Lue keskustelun säännöt.
Ristiriitainen ja sekava lapsuus -miten se on vaikuttanut sinuun?
23.12.2018 |
Miten olet pärjännyt elämässäsi myöhemmin? Miten olet saanut käsiteltyä sen, että lapsuudessa on ollut hyvin paljon sekä todella ongelmallisia asioita (henkistä ja fyysistä väkivaltaa jne.) että hyviä asioita? Mitä kerrot lapsuudestasi, jos joku siitä kysyy?
Kommentit (31)
Kerron että olen väkivaltaisesta alkoholistiperheestä. Olen pärjännyt elämässä hyvin jos mittarina pidetään menestystä opinnoissa ja työelämässä, perheen perustamista ja opin ottamista vanhempien virheistä. Aina ei ole ollut helppoa, mutta valitsen mieluummin tekijän kuin uikuttajan roolin. Muiden pahoista teoista ei kannata tehdä itselle elinikäistä taakkaa. Puhu omasta huonosta olosta yms jonkun kanssa. Turha hävetä muiden tekoja, ne eivät ole sinun sovitettavissa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Kerron että olen väkivaltaisesta alkoholistiperheestä. Olen pärjännyt elämässä hyvin jos mittarina pidetään menestystä opinnoissa ja työelämässä, perheen perustamista ja opin ottamista vanhempien virheistä. Aina ei ole ollut helppoa, mutta valitsen mieluummin tekijän kuin uikuttajan roolin. Muiden pahoista teoista ei kannata tehdä itselle elinikäistä taakkaa. Puhu omasta huonosta olosta yms jonkun kanssa. Turha hävetä muiden tekoja, ne eivät ole sinun sovitettavissa.
Koetko tekemisen ja "uikuttamisen" olevan toisensa pois sulkevia asioita? Miksi?
Vierailija kirjoitti:
Kerron että olen väkivaltaisesta alkoholistiperheestä. Olen pärjännyt elämässä hyvin jos mittarina pidetään menestystä opinnoissa ja työelämässä, perheen perustamista ja opin ottamista vanhempien virheistä. Aina ei ole ollut helppoa, mutta valitsen mieluummin tekijän kuin uikuttajan roolin. Muiden pahoista teoista ei kannata tehdä itselle elinikäistä taakkaa. Puhu omasta huonosta olosta yms jonkun kanssa. Turha hävetä muiden tekoja, ne eivät ole sinun sovitettavissa.
Minulla on myös hyväpalkkainen asiantuntijatyö, perhe ja onnelliset lapset. Mutta niin se vaan elämään on kolhunsa kokemukset tehneet ja joissain yhteyksissä nousevat esille. Tämän kanssa on täytynyt vain oppia elämään ja opettelen edelleen. On käyty terapiakin. Ja teen asioita toisin kuin omat vanhempani.
Hienoa, jos joku kykenee täysin heittämään entisen elämän harteiltaan. Mutta en kutsuisi uikuttajiksi niitä, jotka eivät siihen kykene. Kylmä on sinusta kasvanut, eli kannat menneisyyden taakkaa sinäkin.
Vierailija kirjoitti:
Stressaannun helposti, ennakoin koko ajan asioiden seurauksia, suht hyvä tunnistamaan ihmisten olemuksista mielentiloja, vaikkei ulospäin näkyisikään, ahdistun juhlapyhinä jne.
Nyt yli 40-vuotiaana olen vähän avautunut. Voin työpaikan kahvihetkellä, kun touhotetaan ja kysellään perheestä, vanhemmista ja joulusta, että juu äidin perinne on korkata pullo jouluna ja ei sitä mummoa jouluksi kylään kutsuta. Siinä kyllä pöytä hiljenee 😁 ja kukaan ei halua kuulla huonoja kokemuksia. Puheenaihe vaihtuu kyllä..
Kuulostaa niin tutulta. Itsekin olen todella taipuvainen stressaamaan ja ahdistumaan. Olen yrittänyt opetella ajattelemaan, ettei toisten käytös aina ole omalla vastuulla, mutta ajatusta on vaikea kunnolla sisäistää.
Se mitä kerron riippuu siitä kuka kysyy. Usein lapsuuskokemukseni selittävät toimintaani vaikkapa omien lasteni suhteen, esim. miksi en juo tai halua muidenkaan päihtyvän heidän läsnäollessa.
Tänä päivänä koen edelleen samaa ristiriitaisuutta, ja biologista äitiä on hankala ymmärtää ja pitää äitinä/mummona hylkäämiskokemuksen vuoksi. Pääasiassa kerron hyviä asioita, koska niitä on paljon rakkaan isoveljen ansiosta. Myös isää ymmärrän paremmin aikuistuttuani ja tiedän että hän on aina tehnyt parhaansa vaikka rankkaa olikin.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Tunnistan itsessäni myös tuon stressaamisen ja tarpeen ennakoida kaikki asiat. Muuten olen ihan hyvässä työssä, on perhe ja harrastuksia. Ystäviä ei ole, sillä olen jotenkin varautunut ja ilmeisen vaikea lähestyä.
Lapsuuden perheeseen otin välimatkaa heti lukion jälkeen lähtemällä opiskelemaan kauas. Fyysinen etäisyys auttoi ottamaan myös henkistä etäisyyttä. Olemme tekemisissä, mutta emme usein.
Vierailija kirjoitti:
Se mitä kerron riippuu siitä kuka kysyy. Usein lapsuuskokemukseni selittävät toimintaani vaikkapa omien lasteni suhteen, esim. miksi en juo tai halua muidenkaan päihtyvän heidän läsnäollessa.
Tänä päivänä koen edelleen samaa ristiriitaisuutta, ja biologista äitiä on hankala ymmärtää ja pitää äitinä/mummona hylkäämiskokemuksen vuoksi. Pääasiassa kerron hyviä asioita, koska niitä on paljon rakkaan isoveljen ansiosta. Myös isää ymmärrän paremmin aikuistuttuani ja tiedän että hän on aina tehnyt parhaansa vaikka rankkaa olikin.
Itselleni on käynyt jotenkin toisin aikuistumisen myötä. Lapsena käytti valtavan määrän energiaa siihen, että yritti sopeutua perheeseensä. Aikuisena sitten monet asiat näyttäytyvät todella absurdeina ja outoina. Niin kummallisina, että olen kokenut suurta tarvetta ottaa vanhempiini voimakasta etäisyyttä, koska en itsekin vanhempana pysty hyväksymään heidän toimintaansa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Se mitä kerron riippuu siitä kuka kysyy. Usein lapsuuskokemukseni selittävät toimintaani vaikkapa omien lasteni suhteen, esim. miksi en juo tai halua muidenkaan päihtyvän heidän läsnäollessa.
Tänä päivänä koen edelleen samaa ristiriitaisuutta, ja biologista äitiä on hankala ymmärtää ja pitää äitinä/mummona hylkäämiskokemuksen vuoksi. Pääasiassa kerron hyviä asioita, koska niitä on paljon rakkaan isoveljen ansiosta. Myös isää ymmärrän paremmin aikuistuttuani ja tiedän että hän on aina tehnyt parhaansa vaikka rankkaa olikin.
Itselleni on käynyt jotenkin toisin aikuistumisen myötä. Lapsena käytti valtavan määrän energiaa siihen, että yritti sopeutua perheeseensä. Aikuisena sitten monet asiat näyttäytyvät todella absurdeina ja outoina. Niin kummallisina, että olen kokenut suurta tarvetta ottaa vanhempiini voimakasta etäisyyttä, koska en itsekin vanhempana pysty hyväksymään heidän toimintaansa.
Mullakin kävi juuri näin äidin suhteen, lapsena ikävöin häntä kovasti ja ne harvat kerrat kun nähtiin olivat tähtihetkiä. Nyt aikuisena, itse äitinä huomaan vieroksuvani häntä, enkä pidä häntä kovin aitona tai tuttuna ihmisenä.
Isä taas ei koskaan jättänyt yksin tai aiheuttanut pelkoa, mutta muistan säälineeni häntä alle kouluikäisenä lapsena. Ne hetket liittyi siihen kun hän esim itki juovuksissa. Se on jotain mitä en halua omille lapsille järjestää, huoli omasta vanhemmasta. Mutta en koe isää kohtaan ristiriitaisuutta, pelkkää ymmärrystä. Äidin kohdalla on toisin.
Mietin myös käsitettä "sisäinen lapsi". Asetun näkemään itseni lapsena ulkopuolelta. Mielikuvassa otan tuon lapsen syliin ja lohdutan. Sanon että hän on tärkeä ja rakas monelle ihmiselle ja että kaikki kääntyy hyväksi. Pyrin näkemään sisäisen lapseni omassa lapsessani silloin kun hän hakee turvaa ja lohtua esim haastavalla käytöksellä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Itselläni meni n. 27-vuotiaaksi huonosti, oli pakko-oireita, itsetuhoisuutta, masennusta, maanisuutta... Sitten valkeni, ettei vika olekaan ollut minussa yksistään. Siitä lähti purkautumaan sellainen henkinen vyyhti.
Tällä hetkellä 7 vuotta myöhemmin voin hyvin, olen ollut pitkään (kohta viisi vuotta) suht tasapainoinen mielialaltani. Olen elämäni ensimmäisessä pysyvässä työpaikassa ollut jo toista vuotta ja olen pirun hyvä työssäni. Olen saanut ystäviä, minulla on sosiaalista elämää.
Olen pärjännyt hyvin. Elän ehkä jonkun mielestä jopa unelmaelämää. Kaksi lasta, auto ja omakotitalo (velaton sellainen) jne. Post-traumaattinen stressihäiriö tulee toisinaan esiin mutta aina vain harvemmin.
Huonot asiat olen pitkälti nyt 38 vuotiaana käsitellyt. Hyviä en vielä tunnista vaikka niitä täytyy olla.
En puhu koskaan lapsuudestani. Ei työssäni kysellä lapsuusmuistoja. Ja mieskin on sitä tyyppiä ettei kysele. Muutoin sellaisia läheisiä ei ole. Ja koulukavereihin en pidä mitään yhteyttä. Sukulaisilla ei ole tapana puhua mitään päivän säätä kummempaa niin ei nämä asiat tule missään esille kun en enää käy terapiassa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Se mitä kerron riippuu siitä kuka kysyy. Usein lapsuuskokemukseni selittävät toimintaani vaikkapa omien lasteni suhteen, esim. miksi en juo tai halua muidenkaan päihtyvän heidän läsnäollessa.
Tänä päivänä koen edelleen samaa ristiriitaisuutta, ja biologista äitiä on hankala ymmärtää ja pitää äitinä/mummona hylkäämiskokemuksen vuoksi. Pääasiassa kerron hyviä asioita, koska niitä on paljon rakkaan isoveljen ansiosta. Myös isää ymmärrän paremmin aikuistuttuani ja tiedän että hän on aina tehnyt parhaansa vaikka rankkaa olikin.
Itselleni on käynyt jotenkin toisin aikuistumisen myötä. Lapsena käytti valtavan määrän energiaa siihen, että yritti sopeutua perheeseensä. Aikuisena sitten monet asiat näyttäytyvät todella absurdeina ja outoina. Niin kummallisina, että olen kokenut suurta tarvetta ottaa vanhempiini voimakasta etäisyyttä, koska en itsekin vanhempana pysty hyväksymään heidän toimintaansa.
Mullakin kävi juuri näin äidin suhteen, lapsena ikävöin häntä kovasti ja ne harvat kerrat kun nähtiin olivat tähtihetkiä. Nyt aikuisena, itse äitinä huomaan vieroksuvani häntä, enkä pidä häntä kovin aitona tai tuttuna ihmisenä.
Isä taas ei koskaan jättänyt yksin tai aiheuttanut pelkoa, mutta muistan säälineeni häntä alle kouluikäisenä lapsena. Ne hetket liittyi siihen kun hän esim itki juovuksissa. Se on jotain mitä en halua omille lapsille järjestää, huoli omasta vanhemmasta. Mutta en koe isää kohtaan ristiriitaisuutta, pelkkää ymmärrystä. Äidin kohdalla on toisin.
Etkö kokenut isän jättäneen sinua henkisesti yksin, jos hän ei kyennyt humalansa takia vastaamaan sinun tarpeisiisi lapsena vaan käyttäytyi oudosti?
Oma lapsuus oli sen verran huono ettei omia lapsia ole tulossa ikinä. Puhun avoimesti lapsuudestani muiden ihmisten kanssa. Aviomieheni tiesi jo seurustelun alkuaikoina minun taustani. Molemmat opiskelee ammattikorkeakoulussa ja työllisyys näkymät ovat hyvät. Eipä tuo huonolapsuus näy nykyelämässäni mitenkään.
N23
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Oma lapsuus oli sen verran huono ettei omia lapsia ole tulossa ikinä. Puhun avoimesti lapsuudestani muiden ihmisten kanssa. Aviomieheni tiesi jo seurustelun alkuaikoina minun taustani. Molemmat opiskelee ammattikorkeakoulussa ja työllisyys näkymät ovat hyvät. Eipä tuo huonolapsuus näy nykyelämässäni mitenkään.
N23
Eikö? Jos tulevaisuutesi on määrittynyt huonon lapsuutesi perusteella, niin kyllä se silloin vaikuttaa sinuun merkittävästi.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Se mitä kerron riippuu siitä kuka kysyy. Usein lapsuuskokemukseni selittävät toimintaani vaikkapa omien lasteni suhteen, esim. miksi en juo tai halua muidenkaan päihtyvän heidän läsnäollessa.
Tänä päivänä koen edelleen samaa ristiriitaisuutta, ja biologista äitiä on hankala ymmärtää ja pitää äitinä/mummona hylkäämiskokemuksen vuoksi. Pääasiassa kerron hyviä asioita, koska niitä on paljon rakkaan isoveljen ansiosta. Myös isää ymmärrän paremmin aikuistuttuani ja tiedän että hän on aina tehnyt parhaansa vaikka rankkaa olikin.
Itselleni on käynyt jotenkin toisin aikuistumisen myötä. Lapsena käytti valtavan määrän energiaa siihen, että yritti sopeutua perheeseensä. Aikuisena sitten monet asiat näyttäytyvät todella absurdeina ja outoina. Niin kummallisina, että olen kokenut suurta tarvetta ottaa vanhempiini voimakasta etäisyyttä, koska en itsekin vanhempana pysty hyväksymään heidän toimintaansa.
Mullakin kävi juuri näin äidin suhteen, lapsena ikävöin häntä kovasti ja ne harvat kerrat kun nähtiin olivat tähtihetkiä. Nyt aikuisena, itse äitinä huomaan vieroksuvani häntä, enkä pidä häntä kovin aitona tai tuttuna ihmisenä.
Isä taas ei koskaan jättänyt yksin tai aiheuttanut pelkoa, mutta muistan säälineeni häntä alle kouluikäisenä lapsena. Ne hetket liittyi siihen kun hän esim itki juovuksissa. Se on jotain mitä en halua omille lapsille järjestää, huoli omasta vanhemmasta. Mutta en koe isää kohtaan ristiriitaisuutta, pelkkää ymmärrystä. Äidin kohdalla on toisin.
Etkö kokenut isän jättäneen sinua henkisesti yksin, jos hän ei kyennyt humalansa takia vastaamaan sinun tarpeisiisi lapsena vaan käyttäytyi oudosti?
Järjellä ajatellen tiedän että asia on juuri noin, mutta en koe. Nuo tilanteet eivät olleet päivittäisiä, se oli lyhyt vaihe jonka jälkeen tilanne tasapainottui. Ehkä isän järjestämä perusturva vakaalla pohjalla teki sen, ettei tuo vaihe horjuttanut sitä. Sen seurausta kylläkin on se, etten juhli alkoholin kanssa itse silloin kun lapseni on paikalla. Mutta joo, niin sen täytyy olla, että isä on muutoin ollut ennen ja jälkeen tuota vaihetta niin turvallinen ja luotettava, ettei se vaihe jättänyt häntä kohtaan ristiriitaisuutta tai katkeruutta. Ja hän on edelleen maailman paras ja vahvin isä
Vierailija kirjoitti:
Mietin myös käsitettä "sisäinen lapsi". Asetun näkemään itseni lapsena ulkopuolelta. Mielikuvassa otan tuon lapsen syliin ja lohdutan. Sanon että hän on tärkeä ja rakas monelle ihmiselle ja että kaikki kääntyy hyväksi. Pyrin näkemään sisäisen lapseni omassa lapsessani silloin kun hän hakee turvaa ja lohtua esim haastavalla käytöksellä.
Minä taas inhoan lapsia enemmän kuin mitään enkä ole niitä onneksi itse hankkinut.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Mietin myös käsitettä "sisäinen lapsi". Asetun näkemään itseni lapsena ulkopuolelta. Mielikuvassa otan tuon lapsen syliin ja lohdutan. Sanon että hän on tärkeä ja rakas monelle ihmiselle ja että kaikki kääntyy hyväksi. Pyrin näkemään sisäisen lapseni omassa lapsessani silloin kun hän hakee turvaa ja lohtua esim haastavalla käytöksellä.
Minä taas inhoan lapsia enemmän kuin mitään enkä ole niitä onneksi itse hankkinut.
Ok.
"Kohetko tekemisen ja "uikuttamisen" olevan toisensa pois sulkevia asioita? Miksi?"
En koe niitä toisensa pois sulkevina vaan opin jo lapsena ettei apua saa vaikka hakee. Itse piti puolensa pitää eli esim. juosta karkuun. "Uikuttamalla" tuli vaan lisää turpaan.
Näkeehän sen hyvin tässä ketjussa että jokaisella meistä on yhä ongelmia. Ja monella oma lapsuus määrittää hyvin vahvasti suhtautumista lapsiin ja omien lasten elämään.
Mutta ongelmista huolimatta elämä voi olla ihan hyvää. Ei täydellistä mutta kenenpä olisi.
T. 12
Stressaannun helposti, ennakoin koko ajan asioiden seurauksia, suht hyvä tunnistamaan ihmisten olemuksista mielentiloja, vaikkei ulospäin näkyisikään, ahdistun juhlapyhinä jne.
Nyt yli 40-vuotiaana olen vähän avautunut. Voin työpaikan kahvihetkellä, kun touhotetaan ja kysellään perheestä, vanhemmista ja joulusta, että juu äidin perinne on korkata pullo jouluna ja ei sitä mummoa jouluksi kylään kutsuta. Siinä kyllä pöytä hiljenee 😁 ja kukaan ei halua kuulla huonoja kokemuksia. Puheenaihe vaihtuu kyllä..