Miten jotkut jaksavat asua yhdessä kumppaninsa kanssa?

Ei ala. Me vietettäis mielellään enemmänkin aikaa yhdessä. Meillä tosin puoliso käy työreissuilla aika usein joten saa sitä omaa aikaa molemmat sen kautta. 

Kyllä joskus mutta menee ohi.

Helpottaa mukavasti arkea ja asumikustannukset ovat pienemmät mitä silloin, kun asuin vielä yksin. Lisäksi vuosikausien yksinasuminen aiheutti mulle masennusta. Oli ihanaa kun vihdoin mies pystyi muuttamaan samalle paikkakunnalle kanssani ja saatiin yhteinen asunto.

Mitä kumppanuutta on sellainen että nähdään kerran kuukaudessa? Useamminhan jotain kaupan kassaakin tavataan.

Taidat ap olla vielä kovin nuori, näin vanhempana yli 50-vuotiaana sitä kaipaa yksin ollessa elämänkumppania, minä ainakin.

Kyllähän sitä tukehtuis jos koko ajan oltais naamat vastakkain. Onneksi on työ ja kaveritkin.

Olen asunut elämänkumppanini kanssa jotakuinkin 40 vuotta. Toki sinä aikana on ollut työmatkoja, muita matkoja, kerran asuttu vajaa puoli vuotta eri maissa jne., mutta muuten ei olla erossa oltu. Poissaolojen aikaan olemme päivittäin puheliyhteydessä. Eikä kyllästytä. Väilillämme on edelleen syvä rakkaus.

T: Ihanan miehen ihana vaimo

Vierailija kirjoitti:

Mitä kumppanuutta on sellainen että nähdään kerran kuukaudessa? Useamminhan jotain kaupan kassaakin tavataan.

Kuka on tässä ketjussa puhunut kerran kuussa näkemisestä?

Hyvin jaksaa, kun on se sopiva kumppani kenen kanssa on oikeesti hyvä olla ja kenen kanssa viihtyy ja on hauskaa :) Tietenkin omaakin aikaa tarvii, ainakin itse olen sellainen ihminen, ja meillä onkin miehen kanssa myös ns. oma elämä eli tavataan omia kavereita, käydään omissa harrastuksissa jne, joten ei me kaikkea vapaa-aikaa vietetä yhdessä. Välillä on myös pidempiä aikoja omaa aikaa, esimerkiksi nyt tulevana viikonloppuna mies on poissa perjantai-illasta sunnuntaiaamuun ja musta on kiva olla vaihteen vuoksi yksin kotona. Tiedän silti, että pieni ikäväkin varmasti taas tulee ja oon iloinen, kun hän sunnuntaiaamuna palaa kotiin ja saadaan tehdä jotain kivaa yhdessä :)

Tietysti on niitä hetkiä, kun toinen ärsyttää, mutta se on luonnollista ja aika äkkiä se menee ohi :D Pääosin on kuitenkin mukava jakaa arki ja sen ilot ja surut rakastamansa ihmisen kanssa. Ja tuohan se lisäksi myös taloudellista hyötyä, helpotusta esim. kotitöihin jne, plussaa nekin tottakai.

N31, nykyisen miehen kanssa asuttu yhdessä 5 vuotta (eksän kanssa asuttiin 1,5 v, jolloin luulin etten vaan tykkää avoliitosta enkä muka jotenkin sovi sellaiseen, mutta kyse olikin vaan vääränlaisesta parisuhteesta ja vääränlaisesta ihmisestä)

toisille sopii ja toisille ei. riippuu ihan miten teidän kemiat osuu yhteen, onko yhteistä ja omaa tekemistä tarpeeksi ja miten mielekästä arki on ylipäänsä. saako molemmilla olla omia menoja riittävästi jne. kyllähän siihen kyllästyy jos toinen on tylsä tai ei koskaan ole mitään yhteistä puhumista tai tekemistä eikä saa nähdä omia kavereita tai olla omia menoja tai täytyy olla 24/7 viestimässä toiselle missä menee tai muuta. Hyvässä suhteessa yhdessäasumisessa ei oo onglemaa. toki ajoittan tulee hetkiä kun toinen saattaa kyllästyttää mut se on normaalia ja yleensä ohi menevää ja hyvä suhde kestää senkin vaiheen. Itse en henk.kohtaisesti taas ymmärrä erillään asumista pidemmänpäälle jos nyt siihen lähdetään että pitää verrata eri tapoja. mut toisille se sopii. henkilökohtaisesti siitä ei tuu samanlaista yhdessäolon ja yhteenkuuluvuuden fiilistä. Musta on ihana tulla töistä kotiin kun tiiän et mies oottaa sielä tai et voin alkaa tehdä ruokaa ja kohta mies tulee töistä kotiin ja on iloinen kun näkee mut päivän päätteeksi ja ruoka tuoksuu ovella.

Pikku pakko kun vaimo ei hyväksy tyttöystäviä tänne asumaan. Kummallista vaikka ovat hyvin käyttäytyviä.

Suorastaan jopa kohteliaita. Yksikin kysyi vaimolta haluatko sinä tänä iltana vai saanko minä?

Löytyi onneksi lopulta syy miksi saan pitää pari tyttöystävää. Muistutin että sinulle jää paljon enemmän aikaa vauvapalstailla jos mulla on tyttis. Siksi suostui ja suorastaan vaati että niitä on vähintään kaksi.

Vierailija kirjoitti:

Taidat ap olla vielä kovin nuori, näin vanhempana yli 50-vuotiaana sitä kaipaa yksin ollessa elämänkumppania, minä ainakin.

Ei ole ikäkysymys. Ehkä pikemmin itsenäisyyskysymys.

Olen sinua vanhempi, asun yksin, enkä haluaisi asua jatkuvasti jonkun kanssa. Ei, vaikka se toinen olisi kovin rakas.

Nuorempana olin epäitsenäisempi ja tarvitsin kumppanin lähelleni, etten olisi kokenut yksinäisyyttä.

Nyt olen hyvin kriittinen sen suhteen, mitä olisin valmis sietämään ja joustamaan omista tavoistani, erityisesti yksinolon tarpeesta. Olen introvertti.

Esim. veljeni on pitkässä avioliitossaan varmasti sopeutunut hyvin elämään vaimonsa kanssa, tietävät ja tuntevat toisensa niin, että eläkkeelle siirtyessään on ihan ok viettää toisen kanssa lähes 24h/vrk.

Vierailija kirjoitti:

toisille sopii ja toisille ei. riippuu ihan miten teidän kemiat osuu yhteen, onko yhteistä ja omaa tekemistä tarpeeksi ja miten mielekästä arki on ylipäänsä. saako molemmilla olla omia menoja riittävästi jne. kyllähän siihen kyllästyy jos toinen on tylsä tai ei koskaan ole mitään yhteistä puhumista tai tekemistä eikä saa nähdä omia kavereita tai olla omia menoja tai täytyy olla 24/7 viestimässä toiselle missä menee tai muuta. Hyvässä suhteessa yhdessäasumisessa ei oo onglemaa. toki ajoittan tulee hetkiä kun toinen saattaa kyllästyttää mut se on normaalia ja yleensä ohi menevää ja hyvä suhde kestää senkin vaiheen. Itse en henk.kohtaisesti taas ymmärrä erillään asumista pidemmänpäälle jos nyt siihen lähdetään että pitää verrata eri tapoja. mut toisille se sopii. henkilökohtaisesti siitä ei tuu samanlaista yhdessäolon ja yhteenkuuluvuuden fiilistä. Musta on ihana tulla töistä kotiin kun tiiän et mies oottaa sielä tai et voin alkaa tehdä ruokaa ja kohta mies tulee töistä kotiin ja on iloinen kun näkee mut päivän päätteeksi ja ruoka tuoksuu ovella.

Höpö höpö. Kyllä kahden ihmisen suhde voi olla aivan loistava, vaikka kumpikaan ei halua yhdessä asua.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

toisille sopii ja toisille ei. riippuu ihan miten teidän kemiat osuu yhteen, onko yhteistä ja omaa tekemistä tarpeeksi ja miten mielekästä arki on ylipäänsä. saako molemmilla olla omia menoja riittävästi jne. kyllähän siihen kyllästyy jos toinen on tylsä tai ei koskaan ole mitään yhteistä puhumista tai tekemistä eikä saa nähdä omia kavereita tai olla omia menoja tai täytyy olla 24/7 viestimässä toiselle missä menee tai muuta. Hyvässä suhteessa yhdessäasumisessa ei oo onglemaa. toki ajoittan tulee hetkiä kun toinen saattaa kyllästyttää mut se on normaalia ja yleensä ohi menevää ja hyvä suhde kestää senkin vaiheen. Itse en henk.kohtaisesti taas ymmärrä erillään asumista pidemmänpäälle jos nyt siihen lähdetään että pitää verrata eri tapoja. mut toisille se sopii. henkilökohtaisesti siitä ei tuu samanlaista yhdessäolon ja yhteenkuuluvuuden fiilistä. Musta on ihana tulla töistä kotiin kun tiiän et mies oottaa sielä tai et voin alkaa tehdä ruokaa ja kohta mies tulee töistä kotiin ja on iloinen kun näkee mut päivän päätteeksi ja ruoka tuoksuu ovella.

Höpö höpö. Kyllä kahden ihmisen suhde voi olla aivan loistava, vaikka kumpikaan ei halua yhdessä asua.

Niin juuri: suhde voi hyvin, kun ei tarvitse asua sen toisen kanssa. Ei se tarkoita, että olisi rakkauden puutetta, vaan erilaiset tavat, jotka arkipäivässä ehkä ajaisivat suhteen törmäyskurssille. Minun on vaikea edes kuvitella, millaista (ihanaa?) olisi elää niin sujuvassa suhteessa, missä kumpikin toimivat juuri toisen haluamalla tavalla ja odotuksien mukaan. Kuulostaa tosi hienolta. (Ihan vilpittömästi sanon, ei sarkasmia!)

Nämä parit ovat totisesti löytäneet omansa.

Meidän muiden on eleltävä enemmän joko yksin tai sietäen, kompromoiden, hyväksyen yhteiselon raadollisuuden.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

toisille sopii ja toisille ei. riippuu ihan miten teidän kemiat osuu yhteen, onko yhteistä ja omaa tekemistä tarpeeksi ja miten mielekästä arki on ylipäänsä. saako molemmilla olla omia menoja riittävästi jne. kyllähän siihen kyllästyy jos toinen on tylsä tai ei koskaan ole mitään yhteistä puhumista tai tekemistä eikä saa nähdä omia kavereita tai olla omia menoja tai täytyy olla 24/7 viestimässä toiselle missä menee tai muuta. Hyvässä suhteessa yhdessäasumisessa ei oo onglemaa. toki ajoittan tulee hetkiä kun toinen saattaa kyllästyttää mut se on normaalia ja yleensä ohi menevää ja hyvä suhde kestää senkin vaiheen. Itse en henk.kohtaisesti taas ymmärrä erillään asumista pidemmänpäälle jos nyt siihen lähdetään että pitää verrata eri tapoja. mut toisille se sopii. henkilökohtaisesti siitä ei tuu samanlaista yhdessäolon ja yhteenkuuluvuuden fiilistä. Musta on ihana tulla töistä kotiin kun tiiän et mies oottaa sielä tai et voin alkaa tehdä ruokaa ja kohta mies tulee töistä kotiin ja on iloinen kun näkee mut päivän päätteeksi ja ruoka tuoksuu ovella.

Höpö höpö. Kyllä kahden ihmisen suhde voi olla aivan loistava, vaikka kumpikaan ei halua yhdessä asua.

Niin juuri: suhde voi hyvin, kun ei tarvitse asua sen toisen kanssa. Ei se tarkoita, että olisi rakkauden puutetta, vaan erilaiset tavat, jotka arkipäivässä ehkä ajaisivat suhteen törmäyskurssille. Minun on vaikea edes kuvitella, millaista (ihanaa?) olisi elää niin sujuvassa suhteessa, missä kumpikin toimivat juuri toisen haluamalla tavalla ja odotuksien mukaan. Kuulostaa tosi hienolta. (Ihan vilpittömästi sanon, ei sarkasmia!)

Nämä parit ovat totisesti löytäneet omansa.

Meidän muiden on eleltävä enemmän joko yksin tai sietäen, kompromoiden, hyväksyen yhteiselon raadollisuuden.

Joo, minusta on ihan turha lopettaa suhde vain siksi, että hyvistä rakastavaisista ei tule hyviä kämppiksiä, kun yhdessä asuminen ei kuitenkaan tuo sanottavaa lisäarvoa elämään.

Vierailija kirjoitti:

Taidat ap olla vielä kovin nuori, näin vanhempana yli 50-vuotiaana sitä kaipaa yksin ollessa elämänkumppania, minä ainakin.

Minäkin yli 50v mutta en tosiaankaan kaipaa ketään toista tähän asumaan. Puistattaa ihan ajatus että pitäisi vielä passata ja hyysätä jotain sohvaperunaa. Nyt saa tehdä itse mitä haluaa ja milloin haluaa. On viimein vapaus kun lapsetkin maailmalla.

Minä tarvitsisin suht aktiivisen kumppanin joka antaa melko paljon tilaa. Eli aktiivinen kotitöissä.

Vierailija kirjoitti:

Eikö se jatkuva toisen läsnäolo ja arjen jakaminen ala lopulta ärsyttää?

Ei juuri koskaan. Meillä on vielä sellainen tilanne että kun muutimme yhteen, olimme molemmat 36-vuotiaita eikä kumpikaan ollut asunut kenenkään toisen kanssa (siis sen jälkeen kun omillemme lapsuudenkodeistamme muutimme). Joten luulisi että haasteet olisivat olleet massiiviset ja sopeutuminen tosi hankalaa, mutta kaikkea muuta. 99 % ajasta minusta on kivaa että mieheni on siinä samassa asunnossa, ja lopun ajasta voi olla joku pieni juttu mikä ärsyttää, mutta tosiaan pieniä juttuja.

Meillä mies on neljä-viisi kertaa vuodessa viikon työmatkoilla. Ensimmäisenä parina iltana olen ihan onnessani; lojun sohvalla pitkin poikin ja katson telkkarista mitä huvittaa. Sitten muutaman illan jälkeen alkaa asteittain tulla enemmän ja enemmän ikävä, kunnes sinä päivänä kun hän on tulossa kotiin, on jo tosi kova ikävä ja olen todella iloinen kun hän taas on kotona.

Sujuu mainiosti. Elämä eri osoitteissa olisi todella paljon hankalampaa jo lastenkin kannalta, mutta yhdessä asuessa myös säästää paljon rahaa ja vaivaa (esim. tarvitaan vain yhdet vakuutukset, vain yhdet sähkökilpailutukset, yhdet kodinkoneet, vähemmän astioita jne.). Se tuntuu myös turvallisemmalta; jos saisin sairaskohtauksen tai putoaisin portaissa, joku löytäisi minut nopeammin kuin yksin asuessa. Huonoja puolia 1) suhteen arkipäiväistyminen (tosin en tiedä, saisinko 20v yhdessäolon jälkeen enää useinkaan säväyksiä mieheni nähdessäni, vaikka asuisimme erillään) ja 2) miehen pienet ärsyttävät tavat (sukkamyttyjen ja vaatepinojen tekeminen, kaapinovien auki jättäminen yms), mutta hyvät puolet peittoavat nuo vähäiset huonot puolet selvästi!

Vierailija kirjoitti:

Ei ala. Me vietettäis mielellään enemmänkin aikaa yhdessä. Meillä tosin puoliso käy työreissuilla aika usein joten saa sitä omaa aikaa molemmat sen kautta. 

hienosti vastattu. Kysytään eikö jatkuva arjen jakaminen tylsistytä ja vastataan, että ei ala koska ei olla jatkuvasti yhdessä.