Lue keskustelun säännöt.
Häpeätkö traumojasi ja niiden vaikutusta elämääsi?
21.01.2019 |
Jos olet päässyt hyvin vaikeista kokemuksistasi yli, niin mikä on auttanut sinua siinä?
Kommentit (23)
Miksi ihmeessä häpeäisin jotain jota joku muu on minulle tehnyt?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Kyllä. En pääse millään siitä yli. En saanut kunnallisessa terapiassa jutella tapahtuneesta tai näyttää jääneitä jälkiä. Hyödytön terapia.
Tapahtuneesta noin 3 vuotta, enkä ole voinut tehdä töitä sen jälkeen.
Pelkään ettei poliisikaan auta minua, jos tämän kummallisen jutun heille kertoisin ja tekisin rikosilmoituksen minua pahoinpidelleestä ihmisestä...
Kyllä. En ole pystynyt hakemaan töitä kohta 3 vuoteen.
Vierailija kirjoitti:
Kyllä. En pääse millään siitä yli. En saanut kunnallisessa terapiassa jutella tapahtuneesta tai näyttää jääneitä jälkiä. Hyödytön terapia.
Tapahtuneesta noin 3 vuotta, enkä ole voinut tehdä töitä sen jälkeen.
Pelkään ettei poliisikaan auta minua, jos tämän kummallisen jutun heille kertoisin ja tekisin rikosilmoituksen minua pahoinpidelleestä ihmisestä...
Mulla samanlainen tarina mutta kyseessä lähinnä henkinen pahoinpitely.
En häpeä. Tunnen suurta myötätuntoa itseäni kohtaan. Eipä traumoissa taida muu auttaa kuin oikeanlainen terapia, traumoihin erikoistuneen terapeutin kanssa. Kun eivät ole tahdonalaisia asioita joihin voisi vaan reippaalla asenteella vaikuttaa. Hyvä kirja aiheesta on "Jäljet kehossa", se avaa hyvin traumojen olemusta ja vaikutusta elämään. Kritiikillä kannattaa lukea, ettei ala löytää itsestään oireita mitä ei ole. Minä olen jo aika pitkällä traumoineni, joten uskon todellakin "uuden" elämän olevan mahdollista
Sisältö jatkuu mainoksen alla
En häpeä traumoja mutta häpeän sitä miten ne saa mut käyttäytymään tietyissä tilanteissa kun on hankala kontrolloida tunteita.
Mulle on jäänyt traumat juurikin häpeästä. Äiti onnistui nolaamaan mut niin usein niin monen ihmisen edessä, että edelleen inhoan uusiin ihmisiin tutustumista ja porukalle puhumista. Töissä en saa suutani auki kahvihuoneessa, jos huoneessa on vähän enemmän ihmisiä. Ja äiti siis sai mut häpeämään monesti huutamalla, että mussa on jotain vikana. Opin aika pienenä olemaan hiljaa ja kyllä, sain kuulla siitäkin sitten isompana. "Miksi et puhu?" "Vastaa, kun kysytään!" "Voi luoja, sano nyt jotain!" "Mummu on leiponut ihanan kakun, mikset kehu?" Oikeasti, tuollaista vaan.. Opin häpeämään omaa ääntäni ja vaikka nykyään välit äitiin on hyvät, niin lapsuus oli kamalaa. Nykyään ihan töissäkin menen helposti siihen moodiin, millainen olin lapsena. Jos saan pienenkin torun (esim. "Hei, sitten kun kahvipannu tyhjenee, kannattaa keittää heti lisää." Eikä tuo ole edes oikea toru, mutta heti ajattelen, että olisi pitänyt älytä ilman sanomista.) (olen siis harjoittelija), niin sulkeudun tosi äkkiä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Häpeän työttömyyttä ja sen vaikutusta elämääni, enkä katso olevani itse syypää tilanteeseen.
Jäin yksin asian kanssa ja nyt olen yksinäinen ja työtön luuseri kotona. Hyvä kun kaupassa uskaltaa käydä. Sain myös aikoinani terapiaa noin 10krt kunnes kela, lääkärin vastuksesta huolimatta kumosivat sitoumuksen. Tosin eipä siitä terapiasta ollu mitään hyötyä kun en saanut traumastani puhua siellä, liian iso avattavaksi siellä. Läppä koko mt hoito Suomessa
Toivottavasti Oulun tytöt saa asiallista apua asiaansa, kuten kaikki muutkin
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Häpeän välillä. Lapsena häpesin niin paljon että yritin kaunistella asioita, valehtelin aika paljon jne.
Nykyään säälin itseäni, tai siis sitä lapsiminää, joka on saanut vaikka selkään kesken kivan leikin. Ne fiilikset menee sekaisin kun menevät ääripäistä toiseen: kesken nauramisen se loppuu ja muuttuu itkuun ja häpeään.
Aika usein edelleen kun mulla on kivaa niin mä yritän sabotoida itse itseäni ettei mulla ole enää kivaa, alan automaattisesti muistella jotain vanhaa riitaa tms.
Nykyään haaveilen siitä että pahoinpitelen äitini. Tai se lapsiminä pahoinpitelee.
En mä usko että mä oikeasti kokisin jonkun ihmeparannuksen jos hakkaisin keski-ikäisen äitini. Ei onneksi kuulu enää elämääni koko ihminen.
En häpeä. Olen kärsinyt niistä henkisesti.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
En häpeä, olen enemmänkin ylpeä siitä, että kaikesta huolimatta minusta on tullut näinkin vahva ja hieno ihminen. Jälkiä lapsuuden traumoista on, sen tiedostan ja hyväksyn. Mutta ne traumat eivät enää hallitse minun elämää.
Vierailija kirjoitti:
Yleensä traumatisoitumiseen liittyy häpeäntunne, jos kokemuksista pääsee yli niin ettei ne vaikuta enää lainkaan, eivät ne ole enää varsinaisesti traumoja vaan ikäviä kokemuksia.
Kyllähän trauma vaikuttaa elämän loppuun asti ihmiseen, mutta jossain vaiheessa sen vaikutus saattaa olla heikentynyt siinä määrin, että suurimman osan ajasta ihmisellä on sellainen olo, että hän on selvinnyt kokemuksistaan hyvin.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Jokainen on monien tapahtumien tulos. Sitä on mitä on. Miksi hävetä.
Häpeän sitä, että luotin väärään ihmiseen, joka murskasi minut henkisesti. Kun olen puhunut kokemuksestani, niin olen saanut osakseni pelkkää mitätöintiä, mikä on vahvistanut häpeääni entisestään.
Vierailija kirjoitti:
Jokainen on monien tapahtumien tulos. Sitä on mitä on. Miksi hävetä.
Koska trauman takia ei tule ihmissuhteissa ymmärretyksi oikealla tavalla. Yrität kertoa toiselle miten toivoisit tulevasi kohdelluksi traumoinesi, jolloin sinuun suhtaudutaan kuin ihmiseen, jolta on revitty kieli irti. Toinen hymyilee kohteliaasti ja toivoo, että olisit vain hiljaa, jotta hänen ei tarvitsisi enää kuunnella sinua.
Vierailija kirjoitti:
En häpeä traumoja mutta häpeän sitä miten ne saa mut käyttäytymään tietyissä tilanteissa kun on hankala kontrolloida tunteita.
Aivan sama juttu! Mielellään ajattelisi jo päässeensä yli kokemuksistaan. Tuollaisilla hetkillä tuntuu kuitenkin siltä kuin ei koskaan olisi päässyt lähtöpisteestä yhtään mihinkään.
Olen kasvanut häpeään nuoresta asti. Epäilen, että minulla on komplisoitunut posttraumaattinen stressireaktio, vaikka diagnoosi puuttuu.
Traumatisoitumistani en häpeä, mutta joskus nolostun siitä miten traumatausta saa minut nykyään käyttäytymään. Lapsenomainen tarvitsevuus ja hylätyksi tulemisen pelko on se juttu joka useimmiten aiheuttaa itsessä sellaista nolouden tunnetta.
Yleensä traumatisoitumiseen liittyy häpeäntunne, jos kokemuksista pääsee yli niin ettei ne vaikuta enää lainkaan, eivät ne ole enää varsinaisesti traumoja vaan ikäviä kokemuksia.