Lue keskustelun säännöt.
"Ennen äitiyttä tunsin itseni vajavaiseksi" - avatkaa tätä?
03.02.2019 |
Joskus kuulee äitien toteavan, että ennen äitiyttään he ovat tunteneet itsensä vajavaiseksi.
Mistä se johtuu? Onko se vain kuuluisaa vauvakuumeilua vai jotain muuta?
Yritän aidosti ymmärtää, että miksi joku on tuntenut elämänsä vajavaiseksi ennen kuin on saanut lapset. Miksi joku kokee vasta lapsiensa jälkeen elämänsä täydeksi?
Jos/kun palstalla on vanhempia, joilla on ollut tällaisia tuntemuksia, niin kuvailisitteko, että mistä tunteet kumpusivat ja millaista elämänne sitten oli ennen lapsia.
Kommentit (7)
Kun saa lapsia, elämä muuttuu aika perustavalla tavalla. Ennen lapsia on vastuussa lähinnä itsestään. Puolisosta tai muista aikuisista ei kukaan yleensä ole samalla tavalla vastuussa, koska aikuiset pitävät viime kädessä huolen itsestään. Kun lapsi syntyy, oma itse jää vähän taka-alalle, koska nyt onkin se lapsi, jonka tarpeista pitää huolehtia vuorokauden ympäri. Lapsi on pitkään täysin vanhempien huolenpidon varassa.
Luulisin, että tämä muutos saa aikaan tuon tunteen. Mutta jos ihan oikeasti haluat AIDOSTI ymmärtää, niin varmasti mieleesi tulee muitakin esimerkkejä, jotka saavat ihmiset sanomaan, että vasta nyt tunnen elämäni täydeksi.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Tavallaan lapsen jälkeen on omana itsenään vajavaisempi, koska ei voi elää sitä ihan omaa elämäänsä (työ, harrastukset, vapaa-aika), kuten haluaa. Mutta ihmisenä on kokonaisempi, koska on vastuussa toisesta. Mutta kyllä siinä minuus pienenee, kun perheeseen tulee lapsi/lapsia. Tätä mieltä minä olen.
Mulla on siis ihan toisinpäin, eli äidiksi tulon jälkeen olen tuntenut itseni vajavaiseksi, mutta ennen lapsia en koskaan.
Se on selvä, että lapsien jälkeen elämä muuttuu paljon ja vastuu lisääntyy. Muutos itsessään saa varmasti sen tunteen, että ennen elämä on ollut jotenkin vajaata.
Mutta entä he, joilla on ollut se tunne jo ENNEN lasten saamista? Eli ennen kuin muutos on tapahtunut on kokenut elämänsä vajaaksi ja vain lapsi voisi sen täydentää?
Se on minusta harmillista ajattelua, että äitiys on haaste jota ei voi voittaa - ihan kuin elåmä nyt olisi kilpailua siitä, että kenellä olisi haastavinta ja kuka siinä sitten onnistuu rämpimään tai jopa olemaan onnellinen.
Minulla on yksi nuorena saatu lapsi. Lapsi tuo kyllä sisältöä elämään, mutta en koe muuttuneeni ihmisenä vanhemmuuden myötä. En myöskään ymmärrä äitiyden glorifioimista. Minusta lastenhoito ja -kasvatus sujuu pitkälti vaiston varassa ja maalaisjärkeä käyttäen, ja vanhemmilla on lopulta aika rajalliset mahdollisuudet vaikuttaa siihen, millaisiksi aikuisiksi lapset kasvavat. "Hyvän perheen" lapsista voi tulla rikollisia ja toisin päin. Työelämässä ratkon päivittäin haastavampia tilanteita kuin koskaan vanhempana. En pidä vanhemmuutta mitenkään erityisen vaativana tehtävänä.
Mä olen vastentahtoisesti lapseton ja koen elämäni vajaaksi. Mikään työ, harrastus, ihmissuhde, ystävät, lemmikki tai mikään ei vastaa siihen tarpeeseen, joka minulla on. Minulla on kaikkia edellä mainittuja, mutta silti koen, että jotain tärkeää puuttuu. En osaa paremmin tätä selittää. Koittakaa vaikka kysyä tarkennuksia, jos kiinnostaa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
En ole koskaan noin sanonut, mutta ehkä hiljaa itsekseni ajatellut. En ole koskaan kokenut olevani korvaamaton kenenkään silmissä ja periaatteessa eloni tällä maapallolla oli ennen lapsia ihan yhdentekevää. Sellainen merkityksellisyys puuttui. Muut tuntemani ihmiset elivät omaa elämäänsä ja he eivät tarvinneet minua mihinkään. Lapsien takia tuli jonkinlainen motivaatio "suorittaa" elämää.
No onhan se nyt taitavampaa osata elää onnellista elämää lasten kanssa, kuin lapsia vajaampana. Minun on vaikeaa tajuta, ettei joku nainen ymmärrä, että äitiys on haaste, jollaista et voi voittaa missään muussa tekemisessä. Haasteista tavallaan se suurin. Siksipä kunnon nainen ottaa kyseisen haasteen vastaan.
Näin mulle oli opetettu, ikävä kyllä. Olisin paljon onnellisempi ilman lapsia ja heistä syntyviä huolia ja siitä kumpuavia syyllisyyden ja en-riitä tai en ole hyvä -tunteita. Toisaalta jos lapset ovat onnellisia myöhemmin elämässään, se ois huippupalkinto, enkä tiedä, mikä muu saavutus, johon itse kykenisin sen korvaisi, mutta sehän ei ole varmaa.