Lue keskustelun säännöt.
Sinä, jolla on ollut väkivaltainen lapsuus! Miten se näkyy sinussa nyt aikuisena?
26.10.2018 |
Ja miten kumppani voisi helpottaa/tukea ns. ylipääsemistä?
Mietityttää tämä, sillä olen tällä hetkellä rakastunut mieheen, jolla on tällainen tausta. Miehessä on paljon hyviä, ihania piirteitä ja puolia, mutta toisinaan esiintyy esimerkiksi luottamuspulaa ilman aihetta, pelkoa sitoutua/kiintyä, vaikeuksia päästää lähelle tms. Lisäksi olen omasta mielestäni ollut huomaavinani, että hän saattaa säikähtää joitakin yllättäviä asioita/tilanteita esimerkiksi riidellessä, ja olen miettinyt olisiko jotain alitajuntaisia reaktioita mitkä jäänyt päälle. Varmasti siis oikeasti tietää, ettei tarvitse pelätä minun satuttavan häntä tms.
Aion kyllä koittaa nostaa asiaa lisää puheeksi miehenkin kanssa, mutta hän ei mielellään puhu lapsuudestaan enkä halua painostaa liikaa. Vaikea aihe selvästi ja toisaalta meilläkin vasta melko lyhyt tapailusuhde kuitenkin loppujen lopuksi takana, niin ei tietenkään ole luottamus vielä voinut rakentua huippuunsa. Siksi haluaisin nyt vaan kuulla kaikenlaisia kokemuksia, jospa se jotenkin auttaisi minua ymmärtämään miestä paremmin ja helpottaisi pohdiskelujani siitä saadaanko tämä toimimaan, koska välillä se on kovin vaikean tuntuista, vaikka hyviäkin juttuja ja hetkiä mahtuu paljon joukkoon. Itselläni on ollut lähes täydellinen lapsuus, joten siitä ei ole apua ymmärryksen suhteen. Yritän parhaani, mutta en keksi paljon kaukaisempaa ajatusta itselleni kuin se, että olisin joutunut kokemaan vanhempieni takia esimerkiksi turvattomuutta tai pelkoa tai olisin joutunut epäilemään edes sekunnin ajan, etteikö minua rakastettaisi yli kaiken jne.
Kommentit (2)
Vierailija kirjoitti:
Olen käynyt psykoterapian, joka on ehdoton, jos lapsuus on ollut kunnolla väkivaltainen. Nykyään olen mieletäni terve, kärsin kyllä vuosia vakavasta ahdistuksesta, joka lamaannutti.
Enpä voi sanoa muuta kuin, että fyysinen läheisyys on itselleni vaikea. En nauti siitä yhtään, en saa pienintäkään meilihyvää halaamisesta tai lähekkäinolosta. Päinvastoin, se on ahdistavaa ja tukahduttavaa. Olen avioliitossani opetellut hellimään miestäni, koska se on hänelle tärkeää, mutta hän ei helli minua. En todellakaan halua sellaista. En myöskään nauti mieheni hellimisestä, mutta koska rakastan häntä, teen sitä päivittäin. Minun pitää erityisesti muistaa koskea häneen, koska mitään luontaista halua olla lähekkäin ei ole. Miehelläni kesti myös hetki, että oppi olla esim. haalamatta "väkisin". nykyään useimmiten kysyy, että saako halata. Lisäksi ei enää tulee takaapäin yllättäen halailemaan tai muuta, inhoan sitä ja ahdistun siitä. Joskus olen vaistomaisesti hänet töninyt poiskin.
Tämä on hyvä puolison ymmärtää ja ymmärtää olla ottamatta sitä henkilökohtaisesti.
Kiitos vastauksesta! Itseasiassa yksi noista yllättävistä asioista/tilanteista, joita olen ollut huomaavinani hänen säikähtävän, oli juurikin kun menin häntä takaapäin halaamaan ihan yllättäen hänen kokkaillessaan. Ei sanonut kyllä mitään asiasta, mutta ehkä ei vaan saanut sanottua, kun ei ole mikään paras avautuja. Täytyy varmaan välttää jatkossa yllättäviä kosketuksia, jos vaikka tosiaan aiheuttaa hänessäkin säikähdystä, ahdistusta tms. Toivottavasti toki ei, sillä itse olen kyllä hyvin hellä ihminen parisuhteessa ja ylipäätään rakkaille ihmisille (lapsuudenperhe, parhaat ystävät yms) ja jos meillä yhteinen tulevaisuus on edessä, tulee varmasti olemaan hankalaa, jos joudun opettelemaan siihen, etten saa helliä häntä.
Ap
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Olen käynyt psykoterapian, joka on ehdoton, jos lapsuus on ollut kunnolla väkivaltainen. Nykyään olen mieletäni terve, kärsin kyllä vuosia vakavasta ahdistuksesta, joka lamaannutti.
Enpä voi sanoa muuta kuin, että fyysinen läheisyys on itselleni vaikea. En nauti siitä yhtään, en saa pienintäkään meilihyvää halaamisesta tai lähekkäinolosta. Päinvastoin, se on ahdistavaa ja tukahduttavaa. Olen avioliitossani opetellut hellimään miestäni, koska se on hänelle tärkeää, mutta hän ei helli minua. En todellakaan halua sellaista. En myöskään nauti mieheni hellimisestä, mutta koska rakastan häntä, teen sitä päivittäin. Minun pitää erityisesti muistaa koskea häneen, koska mitään luontaista halua olla lähekkäin ei ole. Miehelläni kesti myös hetki, että oppi olla esim. haalamatta "väkisin". nykyään useimmiten kysyy, että saako halata. Lisäksi ei enää tulee takaapäin yllättäen halailemaan tai muuta, inhoan sitä ja ahdistun siitä. Joskus olen vaistomaisesti hänet töninyt poiskin.
Tämä on hyvä puolison ymmärtää ja ymmärtää olla ottamatta sitä henkilökohtaisesti.