Lue keskustelun säännöt.
Tervetuloa lukemaan keskusteluja! Kommentointi on avoinna klo 7 - 23.
Tervetuloa lukemaan keskusteluja! Kommentointi on avoinna klo 7 - 23.
Alue: Aihe vapaa
Isä kuoli - ei oikeastaan edes kiinnosta
01.01.2019 |
Syynä ilmeisesti sydänkohtaus tai joku muu verisuonijuttu. Sinällään ei yllätä, vuosikymmenien ylipaino, korkeat verenpaineet, tupakointi, epätervellinen ruokavalio, eikä koskaan huolehtinut omasta terveydestään mitenkään. Tämä tapahtui siis alle viikko sitten. Kun minulle kerrottiin asiasta, niin en oikeastaan ollut kovinkaan yllättynyt, koska tuollaiset elintavat ja eläkeiässä. Toisekseen, en vaan jotenkin osaa surra.
Suoraan sanoen, isä ei ole koskaan tuntunut isältä. Sellaiselta, joka olisi ollut mukana elämässä. Hänellä oli useita mielenterveysongelmia ja lapsuudessa äiti oli käytännössä ainoa täyspäinen huoltaja minulle ja sisarukselleni. Isä oli etäinen ja pelottava. Joskus myös väkivaltainen, henkistä väkivaltaa oli paljon ja muistan, etten joskus esimerkiksi uskaltanut mennä koulusta kotiin. Se sai raivokohtauksia, paiskoi ovia, piti mykkäkoulua jne., ala-asteikäisille lapsille, minulle ja sisarukselleni.
En sanonut sitä edes isäksi sen jälkeen, kun olin jotain 6-7-vuotias. Noiden raivokohtauksien aikana se jopa uhkaili itsemurhalla, usein. Taisin olla ekan kerran 6-vuotias, kun jouduin kuulemaan sellaista. Tätä jatkui niin kauan, kuin asuin kotona. Muutenkin, niitä raivokohtauksia se sai ihan mitättömistä asioista, mistä normaali ihminen ei olisi ollut juuri millänsäkään. Mykkäkoulua se piti esimerkiksi viikon minulle siitä, kun hänen mielestään minä olin "rikkonut" tietokoneen. Siis joku vanha kone oli mennyt jumiin jotenkin, eikä se osannut itse avata sitä, ei sitä kukaan rikkonut ollut kuitenkaan. Vaikka äiti yritti selittää sitä sille, ei se uskonut, jatkoi vain kiukutteluaan, kuin kakara.
Muistan lapsuudesta asti toivoneeni, että joku muu olisi isäni. Onneksi äidin isä on aina ollut meille tosi läheinen ja useampia enojakin on. Tämä niin kutsuttu isä oli tosi helposti riitautuva ihminen, se onnistui sotkemaan välinsä monien ihmisten kanssa ja se suututti monet ihan omalla käytöksellään, koska oli itsekeskeinen ja lapsellinen. Omasta mielestään vika oli toki aina muissa.
Nyt minun kuuluisi ilmeisesti surra, tai jotain. Kuitenkin minusta tuntuu, etten ole menettänyt yhtään mitään. En koe, että minulla olisi ikinä ollut isää.
Kommentit (17)
Käy surutyösi samalla huonosta isäsuhteesta ja elämästä yleensä. Hiljentymisen aikaa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Mä en tiedä miltä tulee tuntumaan kun mun isä kuolee, mutta tutulta kuulostaa mitä kerrot väleistänne. Ei mun isä ole koskaan käyttäytynyt kuin isä. Alkoholisti bipolaarinen iso lapsi se on. Taakka joka on tehnyt lapsuuden perheeni elämästä helvettiä aikanaan. Ihminen joka on osaltaan vaikuttanut siihen, miten rikkinäinen mun perusta on. Huteralle on pitänyt rakentaa oma elämä.
Minua kirjoituksesi jollain tavalla lohdutti. Miksi tosiaan pitäisi velvollisuudesta surra ihmistä, joka ei ole täyttänyt omaa tehtäväänsä isänä. Kuka vaan voi spermaa luovuttaa - ISÄNÄ toimiminen vaatii enemmän.
Ei tarvitse surra ilkeää ja pahaa isää, eikä kantaa huonoa omaatuntoa siitä ettei sure. Luulenpa että joku sukulainen on saattanut aavistaakin jotain, harvoin nämä asiat täysin salassa pysyvät. On normaali tapa että valitellaan surua ja ollaan huolissaan jaksamisesta kun on kuolemantapaus.
Ihan hyvin voit myös kertoa mikä oli totuus mutta varaudu siihen että jonkun mielestä se voi olla järkyttävää saada tietää juuri nyt kun isäsi on kuollut. Eräs serkkuni sen sanoi kukkia laskiessaan isänsä haudalla: muistellaan hyviä asioita, ei pahoja.
Ehkä haluaisit käsitellä asioita esim terapiassa koska nämä vaikuttavat niin syvästi ihmiseen.
Yleensä ne itkee hautajaisissa eniten, joilla on ollut etäiset välit vanhempaansa. Se suru tulee sullekin varmasti jossakin vaiheessa. Ja olen haudannut omat vanhempani ja ollut lukuisissa muissa hautajaisissa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Yleensä ne itkee hautajaisissa eniten, joilla on ollut etäiset välit vanhempaansa. Se suru tulee sullekin varmasti jossakin vaiheessa. Ja olen haudannut omat vanhempani ja ollut lukuisissa muissa hautajaisissa.
Suru, niin mistä?
Ei meillä ollut etäiset välit. Meillä ei oikeastaan ollut minkäänlaisia välejä. Niin kauan kuin muista, isä on ollut äidin kanssa samassa asunnossa asuva melkein kuin vieras ihminen. Josta en edes tiedä juuri mitään.
Minua ei oikeastaan kiinnostaisi mennä hautajaisiinkaan. Mielestäni minulla ei ole mitään velvollisuutta.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Siis tiedän, että tämä kuulostaa erikoiselta sellaisen mielestä, kenellä on itsellään ollut niin sanotusti normaali isäsuhde ja hyvä, tai edes välttävä, isä.
Minullakin onneksi äiti on niin sanotusti normaali vanhempi. Tästäkin muistan jo ala-asteikäisenä ajatelleeni ajattelen eri tavalla äidistä. Äiti on ollut sellainen, no, äiti. Se on kasvattanut minut, elättänyt, auttanut ja ollut tukena ja mukana elämässä.
Ei kaikki ansaitse isyyttä tai isänä olemista. Surullista ja erittäin rankkaa lasten kannalta. Avioerolapset voivat edelleen tavata molempia vanhempiaan, isänsä menettäneet muistella lämmöllä hyvää isäänsä, mutta tällaisissa tilanteissa lapsille ei jää oikein mitään, päinvastoin. Sanoisin, että tämä on ehdottomasti rankimpia juttuja, mitä lapsella voi olla.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Mulla oli isä jota ei oikeastaan ollutkaan.
Hän oli ilkeä ja paha.
Isä hän sitten kuitenkin oli viimisinä aikoinaan.
Vierailija kirjoitti:
Yleensä ne itkee hautajaisissa eniten, joilla on ollut etäiset välit vanhempaansa. Se suru tulee sullekin varmasti jossakin vaiheessa. Ja olen haudannut omat vanhempani ja ollut lukuisissa muissa hautajaisissa.
Minä laitoin välit poikki äitiini (vaikea sana sanoa ja kirjoittaa, koska elämässäni en ole mitään äitisuhdetta kokenut) aikuisiällä kun omat lapset oli pieniä. Tapahtui juttuja joiden takia keitti totaalisesti yli enkä vaan pystynyt ottamaan enempää p-skaa vastaan. Nuorempi lapseni jopa pelkäsi mummoaan.
Vuosiin ei oltu missään yhteyksissä, ei minkäänlaisissa. Hänen kuolemastaan kuulin ulkopuolisilta, ja se ei hätkäyttänyt mihinkään suuntaan. Kai se sitten oli jonkinlaista surutyötä kun sen jälkeen sisältäni alkoi purkautua sinne pakkautunut elinikäinen viha! Surutyötä omasta menetetystä lapsuudesta. Olin niin raivoissani että tarvitsin ammattiapua sen käsittelyyn. Päästin viimein sen pienen lapsen sisältäni vapaaksi jota oli vuosikymmenet naurettu, halveksittu, mitätöity ja hylätty. Kun itkin, itkin sen lapsen takia, en äitini.
Hautajaisiin en mennyt enkä mitenkään muutenkaan muistanut. En mene kenenkään vieraankaan hautajaisiin teeskentelemään, tässä tilanne oli täsmälleen sama. Nyt olen ollut jo vuosia vapaa siitä mustasta varjosta joka alituiseen pimitti elämääni, vaikka vieläkin jossain tilanteessa raivo saattaa nousta ja tunnen vihaa. Anteeksi en ole antanut enkä anna. Katkera en ole, olen kiitollinen kun pääsin eroon elämääni rampauttavasta taakasta ja olen vapaa. Isäni kuoli kun olin nuori. Häntä en saanut surra. Se olisi ollut naurettavaa ja surkeutta ja heikkoutta! Äitini mielestä. Ei hänkään surrut, hänhän oli vahva! Omasta mielestään. Suru isän kuolemasta tuli vasta kun vapauduin äidin taakasta. Ymmärsin että minulla oli hyvä kiltti isä. Liian kiltti, siksi sen katujyrän jyrättävksi jäänytkin.
Ei se, että ihminen on äiti tai isä tee hänestä automaattisesti pyhimystä sädekehän kanssa! Valitettavasti ihminen pystyy lisääntymään vaikka ei omaisi yhtään minkäänlaisia edellytyksiä huolehtia ja rakastaa lastaan. Ei vnhemmuus pyhitä ketään.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Minua ärsyttää, kun ihmiset eivät ymmärrä, miten rankkoja tällaiset menetykset voivat olla. Eräskin tokaisi vain, että onhan sulla isä, teillä on vaan huonot välit. Just joo.
Minulla isä kuoli melkein 10 vuotta sitten ja se oli vain helpotus. Mutta olisin joskus halunnut tuntea sen mitä hän oli 70-80 luvulla, kun ilmeisesti kaikki oli hyvin.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Ihmettelen, ettei enempää alapeukuttajia.
Ei vaan oikeasti jaksaisi kauheasti kiinnostaa tuttavien osanotot ja muut. Toki ymmärrän, että he ovat huolissaan minun jaksamisestani myös. Mutta en vaan voi olla miettimättä, että tietäisipä nämä kaikki ihmset taustat. Suhtautuisivatko samoin?
Varmaan sen takia kun et puhunut naisesta, äidistäsi.
Kaikki isät ei ansaitse isyyttä tai lapsia.
Alue: Aihe vapaa
Ihmettelen, ettei enempää alapeukuttajia.
Ei vaan oikeasti jaksaisi kauheasti kiinnostaa tuttavien osanotot ja muut. Toki ymmärrän, että he ovat huolissaan minun jaksamisestani myös. Mutta en vaan voi olla miettimättä, että tietäisipä nämä kaikki ihmset taustat. Suhtautuisivatko samoin?