Piristäkää mua jotenkin

Epäilen olevani vajoamassa masennukseen. Käyn töissä, elämässä on moni asia ok, isäni tosin sairastaa Alzheimerin tautia eikä muutamaan viikkoon ole enää tuntenut minua, on ahdistunut ja peloissaan hoivakodissa. Tämä surettaa jotenkin sillai hiljaisesti koko ajan. Parisuhteeni on kai melko ok. Tyttäreni on kertonut minulle ettei aio hankkia lapsia. Tämäkin vähän surettaa minua, vaikka ymmärrän ja hyväksyn tyttäreni ratkaisun, joka toki kuuluu vain hänelle ja hänen puolisolleen: silti tuntuu, että minua varten ei ole enää mitään. Edessä näyttää olevan valoton ja iloton vanheneminen, pahimmassa tapauksessa tuo ahdistunut alzheimerius minullakin. Tai puolisollani.
Värit ovat katoamassa. Yritän katsella kirkasvalolamppua ja hilata itseäni liikkumaan. Liikunta on aiemmin tuntunut hyvältä, nyt saan työntää itseni väkisin lenkille tai salille eikä se aina edes onnistu. Edessä oleva joulukin tänä vuonna pelkästään ja vain harmittaa, vaikka ennen olen iloisella ja lämpimällä mielellä laittanut joulua... nyt en viitsisi tehdä joulun eteen mitään.

Tämä ei ole minä. Missä on se minä joka osaa ottaa asiat myös huumorilla, jonka elämässä on valoa ja värejä ja lämpöä ja suunnitelmia...