Lue keskustelun säännöt.
"Syyllisyyden" tunteet vapaaehtoisesti lapsettomana
12.10.2018 |
Vähän hölmö otsikko, mutta kokevatko muut vapaaehtoisesti lapsettomat syyllisyyttä tai huonoa omaatuntoa siitä, etteivät halua lapsia? Ihmettelen itsekin näitä tuntemuksia ja mietin mistä ne saattaisivat johtua.
Olen pian kolmekymppinen ja ajattellut että minulla tuskin koskaan on omia lapsia. Pidän kyllä lapsista, ja välillä sitä toki pohtii millaista elämä olisi äitinä. Sitten toisaalta tiedostan sen, että tarvitsen todella paljon omaa tilaa ja rauhaa enkä tiedä jaksaisinko sellaista lapsiperhe-elämää. Tuntemukset ovat ajoittain kovin ristiriitaisia.
En ole koskaan kokenut sellaista valtavaa tarvetta tulla äidiksi. Monet tuntemani äidit ovat sanoneet, että he eivät ole koskaan kyseenalaistaneet lasten hankkimista vaan heille lasten haluaminen on aina ollut täysin selkeä asia.
Kovin sekavaa pohdintaa, mutta kiva jos joku näistä ajatuksista saa jotenkin kiinni.
Kommentit (4)
Ymmärrän tunteen. Luulisin sen nousevan siitä, että niin moni pitää vapaaehtoista lapsettomuutta jotenkin itsekkäänä. Todellisuudessa vapaaehtoinen lapsettomuus, vaikka olisikin jonkun kohdalla täysin itsekkäästi perusteltua (harvalla varmaan on!), ei kuitenkaan vahingoita ketään. Niitä lapsia kun ei ole olemassa, eivätkä siis kärsi siitä että eivät ole olemassa. Näin ollen syyllisyys on turhaa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Ymmärrän tunteen. Luulisin sen nousevan siitä, että niin moni pitää vapaaehtoista lapsettomuutta jotenkin itsekkäänä. Todellisuudessa vapaaehtoinen lapsettomuus, vaikka olisikin jonkun kohdalla täysin itsekkäästi perusteltua (harvalla varmaan on!), ei kuitenkaan vahingoita ketään. Niitä lapsia kun ei ole olemassa, eivätkä siis kärsi siitä että eivät ole olemassa. Näin ollen syyllisyys on turhaa.
Olet varmastikin oikeassa.
On aika vaikeaa mennä vastoin sitä, mitä monet pitävät tavoiteltuna. Itsekin koen sen jossain määrin itsekkääksi ajatukseksi, että lapsettomana minun on helpompi keskittyä niihin asioihin. joita itse haluan tehdä ja kokea.
Toisaalta, jos nyt minun pitäisi päättää hankkiako lapsia vai ei, niin en osaisi täysin 100 % varmuudella tehdä päätöstä. Molemmissa on varmasti puolensa, mutta ehkä se, että asiaa epäröi saa kallistumaan lapsettomuuden puolelle.
En koe syyllisyyttä, ennemminkin joskus pientä surua siitä että en ole halunnut lapsia tai mielenkiintoa millainen minun (ja mieheni) lapsi olisi. Joskus aiemmin myös mietin että olenko vähempiarvoisempi vaimo, kun miehellä kuitenkin on ex-vaimon kanssa kaksi (ihanaa) lasta.
En tunne syyllisyyttä, jos hankkisin lapsia vasten tahtoani, silloin tuntisin varmaan. Mutta toisten edessä en mainosta vapaaehtoista lapsettomuuttani, koska tiedän, ettei sitä moni ymmärrä.
Suvun henkistä perintöä (esim. edesmenneistä kertomista) tahtoisin siirtää lapsille, sisarukseni sitä eivät tee valitettavasti. Mutten senkään takia hanki lapsia.