Miten persoonasi tai ajattelutapasi ovat muuttuneet vuosien myötä aikuisiällä?

Vierailija kirjoitti:

Parikymppisenä mulla oli aivan julmettu messiaskompleksi. olin mustavalkoinen, kiihkomielinen ja tuomitsevainen feministi. kuin hurmoksellinen uskovainen. sittemmin aloin nähdä nyansseja. hävettää edelleen ja rajusti, mutta yritän lohduttautua sillä, että se on ilmeisesti ihan normaali nuoren aikuisen psykologinen kehitysvaihe...

Näinhän se on, itse olin samanlainen sekopää nuorena. En tosin feministi, mutta silti.

Minulla on pitkä historia ylikilttinä kynnysmattona ja yli 10 vuoden liitto väkivaltaisen (erityisesti psyykkisesti) miehen kanssa. Nyt olen 50 v ja olen muuttunut paljon. En katso enää mitään kaltoinkohtelua, en myöskään itseeni kohdistuvaa. Minulla kesti vuosia taistella vapaaksi exän vainosta, en tehnyt sitä nielläkseni pomolta paskaa käytöstä tms. En edelleenkään tykkää nostaa missään kissaa pöydälle, mutta uskallan tehdä sen ja teenkin jos on pakko.

Olen myös muuttunut introvertista ekstrovertiksi. En ole se hiljainen kuuntelija, jolle voi kipata kaiken. Puhun aika paljon entiseen verrattuna. Minulle myös käy olla porukan keskipiste mitä en koskaan aikaisemmin halunnut.

Kiltti olen edelleen ja mukavuudenhaluinen. Työelämä on minusta aina ollut vähän pakkopullaa. Tykkäisin ottaa rennosti.

Ajatteluni on mustavalkoisempaa kuin ennen ja linkitän asioita entistä nopeammin yhteen. Jos ihmisestä tulee huonot fiilikset sitä kannattaa uskoa. En myöskään usko, että pahoille ihmisille kannattaa antaa mitään uusia mahdollisuuksia. Pahuus ei parane, puhun siis esim taparikollisista.

Poliittinen korrektius ärsyttää. Toisaalta en jaksa kyllä draamailuakaan.

Hyvin vähän. Nuorena itsetuntoni oli kyllä tosi huono ja tunsin usein alemmuudentunteita. Sitten kolmen- ja neljänkympin välillä aloin huomata, että useimmat muutkin ihmiset ovat aika tyhmiä ja lahjattomia.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Parikymppisenä mulla oli aivan julmettu messiaskompleksi. olin mustavalkoinen, kiihkomielinen ja tuomitsevainen feministi. kuin hurmoksellinen uskovainen. sittemmin aloin nähdä nyansseja. hävettää edelleen ja rajusti, mutta yritän lohduttautua sillä, että se on ilmeisesti ihan normaali nuoren aikuisen psykologinen kehitysvaihe...

No ei todellakaan ole normaalia. Vain tietyntyyppisillä/luonteisilla/kotikasvatuksen saaneilla tulee tuollaisia kiihkomielisiä ajatuksia ja messiaskomplekseja, ei ne kuulu normaaliin elämään minkään ikäisenä.

Minä olen aina ollut feministi, (kuten lähes kaikki tuntemani ihmiset), eikä kukaan ole tuomitseva, kiihkomielinen tai mustavalkoinen saatika hurmoksellinen... Normaalit ihmiset eivät ole sellaisia minkään asian suhteen, ei edes uskonnon.

Anteeksi nyt vain, mutta ei nykyajan feminismissä ole enää mitään normaalia ollut pitkään aikaan vaan kaukana siitä nämä kaikki paasaukset jostain olemattomista valtarakenteista ja patriarkaatista, valkoisen miehen taakasta, sukupuolettomuudesta, kulttuurisesta omimisesta, kommunismista ja vaikkapa islamin feministisyydestä.

Ei siis mikään ihme, että sen puolesta tilaisuuksissa, keskustelupalstoilla, hesarissa tai blogeissa paasaavat - ja nimenomaan siis paasaavat - kaikenlaiset sukupuolidysforiasta tai muista mielenterveysongelmista kärsivät vouhottajat.

Olen nyt 35, mutta seuraavia havaintoja olen tehnyt:

- Varovaisuuden lisääntyminen. Olen ollut aina kova reissailemaan, mutta nuorempana tuli otettua kyllä melkoisia riskejä reissuilla. Siis käveltyä just niitä pimeitä kujia, oltua liian hyväuskoinen ihmisten suhteen, syötyä kaikenlaisia ruokia (bakteerit jyllää, ja sellaista ruokaa ei ainakaan kannata syödä jota ei ole kunnolla kuumennettu/kypsennetty).  Nykyään tajuaa jotenkin oman terveyden haavoittuvuuden aivan eri tavalla. Vaikka olen edelleen terve kuin pukki, niin ei kannata elää illuusiossa että oma keho on särkymätön.

- Naiivius miesten suhteen on karissut voimakkaasti. Olen ollut aina suuri romantikko, nuorempana halusin kai uskoa että niin on moni mieskin, päästin liian nopeasti liian lähelle.. ja lopulta tulin hyväksikäytetyksi. Nykyään osaan lukea jo kaikki merkit, esim. yrittävät päästä tapaamaan jossain privaatissa paikassa kahden kesken, painostaminen seksiin ym ym. En sanoisi että olisin pessimisti mutta hyvin harvan miehen romanttisista tarkoitusperistä uskon enää hyvin. 

- Luottamus elämän kantavaan voimaan on lisääntynyt. En jaksa panikoida enää joka asiasta, vaan uskon että asiat järjestyvät. Vastoinkäymisiin en suhtaudu enää niin järkyttyneesti. 

- Olen rennompi monien asioiden suhteen.  Nuorempana tuomitsin aika nopsaan sellaiset ihmiset, jotka vaikkapa juovat viiniä useamman kerran viikossa. Nykyään juon itse aina välillä (en viikottain, tai edes välttämättä kuukausittain), mutta olen ymmärtänyt että mikään yksittäinen aine ei ole itsessään paha vaan se, osaako sitä käyttää oikein. 

Muuten huomaan, että en anna ihmisten enää kävellä ylitseni, ja toisaalta että en päästä ihmisiä lähelleni yhtä helposti.

Teininä ajattelin, että haluan varmaan lapsia aikuisena. Ajattelin, että mieli muuttuu, kun en lapsista juuri silloin pitänyt. Mitä vanhemmaksi tulen, sitä varmempi olen etten lapsia halua.

Parikymppisenä olin kiinnostunut ihmisistä ja olin avoin ja sosiaalinen. Nyt lähempänä neljäkymmentä en välitä enää ihmisistä, viihdyn kyllä keskusteluissa, mutten kerro itsestäni paljoakaan, lisäksi en ole enää tuomitseva, ymmärrän ihmismieltä paremmin. Koen häpeää erostani ja etä-äitiydestäni, exäni on häiriöinen ja osaa hurmata haluamansa ihmiset ja mustamaalata minut jonka syystä olen ahdistunut ja eristynyt. Olen niin kiireinen työn, opiskelijoiden ja taaperolle äitinä (uusi suhde) etten ehdi itseäni hoitaa, se tekisi myös kipeää. Jotenkin vain selviän päivä päivältä ja odotan että kymmenen vuotta kuluisi nopeasti ja saisin hieman hengähtää ja toteuttaa itseäni.

Ennen olin itsetietoisempi ja nykyään asennoidun niin että en kiinnosta muita ihmisiä, etenkään miehiä.

Olen kyynisempi, katkerampi ja pessimistisempi kuin parikymppisenä 15 v sitten.

Olen oppinut hyväksymään itseni, sitä myötä on tullut rentoutta. Olen oikeastaan aika hyvä tyyppi ja lahjakaskin. Nuorena ei sellaista uskaltanut ajatella vaan keskittyi miellyttämään muita.

Perus-introvertti olen ollut aina, mutta nyt hyväksyn sen, ettei minun tarvitse väkisin seurustella kenenkään kanssa. Kun ihmissuhteissaan keskittyy asioihin, jotka yhdistävät meitä, ja jättää taka-alalle sellaisen, joka ihmisiä erottaa(esim. Politiikka), pystyy nauttimaan ihmisten seurastakin.

Silti on paljon ihmisiä, jota välttelen siksi koska en jaksa kaikenlaisia ihmisiä. Hölöttäjiä varsinkaan.

Lisääntynyt itsevarmuus näkyy hyväksyntänä muita kohtaan. En enää tuomitse ja hauku.