Mitä järkeä elää vanhaksi?

Onhan se aika ankeannäköinen tulevaisuus. Minä yksinäisenä vanhuksena, omat vanhemmat kuolleet eikä ketään muita enää elämässä. Ja missähän nyt vielä kotona asuva lievästi kehitysvammainen veljenikin on silloin, jota vanhempani eivät millään saa oman elämän polulle. Ehkä joudun hänen hoitajakseen, kun ei enää vanhana opi itsenäisyyttä.

Jos terveenä saa elää, niin mikä ettei.

Synnytään ja kuollaan. 

Vierailija kirjoitti:

Jos terveenä saa elää, niin mikä ettei.

Jos sairastuu yli nelikymppisenä, niin kannattaisko luovuttaa?

Vierailija kirjoitti:

Tätä olen aina ihmetellyt ja ihmettelen edelleen. Itseäni ei vanhana eläminen kiinnosta. Luulin, että tämä olo menee joskus ohi, mutta teini-iästä asti olen ajatellut näin ja ajattelen edelleen, kohta täytän jo 32. Ja vanhalla siis tarkoitan jo 50-vuotiaasta eteenpäin. Nelikymppinenkin on jo aika tiensä päässä (harmaat, hedelmällisyys laskenut radikaalisti tai loppunut).

Eri asia ehkä jos on vaikka erityisen älykäås tutkija, jonka työpanosta tarvitaan vuosikymmeniä.

Niin samaa mieltä. Ei voi olla kovin mieltä ylentävää lojua sängynpohjalla kymmenen vuotta vapoissa ja syötettävänä, kuten mummoni joutui elämään. Kidutusta sen täytyy olla. Olen jo 50v ja toivon että ei tarvitse 90vuotiaaksi elää, kun kenenkään kunto ei kohene enää 50 v jälkeen eli alamäkeä mennään koko ajan kiihtyvällä vauhdilla. En haluaisi olla kenenkään hoitoriesa. Nyt on sellainen olo että kun vielä yksin pärjää hyvin ja jaksaa asioitansa hoitaa että saisi nauttia elämästä eikä tarvitsisi raataa itseään kipeäksi töissä.

Osa elää vanhaksi- toisille iskee jokin aggressiivinen syöpä ennen sitä, joka hoitaa homman kotiin.

Toisaalta jos joku pitää jo 50-v ikäloppuna, kuten ap, niin tulee aina mieleen Angelika Kallion tokaisu nuorempana, että haluaa kuolla ennen kuin on 40-v. Nythän on 45v. Vieläköhän samaa halajaa?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Tätä olen aina ihmetellyt ja ihmettelen edelleen. Itseäni ei vanhana eläminen kiinnosta. Luulin, että tämä olo menee joskus ohi, mutta teini-iästä asti olen ajatellut näin ja ajattelen edelleen, kohta täytän jo 32. Ja vanhalla siis tarkoitan jo 50-vuotiaasta eteenpäin. Nelikymppinenkin on jo aika tiensä päässä (harmaat, hedelmällisyys laskenut radikaalisti tai loppunut).

Eri asia ehkä jos on vaikka erityisen älykäås tutkija, jonka työpanosta tarvitaan vuosikymmeniä.

Niin samaa mieltä. Ei voi olla kovin mieltä ylentävää lojua sängynpohjalla kymmenen vuotta vapoissa ja syötettävänä, kuten mummoni joutui elämään. Kidutusta sen täytyy olla. Olen jo 50v ja toivon että ei tarvitse 90vuotiaaksi elää, kun kenenkään kunto ei kohene enää 50 v jälkeen eli alamäkeä mennään koko ajan kiihtyvällä vauhdilla. En haluaisi olla kenenkään hoitoriesa. Nyt on sellainen olo että kun vielä yksin pärjää hyvin ja jaksaa asioitansa hoitaa että saisi nauttia elämästä eikä tarvitsisi raataa itseään kipeäksi töissä.

Pissislogiikka on niiiiiin lutuista. Ollaan nähty joku liki 100 vuotias vanhus heikolla hapella ja päätetään, että minä en tuollaista vanhuutta halua, vaan mieluummin kuolen nuorempana.

Sitten dokataan, jorataan ja relataan ja ollaan viisikymppisenä huonommassa kunnossa kuin tuo satavuotias.