Lapsettomuudesta kärsivät, kommentteja kiitos!

Me olemme erilaisia siinä miten lapsettomuus vaikuttaa. Minä odotin omaani vuosia, mutta ei se vaikuttanut niin että ihmissuhteet olisivat kärsineet.

Joku toinen ottaa asian paljon raskaammin ja se heijastuu ystäviin jne...

että se on hyvin yksilöllistä, miten ihminen suhtautuu a) vastoinkäymisiin ylipäänsä ja b) lapsettomuutteen erityisesti.



Mutta kyllä ihmetyttää, jos joku ei halua olla ystävänsä kanssa edes ilman lapsia tekemisissä. Ja vieläpä vain vuoden yrittämisen jälkeen - onko hän edes vielä hoidoissa tuossa vaiheessa?



Tästä voin saada vielä vihat päälleni, mutta olen sitä mieltä, että ihmisten kannattaisi hiukan itsekin säädellä sitä, missä määrin vellovat surussa ja epätoivossa. Se kun nimittäin ON sellainen asia, että siihen voi pyrkiä itse vaikuttamaan, kuinka paljon antautuu tunteelle ja märehtii sitä päivästä toiseen. Sairaudeksi kehittynyt masennus on eri asia, mutta jos nyt siis kyse on normaalista, muutoin mieleltään terveestä ihmisestä (jos kohta raja noiden välillä on tietenkin liukuva).

Näin siksi, että se on ihmiselle itselleen hurjan raskasta, jos käyttää 24h/7 vrk viikossa murehtiakseen lapsettomuuttaan ja kadehtimalla aktiivisesti JOKAISTA, jolla on lapsia.



Ymmärrän siis oikein hyvin ap hämmennyksesi.

muuten ystäväni on mieletäni ihan kunnossa - harrastaa samoja asoita kuin ennenkin ja tapaa muita ystäviään paitsi minua ja erästä toista kaveriaan, jolla on pieni vauva. Ei kai voi kuin ihmetellä ja antaa olla, vaikka sydäntä särkeekin (ollaan oltu läheisiä ystäviä 10 vuotta).



t. ap

Mä tein itse aikoinaan aivan samoin. En pystynyt enkä halunnut olla lapsiperheiden kanssa tekemisissä. Mun todella-todella hyvä ystävä käsitti sen (heidän lapset oli silloin pieniä) ja antoi mun käydä kriisini tuskineen kaikkineen. Kun sain itseni ja " pääni" kuntoon, olemme olleet taas jo pitkään hyvin läheisiä!

voin ymmärtää tuon sinun ja ystäväsi tilanteen, sillä itsekin koin jossain määrin niin suurta kateutta lapsellisia kohtaan, etten pystynyt heitä tapaamaan VAIKKA olisin halunnutkin.



MUTTA entäs tämä meidän tilanne. Minulla on nyt 2 lasta, odotan kolmatta. Ystäväni, johon tutustuin lapsettomuusaikoina (joka siis itsekin kärsi lapsettomuudesta, mutta sai samoihin aikoihin lapsen kuin minä esikoiseni) katkaisi minuun välit, kun kuuli, että odotan toista lasta. Ystäväni on esikoiseni kummitäti. En millään pysty ymmärtämään tilannetta, sillä hänellähän kuitenkin yksi lapsi on. Kun kuopuksemme syntyi, tämä ystäväni otti minuun yhteyttä ja kertoi toivoneensa minulle keskenmenoa yms. Jostain kumman syystä, ajan kanssa välimme korjaantuivat jollekin tasolle. Nyt odotan taas ja ystäväni ei katsokaan minuun päin..

ainakaan juuri nyt ja tässä vaiheessa surutyötä, mutta se on silti suojelumekanismi ja suojelee häntä joltain vielä ikävämmälät asialta eli niiltä tunteilta, jotka tapaamisesi nostaisi hänen mieleensä. Luultavasti vaikka puhuisitte mistä ja lapset olisivat muualla hoidossa, olet tällä hetkellä hänelle elävä muistutus siitä, mistä hän on paitsi. Yritän siis sanoa, että hänkin varmasti kärsii tilanteesta, mutta joutuu valitsemaan oman itsensä kannalta kahdesta pahasta pienemmän pahan.



Itselläni lapsettomuuskriisi oli pahimmillaan juuri tuossa vuoden yrittämisen aikoihin. Ei mielestäni voi sanoa, että se olisi jotenkin lineäärisesti paheneva sen mukaan kuinka paljon turhaa yritystä on takana ja sillä tavoin vähätellä, ettei muka jossain vaiheessa voisi tuntua pahalta. 5 vuoden yrityksen ja hoitojen jälkeen saattaa olla jo paljon enemmän sinut asian kanssa ja oppinut käsittelemään raastavia tunteitaan.