Lue keskustelun säännöt.
Ristiriitainen ja sekava lapsuus -miten se on vaikuttanut sinuun?
23.12.2018 |
Miten olet pärjännyt elämässäsi myöhemmin? Miten olet saanut käsiteltyä sen, että lapsuudessa on ollut hyvin paljon sekä todella ongelmallisia asioita (henkistä ja fyysistä väkivaltaa jne.) että hyviä asioita? Mitä kerrot lapsuudestasi, jos joku siitä kysyy?
Kommentit (31)
"Hienoa, jos joku kykenee täysin heittämään entisen elämän harteiltaan. Mutta en kutsuisi uikuttajiksi niitä, jotka eivät siihen kykene. Kylmä on sinusta kasvanut, eli kannat menneisyyden taakkaa sinäkin."
Ei kai meistä kukaan kykene heittämään entistä elämää harteiltaan. Kaikilla se jollain tapaa kulkee mukana läpi elämän. En kutsunut uikuttajiksi niitä jotka siihen eivät kykene. Tarkoitin vaan valintaani pahassa paikassa eli auttaako nyt itkeminen vai joku aktiivisempi tekeminen. Olen todella monet itkut kuitenkin itkenyt sillä en tyttönä ollut isälleni arvokas. Opin elämään ilman sitä arvostusta, minkäs itselleni voin. Kylmä minusta ei tullut vaan liikaakin muista huolehtiva "kanaemo". Itseäni opin arvostamaan muiden avulla.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Minä suoritan edelleen melkein nelikymppisenä pakonomaisesti. Mut huomattiin ja annettiin palautetta vain hyvin hoidetuista asioista. Toteutan tätä itsetuhoisesti elämässäni edelleen ja tasapainoilen jatkuvasti itse asettamieni vaatimusten ja burnoutin partaalla.
Omalla kasvuympäristöllä ja koetulla vanhemmuudella on pirun kauaskantoiset merkitykset.
Itse en pysty oikein koskaan täysin rentoutumaan. Pelkään kaikkea, murehdin joka päivä arkea, rahaa, kuolemaa, kidutusta, luonnonkatastrofeja ja yliluonnollisia asioita.
Olen pahasti läheisriippuvainen ja käyttäydyn usein kuin uhmaikäinen mieheni kanssa -välillä saan hillittömiä raivokohtauksia ja huudan hänelle - puolen tunnin päästä siitä itken, vihaan itseäni ja pyytelen anteeksi.
Nuorena join paljon ja en päässyt lukiota läpi, kakskymppisenä raha-asiani olivat perintötoimistojen huoli ja olin keskivaikeasti masentunut. Myöhemmin olen kuitenkin noussut siitä, saanut palkkatyön myötä raha-asiat kuntoon. Ilman miestäni olisin varmasti vieläkin veloissa.
Eli pikkuhiljaa olen saanut kaikki konkreettiset asiat kuntoon, mielenterveys on edelleen keskeneräinen ja hauras. Minulla on pakkomielteisiä syyllisyys ja viha-ajatuksia itsestäni, joita on niin vaikea karistaa. Vihaan itseäni usein edelleen enkä anna armoa itselleni. Yritän miellyttää kaikkia ja olla oikea hauskuuttaja porukoissa.
Loukkaannun miehellni ihan pienimmistäkin asioista, myöhemmin aina " tajuan" että tuosta ei olisi tarvinnut loukkaantua mutta se tunne tulee niin vahvana aina. Orgasmia en saa mieheni kanssa millään.
Haluaisin kovasti oman lapsen, jolle tehdä kaikki paremmaksi mutta pelkään että muutun lopullisesti vanhempieni kaltaiseksi.
Vierailija kirjoitti:
"Kohetko tekemisen ja "uikuttamisen" olevan toisensa pois sulkevia asioita? Miksi?"
En koe niitä toisensa pois sulkevina vaan opin jo lapsena ettei apua saa vaikka hakee. Itse piti puolensa pitää eli esim. juosta karkuun. "Uikuttamalla" tuli vaan lisää turpaan.
Tuollainen tunne on monelle ongelmallisen lapsuuden kokeneelle tyypillinen ennen kuin pääsee käsittelemään kokemuksiaan ammattilaisten kanssa.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Mietin myös käsitettä "sisäinen lapsi". Asetun näkemään itseni lapsena ulkopuolelta. Mielikuvassa otan tuon lapsen syliin ja lohdutan. Sanon että hän on tärkeä ja rakas monelle ihmiselle ja että kaikki kääntyy hyväksi.
Tämä toimii vain, jos tuo on totta. Mutta entä kun ei ole tärkeä ja rakas kuin yhdelle tai kahdelle, eikä tule todennäköisesti koskaan olemaankaan? Valheet eivät ole kovin hyviä lohdutuksia.
Totta. Kun lapsena pelkäsin ja olin yksin, minua sillä hetkellä ei auttanut ajatus kummitädistä tai mummosta jotka kantavat minua mielessään. En myöskään osannut kuusivuotiaana ajatella että "kyllä tämä tästä, häntä pystyyn vaan". Tuo mielikuvaharjoitus auttaa minua nykyhetkessä, kun ahdistun lapsuusmuistoista. Menneelle en voi enää mitään, mutta koetan oppia tulemaan toimeen muistojen kanssa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Mietin myös käsitettä "sisäinen lapsi". Asetun näkemään itseni lapsena ulkopuolelta. Mielikuvassa otan tuon lapsen syliin ja lohdutan. Sanon että hän on tärkeä ja rakas monelle ihmiselle ja että kaikki kääntyy hyväksi.
Tämä toimii vain, jos tuo on totta. Mutta entä kun ei ole tärkeä ja rakas kuin yhdelle tai kahdelle, eikä tule todennäköisesti koskaan olemaankaan? Valheet eivät ole kovin hyviä lohdutuksia.
Tai ei kellekään...lapsi yleensä ei opi itsekseen arvostamaan ja rakastamaan itseään terveesti vaan tarvitsee sen kokemuksen aikuisilta, joten kun en ole saanut sitä kokemusta lapsena tai aikuisena niin en osaa mitään lohduttavaa rakkautta antaa sisäisille tai ulkoisille lapsille tai aikuisille. Seksuaalisesta "rakkaudesta" lapsena on kokemuksia ja siksi kai aina ajattelin että pitää antaa jotta voi saada, rakkautta, mutta ei miehet toimikaan niin.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Mietin myös käsitettä "sisäinen lapsi". Asetun näkemään itseni lapsena ulkopuolelta. Mielikuvassa otan tuon lapsen syliin ja lohdutan. Sanon että hän on tärkeä ja rakas monelle ihmiselle ja että kaikki kääntyy hyväksi.
Tämä toimii vain, jos tuo on totta. Mutta entä kun ei ole tärkeä ja rakas kuin yhdelle tai kahdelle, eikä tule todennäköisesti koskaan olemaankaan? Valheet eivät ole kovin hyviä lohdutuksia.
Tai ei kellekään...lapsi yleensä ei opi itsekseen arvostamaan ja rakastamaan itseään terveesti vaan tarvitsee sen kokemuksen aikuisilta, joten kun en ole saanut sitä kokemusta lapsena tai aikuisena niin en osaa mitään lohduttavaa rakkautta antaa sisäisille tai ulkoisille lapsille tai aikuisille. Seksuaalisesta "rakkaudesta" lapsena on kokemuksia ja siksi kai aina ajattelin että pitää antaa jotta voi saada, rakkautta, mutta ei miehet toimikaan niin.
Totta. Itse ajattelin lapsuuteni ajan, että minussa on pakko olla jotain pielessä, kun tuntuu niin kurjalta. Edelleen olen todella taipuvainen syyllistämään itseäni kaikista ihmissuhteiden ristiriidoista, vaikka järjen tasolla ymmärrä kun ettei läheskään aina kyse ole vain minusta.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Minä suoritan edelleen melkein nelikymppisenä pakonomaisesti. Mut huomattiin ja annettiin palautetta vain hyvin hoidetuista asioista. Toteutan tätä itsetuhoisesti elämässäni edelleen ja tasapainoilen jatkuvasti itse asettamieni vaatimusten ja burnoutin partaalla.
Omalla kasvuympäristöllä ja koetulla vanhemmuudella on pirun kauaskantoiset merkitykset.
Täysin sama homma, minulla on "työntekijä-persoona" joka haluaa vain opiskella ja työskennellä aamusta iltaan vailla lepotaukoja, ja tuntee syyllisyyttä aina kun ei jaksa. Siksi kai ollutkin useampi burn out. Muut persoonat taas ovat toisella tapaa häiriintyneitä..
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Tämä toimii vain, jos tuo on totta. Mutta entä kun ei ole tärkeä ja rakas kuin yhdelle tai kahdelle, eikä tule todennäköisesti koskaan olemaankaan? Valheet eivät ole kovin hyviä lohdutuksia.