Tekisitkö lapsen jos tietäisit että tämä ei tule sinua rakastamaan?

Tuskin. Aika paljon väsymystä yms voi kuitata sillä molemminpuolisella (!!) rakkaudella.

Jotenkin narsistinen kysymys.

Lapsen haluaminen on biologisesti ohjelmoitu tarve. Lapsen tehtävä on lähteä eteenpäin. Toki se kirpaisee äitiä, että lapselle äiti ei ole sanalla tavalla elämän keskipiste enää isompana kuin lapsi äidille, mutta terveelle äidille lapsi itsessään on arvokas, ei lapsesta ’saatu hyöty’.

No en. Onnetonhan se lapsi olisi jos ei edes äidistään tykkäisi. Normaalille lapselle kun se äiti on maailman tärkein ja rakkain.

Ei kai lapsia sen vuoksi haluta, että joku rakastaisi, vaan siksi että saisi itse rakastaa.

Tosin jos lapsi ei yhtään välitä vanhemmastaan, on vanhempi tehnyt todella isoja virheitä. Jos tietäisin tulevani sellaiseksi vanhemmaksi, niin ennemmin pysyisin lapsettomana.

Vierailija kirjoitti:

No en. Onnetonhan se lapsi olisi jos ei edes äidistään tykkäisi. Normaalille lapselle kun se äiti on maailman tärkein ja rakkain.

Ihan pienenä. Mutta moni 20v viilettää maailmalla ja soittaa kotiin vain koska niin kuuluu tehdä.

Vierailija kirjoitti:

No en. Onnetonhan se lapsi olisi jos ei edes äidistään tykkäisi. Normaalille lapselle kun se äiti on maailman tärkein ja rakkain.

Ihan yhtä normaali on sellainenkin lapsi, jolle isä on tärkein ja rakkain. Tai vaikka vaari. Lapsia näissä perhekuvioissa ei ainakaan pitäisi kutsua epänormaaleiksi.

Vierailija kirjoitti:

Jotenkin narsistinen kysymys.

Lapsen haluaminen on biologisesti ohjelmoitu tarve. Lapsen tehtävä on lähteä eteenpäin. Toki se kirpaisee äitiä, että lapselle äiti ei ole sanalla tavalla elämän keskipiste enää isompana kuin lapsi äidille, mutta terveelle äidille lapsi itsessään on arvokas, ei lapsesta ’saatu hyöty’.

Näin juuri. Enkä oikein ymmärrä miten pieni lapsi ei rakastaisi lainkaan vanhempaansa jos vanhempi on turvallinen ja lapsen tarpeet huomioonottava. Mutta lapsen kasvaessa muotoutuu välit koko ajan, kasvamiseen kuuluu irtiotto vanhemista kohti itsenäisyyttä mutta tuonkaan ei tarvitse merkitä välirikkoa kun vanhemmat tajuavat antaa vapautta aikuistuvalle lapselleen.  Tavallaanhan aina "ansaitaan" rakkaus, jos sen ihan pieneltä lapselta saa omasta käytöksestään huolimatta, myöhemmin aikuisen lapsen kanssa tuo rakkaus on jo enemmän kaksisuuntainen tie.

Se riski on otettava, etteivät lapsen ja oma luonne sovi yhteen eivätkä kemiat pelaa. Meilläkin teini haukkuu minua koti n a t s i k s i pää punaisena välillä. Kuitenkin haluaa joka päivä halata ja hieman paijailua molemmin puolin.

Joku voi nyt ajatella, että olen kasvattanut lapseni huonosti ja lapseni vihaa minua. Aika näyttää minkälaiset suhteet meillä ovat kun hän on aikuinen.

Onko oikeastaan lapsen rakkaus aitoa vanhempaansa kohtaan? Tai sama toisinpäin. Voiko sitä kutsua rakkaudeksi, jos se on kerran vain pelkästään biologian sanelemaa. Eihän sillä ole mitään tekemistä itse ihmisen kanssa, siinä rakastetaan vain sitä ns "maallista majaa". 

Miissäs se mun isänpäiväkortti on? Älä selitä. Siinä vttu tussit pöydällä että alas raapustaa.

Vierailija kirjoitti:

Onko oikeastaan lapsen rakkaus aitoa vanhempaansa kohtaan? Tai sama toisinpäin. Voiko sitä kutsua rakkaudeksi, jos se on kerran vain pelkästään biologian sanelemaa. Eihän sillä ole mitään tekemistä itse ihmisen kanssa, siinä rakastetaan vain sitä ns "maallista majaa". 

Puolisoidenkin välinen rakkaus pohjautuu biologiaan. Mikä sitten olisi aitoa rakkautta? Ystävyys? Rakkaus musiikkiin tai eläimiin?

No jos oletetaan että lapsella olisi häiriö, jossa hän muuten on täysin normaali, muttei tunne mitään vanhempiaan kohtaan, kuin peruskohteliaisuutta, niin tekisitkö silti? Eli kuinka tärkeää lapsen saamisessa on tehdä itselleen ihmisiä, joilta saa rakkautta (antamisen lisäksi)?

Jos siitä tulisi joku syöpälääkkeen keksijä tai energiakriisin ratkaisija niin ok.

Vierailija kirjoitti:

Se riski on otettava, etteivät lapsen ja oma luonne sovi yhteen eivätkä kemiat pelaa. Meilläkin teini haukkuu minua koti n a t s i k s i pää punaisena välillä. Kuitenkin haluaa joka päivä halata ja hieman paijailua molemmin puolin.

Joku voi nyt ajatella, että olen kasvattanut lapseni huonosti ja lapseni vihaa minua. Aika näyttää minkälaiset suhteet meillä ovat kun hän on aikuinen.

Eiköhän teillä ole kaikki varsin hienosti :)

 Kunhan johdonmukaisuutta ja huumorintajua löytyy, sillä pääsee pitkälle. 

Ap:n kysymys ei ole minusta relevantti, koska eihän sitä mitenkään voi tietää, etteikö lapsi "tulisi ikinä rakastamaan" vanhempaansa. Normaalisti lapsi kyllä rakastaa, ja jos itse rakastaa takaisin ja on kiinnostunut lapsensa elämästä ja siinä mukana, kaikki menee todennäköisesti hyvin.

Hyvä kysymys. Tuota on tullut mietittyä, kun teini muistaa joka päivä kertoa, miten paljon vihaa minua ja ettei aio kotoa pois muutettuaan pitää mitään yhteyttä. Ehkä ihan hyvä, ettei sitä voi tietää etukäteen.

Vierailija kirjoitti:

Jotenkin narsistinen kysymys.

Lapsen haluaminen on biologisesti ohjelmoitu tarve. Lapsen tehtävä on lähteä eteenpäin. Toki se kirpaisee äitiä, että lapselle äiti ei ole sanalla tavalla elämän keskipiste enää isompana kuin lapsi äidille, mutta terveelle äidille lapsi itsessään on arvokas, ei lapsesta ’saatu hyöty’.

Mielestäni kysymys ei ole narsistinen, sillä eihän lapselta saatu rakkaus ole vain vanhemman egon hivelyä. Jos lapsi ei rakasta vanhempaansa, sehän kertoo vain siitä, ettei lapsella ole kaikki hyvin. Mikä olisi syy siihen, ettei rakasta? Vanhempien puutteet? Lapsen synnynnäinen kyvyttömyys rakastaa, psykopatia tms.?

Mitä oikeastaan tarkoittaa rakastaminen? Miten vakavaa on, jos vanhempaansa ei rakasta? MISTÄ tiedän rakastanko omaanikaan? En vihaa ainakaan.