Lue keskustelun säännöt.
Miks, oi MIKS en unohda sitä miestä..
14.09.2018 |
Olin varmaan 18 kun ihastuin ihan järkyttävän pahasti. Kumpikaan ei koskaan oikein näyttänyt tunteitaan (tiedä oliko tällä pojalla niitä edes) eikä tehnyt mitään selväksi. Ei nähty edes montaa kertaa mutta paljon juteltiin mesessä ja olin aivan lumottu. Olin niin varma että ei sellainen poika koskaan musta oikeasti kiinnostuis ja vähän eri maailmoista kai muutenkin oltiin. Muutama vuosi sitten lueskelin huvikseni jotain niitä vanhoja viestejä ja tajusin että on siinä jotain enemmänkin voinut olla. Sillon sitä ei oo tajunnut kun on ollut tilanne päällä ja epävarmuus itsestä on tainnut sokaista.
Tapasin nykyisen miehen jonka kanssa kaikki on ihan hyvin ja ihanat lapset on saatu. Ajattelin naimisiin mennessä että tommonen pikku juttu unohtuu kyllä, mut ei niin oon käyny vieläkään.. Siitä on yli kymmenen vuotta. Näin syksyisin (kun ne kerrat milloin nähtiin oli syksyllä) tulee ihan hirveä haikeus ja kuristava olo, että miksi en kääntänyt sitä korttia vaikka väkisin.
Tää tuntuu jo ihan sairaalta kun monta viikkoa "surrut" ja muistellut sitä aikaa ja haaveillut, että jos oisinkin tehnyt toisin. Voi sanokaa nyt mulle että mee hoitoon jo!! :D
En oo tänne ennen kirjotellut mutta nyt oli pakko saada purkaa tätä sekamelskaa. Ja jos jollakin on antaa jotain viisasta ajatusta että pääsisin tästä pinttyneestä haamusta jo eroon.
Kommentit (18)
Kiitos! 😂👍🏼
Ap
Ps. Sori ku tuli kaikki noin pötköön.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Aika perus. Kyl se siitä ehkä joskus.
Sulla on vaan joku ikäkriisi. Lapset ja kaikki valmiina niin tulee fiilis että tässäkö tää nyt oli? Ehkä vähän kyllästyttää arki, olisiko jonkun toisen kanssa ollut intohimoisempaa/sielunkumppanuutta/Mitä nyt kaipaakaan. Projisiot sen sitten vaan johonkin korvikkeeseen. Kuulostaako tutulta? En kyllä tiedä mikä auttaisi, kamalaa tämä on :(
Mä em pysty unohtamaan yhtä työkaveria. Vuosia tehty yhdessä töitä tiiviissä yhteisössä, jaettu ilot ja surut. Tunnen hänet sielunkumppaniksi, ainoa kenen kanssa voin olla 100% oma itseni ja joka tuo parhaimmat puoleni esiin.
Tätä jatkui vuosia, ja muutama vuosi sitten (onneksi!!) organisaatiomuutoksen myötä mentiin eri toimipisteisiin. Soiteltiin usein (työasioissa, mutta samalla vaihdettiin kuulumiset ja ihmeteltiin elämää), kaipaus oli selkeästi molemminpuolista. Pikku hiljaa tunne hellitti, ero teki tehtävänsä. Soiteltiin kuitenkin edelleen silloin tällöin ja tunne muuttui hyväksi ystävyydeksi.
Nyt uuden organisaatiomuutoksen myötä ollaan taas samassa toimipisteessä. Argh. Ystävyys ja yhteisymmärrys jatkui. Ajattelin että selviä tästä ilman tunteita. Mutta ei, yhtäkkiä taas tajusin olevani kaulaa myöten rakastunut. Hän tuntuu niin oikealta, että sattuu.
Ollaan tahoillamme naimisissa, joten pakko vain jaksaa kärsiä ja koittaa anoa siirtoa toiseen yksikköön jollakin tekosyyllä. En pysty elämään tälleen.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Mäkin kaipaan exääni ihan valtavasti. Oli nuoruudenrakkaus ja erotessa ajattelin olevani aikuinen, kun ajattelin, ettei suhde ollut niin erityinen, että pääsen yli, vaikka sillä hetkellä sattuu. No sen jälkeen ollut kaksi parisuhdetta, joista toinen edelleen voimassa ja yksi lapsi. Ihan ok suhde on. Vaikka tämäkin mies on tunteella valittu, niin ei ole mitään verrattuna nuoruuden rakkauteeni. Oltiin tosi läheisiä ja hän ymmärsi minua tosi hyvin. Hän on onnellisesti parisuhteessa, joten en aio asialle nyt mitään tehdä. Oltiin 3,5 vuotta yhdessä ja erosta nyt 6 vuotta.
Vierailija kirjoitti:
Mäkin kaipaan exääni ihan valtavasti. Oli nuoruudenrakkaus ja erotessa ajattelin olevani aikuinen, kun ajattelin, ettei suhde ollut niin erityinen, että pääsen yli, vaikka sillä hetkellä sattuu. No sen jälkeen ollut kaksi parisuhdetta, joista toinen edelleen voimassa ja yksi lapsi. Ihan ok suhde on. Vaikka tämäkin mies on tunteella valittu, niin ei ole mitään verrattuna nuoruuden rakkauteeni. Oltiin tosi läheisiä ja hän ymmärsi minua tosi hyvin. Hän on onnellisesti parisuhteessa, joten en aio asialle nyt mitään tehdä. Oltiin 3,5 vuotta yhdessä ja erosta nyt 6 vuotta.
Lisätäkseni vielä ettei olla yhteyttä pidetty. Nyt törmättiin sattumalta ja vaihdettiin kuulumiset. Eli suhteesta ei välttämättä pääse yli vakkei toisesta mitään kuule.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Mä en meinannut millään päästä yhdestä miehestä yli. Tavattiin tinderissä muutama vuosi sitten. Välillä ei oltu yhteyksissä. Välillä tavattiin. Käytiin yhdessä ulkona ja treffeillä. Kumpikaan ei kertonut tunteistaan. Sitten molemmat kerrottiin tunteistamme toisillemme mutta mies jotenkin heti sitten pelästyi koska ei halunnutkaan olla kanssani. Tähän väliin pakko sanoa ettei meillä ollut koskaan suutelua enempää. Ja molemmat olemme sinkkuja. Olisin halunnut kyllä enemmän mutta ei ollut kumeja, oli menkat ja niin edelleen... hitto kuinka kovasti halusinkaan sitä miestä! Olisin varmaan tullut sekunnissa. Nytkin pelkkä ajatus saa melkein tulemaan ;D
Kun mies torjui minut vaikka väitti pitävänsä minusta niin aikani surin ja vihasin koko maailmaa... En tajua mitä kävi. Kysyin mutta en saanut vastausta. Päätin lopettaa kaiken yhteydenpidon. Laitoin numeron estoon. Poistin kaikki vanhat viestit juuri sen takia etten lukisi niitä jälkeen päin!
Joka päivä ajattelen miestä mutta en saa koskaan tietää miksi en sitten kelvannutkaan. Nyt alan jo päästä yli.
Halusin vaan kertoa oman tarinani, ehkä teille olisi käynyt sen miehen kanssa samoin. Ette kuuluneet yhteen. Mitä lie miehen päässä liikkunut. Jos se mies olisi halunnut sinut oikeasti niin olisi kyllä sen näyttänyt.
Vierailija kirjoitti:
Sulla on vaan joku ikäkriisi. Lapset ja kaikki valmiina niin tulee fiilis että tässäkö tää nyt oli? Ehkä vähän kyllästyttää arki, olisiko jonkun toisen kanssa ollut intohimoisempaa/sielunkumppanuutta/Mitä nyt kaipaakaan. Projisiot sen sitten vaan johonkin korvikkeeseen. Kuulostaako tutulta? En kyllä tiedä mikä auttaisi, kamalaa tämä on :(
No kuulosta todella tutulta! Just noita kaikkea oon miettinyt ja joku kolmenkympin kriisi... 😬 Vaikka siis onhan tää jatkunut enemmän ja vähemmän koko tän ajan sen jälkeen kun viimeisen kerran heippahalit halattiin. Sillon järkeilin että eihän se kuitenkaan ois onnistunut. Mutta mistä minä tiedän ja nyt pännii eniten se että miks en kokeillut!
Nytkin tekis vaan mieli kertoa hälle edes että jäi mun sydämeen ja toivottaa kaikkea hyvää. Kuvittelen että sillä saisin tän olon pois jos kertoisin tän ulos. Mutta ei mun moraali anna mun mitään alkaa viestittelemään jollekin ihastukselle, ei mitenkään. Tunnen itteni niin lapselliseks kun tämmösiä veivaan, mut nää iskee niin satuttavalla voimalla nää tunteet, usein. Tunteitahan ne vaan on, pitäs antaa olla.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Mä en meinannut millään päästä yhdestä miehestä yli. Tavattiin tinderissä muutama vuosi sitten. Välillä ei oltu yhteyksissä. Välillä tavattiin. Käytiin yhdessä ulkona ja treffeillä. Kumpikaan ei kertonut tunteistaan. Sitten molemmat kerrottiin tunteistamme toisillemme mutta mies jotenkin heti sitten pelästyi koska ei halunnutkaan olla kanssani. Tähän väliin pakko sanoa ettei meillä ollut koskaan suutelua enempää. Ja molemmat olemme sinkkuja. Olisin halunnut kyllä enemmän mutta ei ollut kumeja, oli menkat ja niin edelleen... hitto kuinka kovasti halusinkaan sitä miestä! Olisin varmaan tullut sekunnissa. Nytkin pelkkä ajatus saa melkein tulemaan ;D
Kun mies torjui minut vaikka väitti pitävänsä minusta niin aikani surin ja vihasin koko maailmaa... En tajua mitä kävi. Kysyin mutta en saanut vastausta. Päätin lopettaa kaiken yhteydenpidon. Laitoin numeron estoon. Poistin kaikki vanhat viestit juuri sen takia etten lukisi niitä jälkeen päin!
Joka päivä ajattelen miestä mutta en saa koskaan tietää miksi en sitten kelvannutkaan. Nyt alan jo päästä yli.
Halusin vaan kertoa oman tarinani, ehkä teille olisi käynyt sen miehen kanssa samoin. Ette kuuluneet yhteen. Mitä lie miehen päässä liikkunut. Jos se mies olisi halunnut sinut oikeasti niin olisi kyllä sen näyttänyt.
No juu, se on hyvin todennäköistä. Ja niin silloinkin ajattelin ja suojelin itseäni enkä kertonut mitään kun olin aika varma että rikkoisin sydämeni vain.
MUTTA jälkeenpäin kun mietin, niin olin silloin juuri eronnut poikaystävästä joka oli aika takertuvainen edelleen minuun, eihän tää ihana mies halunnut siihen touhuun sotkeutua. Ja saattoi ajatella että hän ei viitsi vielä mitään suurempia liikkeitä tehdä.
No joo ja se että meillä oli välimatkaa, sitä molemmat varmaan ajatteli että toisella on vaikka mitä säätöä meneillään.. En tiedä. Toisaalta hauska miettiä mitä ois voinut tapahtua, toisaalta raastavaa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Mulla vähän sama tilanne enkä siksi osaa sanoa mitään, mutta seurailen.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Onko meille vielä kohtalotovereita ja jos niin miten ootte elelly noiden fiilisten kans?
Mulla oli vähän samanalainen tilanne: elin parisuhteessa ja haaveilin nuoruuden exän perään. Ero tuli ihan muista syistä. Eron jälkeen huomasin, että syy miksi haikailin exän perään oli se etten ollut onnellinen ja tyytyväinen omaan elämääni. Eron jälkeen rakensin itselleni oman näköiseni elämän ja löysin miehen jonka kanssa saan elää onnellista elämää. Tämä nuoruuden ex ei ole enää edes käynyt mielessä. Eli sinulla saattaa olla sama: et ole tyytyväinen elämääsi ja se näkyy siinä että haikailet muuta.
Vierailija kirjoitti:
Mulla oli vähän samanalainen tilanne: elin parisuhteessa ja haaveilin nuoruuden exän perään. Ero tuli ihan muista syistä. Eron jälkeen huomasin, että syy miksi haikailin exän perään oli se etten ollut onnellinen ja tyytyväinen omaan elämääni. Eron jälkeen rakensin itselleni oman näköiseni elämän ja löysin miehen jonka kanssa saan elää onnellista elämää. Tämä nuoruuden ex ei ole enää edes käynyt mielessä. Eli sinulla saattaa olla sama: et ole tyytyväinen elämääsi ja se näkyy siinä että haikailet muuta.
Niin no voihan sekin osittain olla. Mutta kun kuitenkin olen, uskaltaisinko sanoa, todella tyytyväinen tämän hetkiseen elämääni. Tai että kaikki on hyvin.
Silti mielessä ollut kaikki nämä vuodet se yksi ihminen jonka kasvot ei kulu mun päästä! Oon välillä ajatellut että kannan nyt mukanani loppuelämäni kaunista muistoa ihmisestä jota tuskin tunsin ja jonka kanssa ei ehkä mitään suurta olis syttynytkään. Mut semmoinen kaunis haikeus jäi.
Sit välillä tulee näitä aikoja että sitä hakkaa päätä seinään niin kuin jonkun elämää suuremman virheen olis mennyt tekemään. Outoa. Ja on syyllinen olo pelkästään näiden ajatusten takia, kun tämmöisiä mietin. Tai siis jotain toista.
Mee hoitoon jo.