Miten sitä masentunutta voi auttaa ja muutenkin dilemmat avunannossa.

Aina kaikissa artikkeleissa ja googlehauissa puhutaan siitä, että masentunutta ei saa jättää yksin ja häntä voi auttaa konkreettisin teoin.

Omaa perhettä on helppo auttaa, kun kukaan ei jää ns kiitollisuudenvelkaan kellekkään eikä koe apua häpeänä. Jos vien lämpimän ruuan iäkkäämmille vanhemmille, menen siivoamaan lapsuudenkotini tai lainaan siskolle 30e tai vien hänen lapsensa elokuviin, kun hänellä tekee tiukkaa, kaikille jää hyvä fiilis eikä mikään syyllisyydentunto. Perheen dynamiikkaan (yleensä) kuuluukin auttaa tiettyihin rajoihin asti ja esimerkiksi siivousapu tai ruuanlaittoapu omassa lapsuudenkodissa ei tunnu juuri miltään, kun siellä on kuitenkin aikaisemmin vuoskaudet laitellut ruokaa ja siivonnut kotona asuessa.

No, mites sitten ystävä? Masentunut yksinasuva ystävä, joka ei kykene työelämään. On siis jo terveydenhuollon, terapian ja lääkityksen piirissä, joten sellaista hoitoonvientiapua ei kaipaa. Valittelee erilaisia asioita aina välillä, vaikkapa "en ole jaksanut tehdä ruokaa kahteen viikkoon, olen vain ostanut välillä valmisruokaa" tai että "voi kun jaksaisin siivota". Ei lapsia, ei lemmikkejä mitä olisi helppo ottaa hoitoon / lenkittää, auttaa yms. Kun tietää ettei ole puolisoakaan joka auttaisi. Olen nyt kerran vienyt mukanani vierailemaan mennessä makaroonilaatikon ja yhden kerran täällä oli pitsaa odottamassa kun hän tuli kylään. Hirveää ahdistusta ja häpeämistä ystäväni puolelta, ei olisi halunnut ollenkaan syödä ja näki hänestä miten vaikea oli olla. Tuntuu, että avun vastaanottaminen tai konkreettinen pyytäminen ei vaan onnistu! En saa tarjota ruokia ravintolassa vaikka itse olen työelämässä ja hän työtön, vaikka olisi sanonut ettei ole syönyt koko päivänä kun ei jaksanut kauppaan. Jos sanon, että nyt mennään syömään, voin ihan hyvin tarjota, vajoaa maan alle ja alkaa sitten pahimmillaan itse säästää jotta voi viedä minut syömään, pienestä sairauspäivärahasta. Vaikken todellakaan tarjoa jotta saisin itse jotain vastavuoroisesti ja sanon sen!

Hirveä kynnys lähteä siivoamaan hänen asuntoaan, en minä ainakaan päästäisi tänne ketään siivoamaan! Tällaiset asiat tuntuvat myös stoppaavan minua.

Miten tässä voi auttaa ihmistä, kenellä tietää olevan vaikeuksia arjenhallinnassa ruuan järjestämisen ja sen tekemisen suhteen, rahavaikeuksia yms mutta jolle vaivihkaa avun tarjoaminen on hirveä häpeä ja aiheuttaa enemmän ihmisenä epäonnistumisen tunnetta?

En osaa auttaa ja se tuntuu vaikealta, kun samaan aikaan tietää miten raskasta toisella on. Kun hän kuitenkin asiasta itse usein mainitsee, niin hirveä olohan sitä tulee itsellekkin, jos ei auta.

Mitä olette näissä tilanteissa tehneet ja mitä te masentuneet joille avun vastaanottaminen on vaikeaa, toivoisitte vastauksen olevan naamioituihin avunpyyntöihin? :(