Lue keskustelun säännöt.
Sinä joka käyt palvelutaloissa tai järkyttymässä, mikä on tekosyysi ettet tee itse mitään?
25.12.2018 |
Se on huono tekosyy, että syöttäminen tai joku muu on hoitajan tehtävä, koska jokainen läheisistään välittävä tajuaa, ettei siinä ole kyse hoitajien auttamisesta, vaan siitä läheisestä välittämisestä. Jos vanhuksen kunto kestää, otatte ja viette vaikka joulukirkkoon tai otatte vähäksi aikaa mukaan, käytätte kahvilla jossain tai vaikka ajelulla tutuissa paikoissa. Se on sallittua, kunhan ilmoitatte hoitajille, etteivät luule kadonneeksi, ja tietysti varmistatte, että kunto kestää. Mutta yleensä pitää olla todella huonokuntoinen, etteikö hetkeksi saisi ottaa mukaan.
En ole hoitaja, mutta isäni ei pystynyt enää loppuaikoina olemaan rintamamiestalossa näkö- ja liikuntaongelmien vuoksi. Mutta kuljetettiin mukana ja otettiin lomilla ja viikonloppuina kotiin, jos meitä oli siellä vähintään kaksi, niin että yksi oli koko ajan lähellä, jos toinen vaikka kävi kaupassa tai teki pihahommia tai muuten joutui hetken olemaan kauempana. Äitini oli loppuaikana sairaalahoidossa infarktin vuoksi. Häntä ei enää pystynyt kuljettamaan, mutta syötin ja luin lempikirjoja. Enkä minä asunut samalla paikkakunnalla, vaan usean tunnin ajomatkan päässä. Äitin ollessa sairaalahoidossa lapsetkin olivat vielä pieniä ja myös erityislapsikortin voin vetää tähän, joten nämä tekosyyt ei mene läpi.
Kommentit (18)
Kyllä minä tein, mutta järkytti se silti, koska en voinut asua siellä itse ja silloin olivat muiden armoilla. Isovanhempien luona olin 3-4 x vko ja äidin luona joka päivä (hän oli vain muutamia viikkoja).
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Isäni ei jaksa istua montaa tuntia peräkkäin, joten ensin invataksin odottelua palvelutalossa, sitten istumista kirkossa ja taas invataksin odottelua, että päästään kotiin kahville - ei isä jaksaisi! Invataksi taas on ainoa mahdollinen kulkupeli.
Muutenkin isä rakastaa rutiineja eli sitä, että saa päivästään sellaisen kuin haluaa. Ei hän tahdo ajelulle tai hautausmaalla käymään, hän haluaa pienen elämän ja on sen sanonutkin meille. Tavallaan se on itsensä suojelemista, koska sen menneen elämän näkeminen voi tuntua kovin tuskaiselta miehelle, joka aikanaan oli mukana politiikassa ja toimi päättäjänä. Kun tottui osamaan ja tekemään, tuntuu nykytilanne surulliselta.
Palvelutalossa hoitajat tekevät työnsä ja hyvä niin. Harva vanhus oikeasti haluaa kokemattoman syöttäjän - vaikka miten sukulaisen - lusikoimaan ruokaa suuhunsa.
Me käymme palvelutalossa kyläilemässä ja haluamme antaa isälle kokemuksen siitä, että hän on sellaisenaan arvokas, ei hoidettavamme.
Me vastaavasti justeerattiin auto niin, että pyörätuoli mahtui sisälle. Sitten käytiin omaiseni kanssa, me kaksin autettiin, kaikki kesämökistä kirpputoreille hänen kanssaan.
Yöksikin haimme hänet pitkiksi ajoiksi hoitopaikasta kotiin. Kotona justeerattiin liikuttamislaitteet myös itse. Kukaan ei auttanut meitä - hoitopaikka vähiten, ei kaupunki ei omaiset. Sisarukset vaan irvailivat ja kiusasivat. Eivät kertaakaan vieneet vanhusta edes ulos pyörätuolissa.
Me teimme kaikkemme omaisen hyväksi. Teimme itse apuvälineitä. Apuvälineitä ei enää tarvita. Omaiseni oli iki onnellinen kun hän pääsi kokemaan kaiken mahdollisen, varsinkin ankeasta palvelupaikasta pois.
Vierailija kirjoitti:
Me vastaavasti justeerattiin auto niin, että pyörätuoli mahtui sisälle. Sitten käytiin omaiseni kanssa, me kaksin autettiin, kaikki kesämökistä kirpputoreille hänen kanssaan.
Yöksikin haimme hänet pitkiksi ajoiksi hoitopaikasta kotiin. Kotona justeerattiin liikuttamislaitteet myös itse. Kukaan ei auttanut meitä - hoitopaikka vähiten, ei kaupunki ei omaiset. Sisarukset vaan irvailivat ja kiusasivat. Eivät kertaakaan vieneet vanhusta edes ulos pyörätuolissa.
Me teimme kaikkemme omaisen hyväksi. Teimme itse apuvälineitä. Apuvälineitä ei enää tarvita. Omaiseni oli iki onnellinen kun hän pääsi kokemaan kaiken mahdollisen, varsinkin ankeasta palvelupaikasta pois.
Hoitopaikan tehtävänä ei ole vastata asiakkaan omaisten kotien remonteista. Ei se ole kaupunginkaan asia, onneksi, koska silloin moni teettäisi kotiinsa remontit yhteiskunnan laskuun.
Kaikilla ei ole ns. tavallista pyörätuolia, jonka saa henkilöautoon. Osalla taas on pyörätuolin lisäksi erilaisia muita laitteita tai kojeita matkassaan, jolloin invataksi on ainoa mahdollinen kulkupeli ambulanssin lisäksi.
Meillä omainen ei ole ankeassa palvelupaikassa. Palvelutalo on nyt hänen kotinsa emmekä me omaisina pyri etsimään pelkkiä virheitä ja siten tekemään hoitopaikasta mahdollisimman kamalaa kaikkien mielessä.
Meillä on just dementoitunut anoppi koko joulun ajan. Asuu kotihoidon tuella yksin rintamamiestalossa.
Joku adhd on hänelle tullut, rauhaton välillä, mutta torkkuu paljon telkkarin ääressä.
On veetuillut minulle jo 50 vuotta ja sen muistaa edelleen jossain määrin tehdä.
Olen jo lähes puolikuollut väsymyksestä ja pelkään tulevani samanlaiseksi.
Olen oppinut kunnioittamaan vanhoja ihmisiä, joten yritän jaksaa. Onneksi mies yrittää myös.
Hyvää joulua kuitenkin kaikille.
T.mummeli, vanha jo itsekin
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Hoitopaikasta mahdollisimman kamalaa....
Minun kokemukseni eri hoitopaikoista on juuri se "mahdollisimman kamala". Myös omaiseni koki asian niin.
Aina puolustetaan hoitohenkilökuntaa ja heidän kiirettään.
Kukaan hoitaja tai johtaja ei ole esittänyt asiakkaiden tyytyväisyyden parantamiseen ratkaisuja. Kaikki on hoitajakohtaisia ja varsinkin palkkaan perustuvia vaatimuksia.
Milloin otetaan asiakkaan toideet huomioon. Elämän pitäisi olla myös dementoituneelle, pyörätuolissa istuvalle tai sairaalle arvokasta - ei ainoastaan hoitajille.
Joku kuitenkin käärii rahat kun houtomaksujen korkeus ei ole houtoon nähden tasapainossa. Hoito on perustarpeita. Elämä on paljon muutakin sisältöä pitää olla. Täällä on onneksi henkilöitä, joista jotkut ovat ymmärtäneet vaihelun tarpeen.
Kirjoittaja on tyrmäämässä "ei ole hoitopaikan tai kaupungin asia"... olisiko järjestelmä yhä keskeneräinen.
Väillä näitä juttuja lukiessa tuntuu että kenelläkään ei oe vanha omainen hyvässä hoitopaikassa. Me taas ollaan oikein tyytyväisiä isäni hoitopaikkaan, ihana henkilökunta, viihtyisät tilat ja hoitajat vievät kahville, järjestävät kaikenlaista ohjelmaa ja vierailijoita. Isä nautti kovasti etenkin kaverikoirien vierailuista ja noista kahvilaretkistä. Itsekin osallistuttiin minkä pystyttiin (mun tekosyyni harvempin vierailuihin ja isän pysymiseen lähinnä tuolla hoitopaikassa on omat syöpähoidot). Nyt ollaan hakemassa äidille paikkaa samasta, kun kunto alkaa olla sellainen ettei enää ole turvallista asua yksin . jonot vaan ovat pitkiä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Ihanaa, että kaltaisiasi ihmisiä on olemassa.
Tuskinpa kaikki vanhukset haluavat raahautua tuollaisissa kissanristiäisissä. Itselleni ainakin paikalla käyvä juttuseura olisi mieluisampaa. Tai jos veisivät minua minne MINÄ haluaisin. Veisin isääni kyllä, jos tämä kerrankin toivoisi sitä. Mutta ei se halua.
Miten se itse tekeminen auttaa siihen mahdollisesti p*skaan tilanteeseen palvelutalossa?
Kyllä kesätyössä vanhainkodissa kävi sääliksi niitä vanhuksia, joiden luona käytiin ehkä kerran kesässä, mutta tärkeintä olisi että joka paikassa olisi hyvät olot koko ajan, ihan siitä huolimatta onko vanhuksella edes sukulaisia. Ja vaikka olisikin, ei lähes kellään ole koko ajan varaa ja aikaa käydä moikkaamassa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Me vastaavasti justeerattiin auto niin, että pyörätuoli mahtui sisälle. Sitten käytiin omaiseni kanssa, me kaksin autettiin, kaikki kesämökistä kirpputoreille hänen kanssaan.
Yöksikin haimme hänet pitkiksi ajoiksi hoitopaikasta kotiin. Kotona justeerattiin liikuttamislaitteet myös itse. Kukaan ei auttanut meitä - hoitopaikka vähiten, ei kaupunki ei omaiset. Sisarukset vaan irvailivat ja kiusasivat. Eivät kertaakaan vieneet vanhusta edes ulos pyörätuolissa.
Me teimme kaikkemme omaisen hyväksi. Teimme itse apuvälineitä. Apuvälineitä ei enää tarvita. Omaiseni oli iki onnellinen kun hän pääsi kokemaan kaiken mahdollisen, varsinkin ankeasta palvelupaikasta pois.
Riippuu myös siitä, minkä verran omainen on tehnyt läheistensä eteen. Tai miten käyttäytynyt. Aika harva selkeästikään on käyttäytynyt kovinkaan rakastettavasti hylkäämisten määrästä puhuttaessa. Se on AINOA syy siihen, että joku unohdetaan, tämä vanhuskeskustelu on täysin päälaellaan, kyn syyllinen on muka omainen, eikä se, millaisen elämän vanhus itse on valinnut aktiiviaikoinaan elää. Oikea syyllinen makaa siellä sängyssä, jos vanhuus on unohdettuna.
Vierailija kirjoitti:
Ihanaa, että kaltaisiasi ihmisiä on olemassa.
Ai muiden tilanteita ymmärtämättömiä, tekopyhiä paskoja? No ei minusta tarttis olla olemassa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Valtaosa niin vanhuksista kuin omaisista on ihan tyytyväisiä hoitoon. Harva vanhus toki haluaa muuttaa palvelutaloon, sitä ei koskaan mielletä samalla tavalla kodiksi kuin sitä jossa on ehkä asuttu lähes satavuotta ennen "pakkomuuttoa". Ja onhan se ihan ymmärrettävää että elämänmuutos tuossa kohtaa elämää on hyvin haastavaa.
Eniten tyytymättömyyttä aiheuttaa toimintakyvyn heikkeminen. Eikä sitäkään kukaan itselleen toivo. Kyllä ihmise mieluummin haluavat syödä itse kuin syötettynä. Hoitaa wc asiat ilman ulkopuolisten puuttumista tilanteeseen jne. Tuo tyytymättömyys myös turhauttaa ja aiheuttaa välillä tyytymättömyyden purkautumisen niin hoitopaikkaa kuin hoitohenkilökuntaa kohtaakin.
Kun minä menen viikottain vanhainkotiin ohjeman merkeissä. Niin kaikki haluavat mukaan. Laulu, pelit tietokilpailut, lehden luku ja kaikki henk. kohtainen keskustelu on tärkeää vanhuksille.
Oletteko pitäneet keskusteluja ja ryhmäjuttuja vanhuksille?
Minä tunnen tämän alueen ja tiedän, että se puuttuu tykkänään palvelun tuottajilta. Ei tässä tarvita pitkälle koulutettuja ihmisiä. Lähelläolon oppii jos haluaa.
Ei tarvita akateemisen palkkaa.
Miksi istutte läheisenne vieressä näkemättä kasvoja. Kerrotteko läheiselle tärkeistä asioista?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
...oikea syyllinen makaa sängyssä... huh mitä kirjoitat.
Yhden tapauksen tiedän, jolloin äiti oli poikansa laittanut lastenkotiin, kun itsellä oli kiinnostus miehiin niin suuri, että lapsi oli tiellä.
Olen todella pojan puolella, jonka äiti kerrassaan laiminlöi pokansa.
Äiti oli sitten loppuaikoina tuskainen. Konttasi pitkin lattioita ja huusi ja vaati kaikilta apua. Kaatuili ja käsi poikki, päässä kuhmuja, mutta aina nousi ylös. Poika ei enää suostunut hoitoihin. Rauhassa nukkui muori pois ja poika vihdoin sai oman rauhan kiusallisesta äidistään.
Ei minua hoitokotien hoito järkytä, hyvää hoitoa sieltä saa - vaan omien vanhempien kunnon heikkeneminen. Molemmat ovat siis dementoituneita, äiti ei enää tunnistakaan. Kyllä se riipaisee.
Minun TEKOsyyni - kiitti vaan ap - on se, että asun 400 km päässä ja minulla on omakin perhe hoidettavana ja vuorotyö. Pakko yrittää sekin hoitaa kunnialla.
Se, että sinä asuit sen verran lähellä tai että työn ja oman elämäsi puolesta kykenit hoitamaan vanhempiasi on hieno juttu. Et silti saisi sen perusteella asetttaa itseäsi jalustalle ja moittia sieltä käsin muita, joiden elämästä et tiedä hitt.jakaan.
Omaisista puheenollen, yksinäisten osuus väestöstämme kasvaa. Tämä asettaa vanhusten tilanteeseen isojakin muutoksia. Ei ole niitä omaisia (kuten ei itsellänikään) ja jos jollakin on, saattavat asua jopa toisessa maassa.
Järkyttyminen, tyrmistyminen ja pöyristyminen on niin kovin paljon helpompaa kuin se, että ryhtyisi korjaamaan asiaa itse.
Tämän vuoksi väki järkyttyy, tyrmistyy ja pöyristyy myös onnettomuustilanteissa ja pällistelee kuin pingviinilauma vieressä, kun se yksi reipas ryhtyy elvyttämään ja toinen tilaa ambulanssia. Pingiivit ottavat järkyttyneinä kuvia ja somettavat, kun ei järki muuhun riitä.
Ihanaa, että kaltaisiasi ihmisiä on olemassa.