjen pitäisi tuntua jotenkin luksukselta ja mistään ei saisi enää valittaa?

Kiitos. Tätä se varmastikin paljon on, puit ajatukseni sanoiksi ja selkeämmäksi.❤ Ja kun on melkein kuusi vuotta kulkenut sairaalassa monta päivää, pahimmillaan viikkoja kuukaudesta on outoa ajatella, että mitä teen sillä kaikella ajalla.

Ja pelottaa, että sitten romahdan itse, tähän asti en ole siihen itselle antanut lupaa.

Ja romahduksen pelossa täytän päivät tekemisellä.

Ap

Mulla on huuli- ja suulakihalkio, ja isäni joskus viinipäissään avautui miten ikävä hänellä on niitä aikoja, kun vähän väliä reissattiin johonkin halkion takia. Helsingin HUSUKE:en, oikomishoitoihin, kontrollikäynteihin... Hän koki ne reissut yhdistäviksi, ja hauskaa meillä kyllä olikin kun käynteihin ympättiin aina mukaan shoppailua ja ravintolakäyntejä.

Lisäksi isäni (äitini toki myös, mutta isä oli useammin mukana esim. oikomishoitokäynneillä koska oli enemmän vapaalla, palomies) oli myös todella kiinnostunut kaikesta, mitä mulle vuosien varrella tehtiin. Kuunteli aina hyvin kiinnostuneena hoitajien, kirurgien ja lääkärien selityksiä hoitojen vaiheista ja ennusteista. En ihmettele, että isäni velloi myös jonkinlaisessa tyhjyyden tunteessa kun hommat saatiin pakettiin ja kaikki hoidot loppuivat.

Kiitos vastauksista. En minä hullu taidakkaan olla. 😁

Täytyy vaan työstää ajatuksiaan ja elämänmuutosta.

Ap

Vierailija kirjoitti:

Kiitos vastauksista. En minä hullu taidakkaan olla. 😁

Täytyy vaan työstää ajatuksiaan ja elämänmuutosta.

Ap

Tsemppiä!

Elämänmuutokset aiheuttaa kaikenlaisia tunteita ja ajatuksia, anna niiden tulla. Ja ku hyväksyt kaikki ajatukset, niin niillä on tapana häipyä. Voimia tulevaan arkeen!