Miten persoonasi tai ajattelutapasi ovat muuttuneet vuosien myötä aikuisiällä?
Koetko muuttuneesi aikuisiällä persoonana vuosien myötä? Tai ovatko ajattelu- tai toimintatapasi muuttuneet? Miten?
Kommentit (30)
Vierailija kirjoitti:
Kyllä on. Olen muuttunut entistä haavoituvammaksi, vaikka piti käydä toisin. Kyky sietää muutoksia on muuttunut olemattomaksi.
Kuulostaa ikävältä. Elämäsi on ilmeisesti ollut aika raskasta?
On se muuttunut aika paljon jos ajattelee ikäväliä 35 - 50. Olen muuttunut mielestäni paljon vähemmän itsekeskeiseksi. Tullut myös paljon realistisempi käsitys omista kyvyistä ja ominaisuuksista.
Ilmaisen suoremmin tunteitani. Sillä on ollut sekä myönteisiä että kielteisiä seurauksia.
Pelkästään vuosi 2015 kun vihdoin sain silmäni auki suomalaisen median suhteen, niin on muuttanut minua ihmisenä paljon ja huonompaan suuntaan. En enää suvaítse tiettyjä piirejä lainkaan.
Pidän puoleni. Sanon suoraan, jos haluan. Ymmärrän lapsia paremmin.
Jotenkin mustavalkoisempaan suuntaan on muuttuneet.
Lisäksi olen herkempi. Ennen lapsena oli pakko sietää paljon kun olin koulukiusattu. Nyt jo väärä äänensävy voi loukata tai ärsyttää.
Nuorempana olin aika musta-valkoinen ajatusmaailmaltani. Joskus neljänkymmenen jälkeen olen alkanut nähdä muitakin sävyjä.
En ole vieläkään kovin vanha, mutta huomaan jo viimisen muutaman vuoden aikana huikean muutoksen. Ennen olin paljon itsekeskeisempi ja kärsimättömämpi varsinkin parisuhteessa. Kaikista parhaiten on tunteiden hallinta parantunut vanhetessa.
Mustavalkoinen ajattelu on saanut harmaita sävyjä. Samalla jokin ärhäkkyyden kaltainen on sulanut sellaiseksi lempeäksi ymmärryksen tapaiseksi, mutta toisaalta uskallan ja osaan paremmin pitää puoleni.
Tuntuu siltä, kuin olisin aidommin oma itseni. Hyväksyn paremmin omat hyvät ja huonot puoleni. En enää yhtä pakkomielteisesti yritä koko ajan miellyttää muita.
Hyviä kommentteja, kiitos. Nämä herättivät paljon ajatuksia.
Olen nyt 44v. 15-vuotiaana muutin omilleni satojen kilometrien päähän vanhemmista. Olen esikoinen ja aina ollut ns. pikkuvanha, jo lapsena ajattelin paljon kaikenlaista ja yläasteikäisenä aloin tuntea olevani lähes aikuinen. Lapsena ja nuorena olin aika ujo.
Elämä ei ole ollut helppoa, jatkuvaa stressiä koko ajan milloin mistäkin mutta suurimmaksi osaksi taloudellisesta pärjäämisestä. En tunne juurikaan muuttuneeni ihmisenä/persoonana, mutta ujo en ole ollut enää sen jälkeen kun vain lakkasin välittämästä mitähän muut ajattelee, parikymppisenä oli jo sen verran elämänkokemusta että mulla vaan loppui voimat hävetä itseäni joka käänteessä, eli ajattelutapa on jonkin verran muuttunut kun elämänkokemusta on tullut lisää.
Olen oppinut taistelemaan ja pidän puoleni aina. Mua on elämä murjonut sen verran että vapaaehtoisesti en asetu kenenkään kynnysmatoksi enkä kumartele kenenkään titteleitä, minulle jokainen ihminen on saman arvoinen, paremmuutensa muista pitää kyllä perustella ja näyttää mulle jos mun arvostuksen haluaa. Olen parikymmentä vuotta ollut mukana politiikassa koska haluni vaikuttaa yhteiskunnallisiin epäkohtiin heräsi myös siinä kohtaa kun lopetin itseni häpeämisen.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Kyllä on. Olen muuttunut entistä haavoituvammaksi, vaikka piti käydä toisin. Kyky sietää muutoksia on muuttunut olemattomaksi.
Kuulostaa ikävältä. Elämäsi on ilmeisesti ollut aika raskasta?
Mulla on ollut raskaita asioita elämässä, mutta olen muuttunut vanhemmiten (about 45-50v) lempeämmäksi ja tasapainoisemmaksi. Muutoksia en enää pelkää, antaa tulla vaan, osa muutoksistahan on ihan onnellisiakin. Mua on hyvin vaikea enää haavoittaa, kun suunnilleen kaikkea on jo joutunut kestämään. Musta taitaa olla tulossa sellainen vanha viisas nainen.
Olen oppinut hallitsemaan tunteitani paremmin; esim. vaikka hätäännyn vieläkin suht helposti, osaan nykyään pysähtyä ja eritellä tilannetta ja tunnereaktioitani paremmin kuin nuorempana. Olen ymmärtänyt ja hyväksynyt, että nopeaa oikopolkua ei ole, vaan täytyy eritellä tilanne rationaalisesti, tunnistaa omat tunteensa sekä kartoittaa realistiset etenemisvaihtoehdot.
Nuorempana olin taipuvainen niin suureen "idealismiin", että jos arvelin, etten kykene täydelliseen lopputulokseen, minun ei kannata tehdä mitään. Nykyään olen nöyrempi, ja teen asioita, vaikka arvelenkin, ettei lopputulos tule olemaan täydellinen tai välttämättä edes omien odotusteni mukainen. Vien nykyään aloittamani tehtävät loppuun paljon suuremmalla todennäköisyydellä kuin nuorempana.
Blogini: https://ilouutinen.blogspot.fi/
En jaksa enää kauaa pienten lasten kanssa niin kuin nuorempana.
Parikymppisenä mulla oli aivan julmettu messiaskompleksi. olin mustavalkoinen, kiihkomielinen ja tuomitsevainen feministi. kuin hurmoksellinen uskovainen. sittemmin aloin nähdä nyansseja. hävettää edelleen ja rajusti, mutta yritän lohduttautua sillä, että se on ilmeisesti ihan normaali nuoren aikuisen psykologinen kehitysvaihe...
Vierailija kirjoitti:
Parikymppisenä mulla oli aivan julmettu messiaskompleksi. olin mustavalkoinen, kiihkomielinen ja tuomitsevainen feministi. kuin hurmoksellinen uskovainen. sittemmin aloin nähdä nyansseja. hävettää edelleen ja rajusti, mutta yritän lohduttautua sillä, että se on ilmeisesti ihan normaali nuoren aikuisen psykologinen kehitysvaihe...
No ei todellakaan ole normaalia. Vain tietyntyyppisillä/luonteisilla/kotikasvatuksen saaneilla tulee tuollaisia kiihkomielisiä ajatuksia ja messiaskomplekseja, ei ne kuulu normaaliin elämään minkään ikäisenä.
Minä olen aina ollut feministi, (kuten lähes kaikki tuntemani ihmiset), eikä kukaan ole tuomitseva, kiihkomielinen tai mustavalkoinen saatika hurmoksellinen... Normaalit ihmiset eivät ole sellaisia minkään asian suhteen, ei edes uskonnon.
Olin nuorena pää punaisena sokeana paasaava maailmanparantaja hippi, nykyään on jo sentään vähän järkeäkin päässä.
Kyllä on. Olen muuttunut entistä haavoituvammaksi, vaikka piti käydä toisin. Kyky sietää muutoksia on muuttunut olemattomaksi.