Millaista elämäsi oli tai millaista toivoisit sen olevan 37-vuotiaana?

Olen tuon ikäinen ja kun katsoo tämän ikäisiä kavereitani, niin elämä voi olla ihan mitä vaan: Uraa ja itseensä panostamista. Suurperheen arkea vastasynnyttäneenä. Työttömyyttä, eroja, yksinhuoltajuutta ja opiskeluja. Pitkän nuoruuden viimeisiä hetkiä opiskeluja viimeistellen ja perheenperustamisesta haaveillen. Jopa isovanhemmuutta jo. Sosiaalisesti vilkasta elämää tai hyvin itsenäistä ja yksinäistä. Vielä hyvin nuorekasta tai jo hyvinkin keski-ikäistä. Mitä vaan. Osa jo ehtinyt mennä rappiollekin.

Mulla lähenee nuorempikin lapsi jo teini-ikää. Olen ollut 10 vuotta samalla työnantajalla nuoruuden ammatissani ja olen naimisissa nuoruudenrakkauteni kanssa. Mietin uusia tuulia, ehkä opiskelua ja alanvaihtoa, uusia harrastuksia ja ihmissuhteita. Toistaiseksi jumitan suuremmassa mittakaavassa edelleen vanhoissa kymmenen vuoden takaa tutuissa kuvioissa.

Miehellä elämä parhaassa iässä, naisella jo ehtoopuolella.

37 -vuotiaana olin jäänyt leskeksi pitkästä parisuhteesta ja juuri tavannut nykyisen mieheni. Korviani myöten rakastunut, taloudellisesti hyvinvoiva nainen, jolla oli edessään isoja elämänmuutoksia.

Odotin 37-vuotiaana esikoistani ja sain hänet ennen kuin täytin 38 vuotta. Saimme vielä toisenkin lapsen. Elämä oli onnellista ja jännittävää, kuten ensimmäistä lasta odottaessa on. Koti-, työ-, raha- ja parisuhdeasiat olivat mallillaan. Onnellista aikaa kaiken kaikkiaan.

Töissäkäyvä, yksinäinen,surullinen.

Olen hyvässä rahatilanteesta ja omistusasuntoja, jäisin 15 vuoden päästä pois työelämästä ja nussisin 18vuotiaita kokemattomia teinipoikia

Vierailija kirjoitti:

Ikä kun et ole enää nuori muttet vielä kunnolla keski-ikäistynytkään.

35v on jo keski-ikäinen vaikkakin sen määritelmän alkupäässä.

Töihin,kotiin,töihin,kotiin jne.

Rauhallista, tasaista, hyvää. Vähän tylsää, mutta toisaalta olen itse tarkoituksella tehnytkin siitä "tylsää", tavoitellut rauhallisempaa, tasaista arkea, viime vuosiin saakka se kun on ollut kuluttavampaa ja stressaavaa, kun on ollut aina jotain stressinaiheita (opiskelut, työn aloittaminen, pienet lapset, omaa kypsymistä ja henkistä kasvua, parisuhdekriisejä, ero...)

Nyt alan tehdä enemmän omannäköisiä ratkaisuja, vaikka ne poikkeaisivatkin yleisesti tavoitelluista tai hienoina pidetyistä. Esim. kieltäydyn ylimääräisistä menoista ja tapahtumista, ja pistän etusijalle oman hyvinvoinnin ja tarpeen olla "ihan vaan rauhassa yksin kotona".

Tuntuu että hirveän myllerryksen ja koulun on saanut/joutunut käymään tähän ikään mennessä, ja nyt alan aikuistua ja seestyä, tunnen itseäni ja ymmärrän elämää. Toisaalta myös kauheasti mikään ei enää hetkauta, tuntuu että olen jo nähnyt "niin paljon".

Osaan myös arvostaa asioita erilailla, sitä että olen terve, lapset ovat terveitä, on ruokaa ja koti. Ja että vanhempanikin ovat vielä terveitä.

Ymmärrän paremmin elämän rajallisuutta, tavallaan se pelottaakin. Jos kaikki sujuu "hyvin", edessä on vielä aika, kun näen ensin vanhempieni rapistuvan, ja sitten itseni. Mutta näinhän sen kuuluu kai mennä, yritän olla murehtimatta etukäteen.

Nyt mulla on vielä aikaa tehdä ja nauttia. Ja alkaa olla mahdollisuuskin tehdä "mitä vaan", on rahaa ja aikaakin, kun lapset isoja. Mutta paradoksaalista ehkä, en oikein osaa enää keksiä mitään mikä kummemmin sykähdyttäisi tai mikä olisi se jokinjota nyt haluaisin tehdä. Matkustelu on nähty (tai on se edelleen mukavaa, muttei niin sykähdytä kuin ensimmäisillä kerroilla) lapset on tehty, oma asunto on, hyvä parisuhdekin on, ammatistani tykkään ihan ok.. ei ole enää oikein tavoitteita, semmoisia suurempia (pieniä toki on, esim. treenaaminen maratonille ym) mitä tähän mennessä elämässä oli. Nyt ne kaikki on saatu ja tehty.

Mutta ehkä ei tarvitsekaan. Keskityttävä nauttimaan rauhallisesta, tasaisesta, turvallisesta elämästä. Ei se ole mikään itsestäänselvyys.

37 v.

Toivon, että asiat olisivat edes jokseenkin hyvin. Olisi työpaikka ja asunto. Mulla on parantumaton sairaus ja toivon, että se olisi kurissa ja ei pahenisi. Otinkin tällä viikolla vihdoin itseäni niskasta kiinni ja varasin ajan lääkärille jonne menen mahdollisesta hoidosta juttelemaan ensi viikolla. Pelottaa kovasti tällä hetkellä.

Kun olin 37-vuotias, elämäni oli parhaimmillaan. 17 vuotta mieheni kanssa yhdessä, neljäs lapsemme, kuopuksemme oli juuri syntynyt, miehellä oli hyvä työ, asuimme uudessa omakotitalossa, olin vielä terve, mieheni oli vielä terve, lapsemme olivat terveitä, toki he ovat vieläkin....melkein itkettää nyt kun ajattelen niitä aikoja. Nauttikaa ihmiset ikävuosista 30-40,  ainakin mun mielestä elämän parhaita vuosia!

Aika raskasta aikaa. 15-v temppuili niin, että hyvä etten puristunut paineessa timantiksi. Pari vuotta myöhemmin tuo on muisto vain.

Olin pienen lapsen äiti. Ihan jees aikaa oli kotona. Aika nuori vielä. Hyvännäköinen. Töihin paluu mietitytti ja se, mitä haluaisi tehdä.

Olen nyt viittä vaille 34 v. Olen potenut viime vuodet jäätävää kriisiä ja nyt alkanut pikkuhiljaa päästä jyvälle ongelman ytimestä. Tuntuu vuoroin vapauttavalta kun tajuaa mistä kiikastaa, vuoroin ahdistaa tajuta että edessä on jäävuoren kokoinen psyykkinen työ ylitettävänä. Ulkoiset puitteet on ns. kunnossa, kaksi kouluikäistä lasta, omakotitalo, kaksi autoa, avioliitto, molemmilla vakituinen työ. Avioliitossa valtava puhumattomuus- ja läheisyysongelma. Kun olen 37 v toivon että olen saanut prosessia eteenpäin ja sisäinen maailmani on tasapainoisempi kuin nyt.