Lue keskustelun säännöt.
Sinkkuna viihtyvä, tiesitkö varhain että viihdyt sinukkuna vai
Kommentit (14)
Lapsesta saakka olen tiennyt, nyt olen 50-vuotias.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Kun erosin pitkästä liitosta pari vuotta sitten kuvittelin että pitää löytää pian uusi kumppani. Tapailin muutamia ja ukkomiehet yritti valloittaa. Mutta nyt olen ymmärtänyt kuinka paljon hyviä puolia sinkkuna olennaisessa on :)
Eli jo parista esimerkistä voimme päätellä, että ikisinkkujen sinkkuus johtuu lapsuuden/nuoruuden traumoista?
Olin jo teini-iässä naisten mielestä ällö vaikka mitään syytä tähän ei ollut, joten ajattelin että kylläpä naiset on sitten tyhmiä ja koko ajatus sinkkuudesta on ollut tämän jälkeen aivan luonnollinen.
Oikeastaan eron jälkeen huomasin kuinka hyvin pärjään yksin,saattaa ikäkin hiukan vaikuttaa asiaan,enkä jaksa enää kaikenlaista draamaa.Elämä voi olla ihan mukavaa kun muistaa armahtaa itseään,eihän me kaikki olla täydellisiä;)
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Luulin haluavani olla sinkkuna kunnes olin liian vanha saamaan perhettä
Siinä kohtaa tajusin että yksin on parempi, kun oma ikäluokkani ja sitä vanhemmat sukupolvet olivat kaikki sitä tiedostamattomia alkoholisteja.
Yhtään selvää viikonloppua eivät naisystävät selvinneet, ja aloin voimaan pahoin henkisesti ja fyysisestikin ja jätin seurustelun.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
En ole ikinä suhteessa elänyt tai käynyt edes treffeillä, niin en tiedä viihtyisinkö sellaisessa elämäntyylissä paremmin. Eipä minulla suoranaisesta mitään valittamista ole sinkkuna elämisestä, joten tuskin jaksan mitää vaivaa nähdä asian muuttamiseen.
Vierailija kirjoitti:
Eli jo parista esimerkistä voimme päätellä, että ikisinkkujen sinkkuus johtuu lapsuuden/nuoruuden traumoista?
Ei elämä ole mustavalkoista, paitsi ehkä sinulla.
Kaikki kokevat pettymyksiä elämässään. Jollakin ihmisellä on voinut olla surkea lapsuus ja hän päättää sen takia elää yksin. Joku toinen, jolla myös oli surkea lapsuus, voikin päättää, että hän nimenomaan haluaa perheen ja lapsia, joiden kanssa toimii eri tavalla kuin omat vanhempansa.
Ja näiden vaihtoehtojen lisäksi on lukuisia muitakin mahdollisuuksia päätyä elämässään joko yksin tai parisuhteeseen.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Siinä kohtaa tajusin että yksin on parempi, kun oma ikäluokkani ja sitä vanhemmat sukupolvet olivat kaikki sitä tiedostamattomia alkoholisteja.
Yhtään selvää viikonloppua eivät naisystävät selvinneet, ja aloin voimaan pahoin henkisesti ja fyysisestikin ja jätin seurustelun.
Mitä ikäluokkaa?
428 kirjoitti:
Oikeastaan eron jälkeen huomasin kuinka hyvin pärjään yksin,saattaa ikäkin hiukan vaikuttaa asiaan,enkä jaksa enää kaikenlaista draamaa.Elämä voi olla ihan mukavaa kun muistaa armahtaa itseään,eihän me kaikki olla täydellisiä;)
Minkäikäinen olet?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Luulin olevani 100% parisuhteeseen tarkoitettu ihminen, sillä olin seurustellut lukiosta vähän päälle kolmenkympin koko ajan. Kumppanit toki olivat muutamaan otteeseen vaihtuneet. Viimeinen ero tuli samoihin aikoihin kun sairastuin niin, että olin jonkin aikaa sairaalassa ja vähän kuin pakosta ei tullutkaan normaaliin tapaan tutustuttua heti uusiin kandidaatteihin. Puolisen vuotta keskityin ensimmäistä kertaa aikuisiällä kunnolla itseeni ja siihen, mitä minä haluan ja tarvitsen ja kuinka minä voin hyvin. Alun polttavan kumppaninkaipuun jälkeen löysinkin itsestäni yllättäen olon, että parisuhde ei ehkä ole minua varten, ainakaan vielä pitkään aikaan.
En ole aiemmin saanut, halunnut tai osannut olla oma itseni, vaan elänyt kumppaneideni kautta, yhteistä elämää oman erillisen itseni unohtaen. Ehkä parisuhde on ajankohtainen joskus, kunhan olen tutustunut itseeni ja tiedän, kuka olen. Nyt sellaiselle ei tunnu olevan tilaa eikä tilausta.
Vierailija kirjoitti:
Luulin olevani 100% parisuhteeseen tarkoitettu ihminen, sillä olin seurustellut lukiosta vähän päälle kolmenkympin koko ajan. Kumppanit toki olivat muutamaan otteeseen vaihtuneet. Viimeinen ero tuli samoihin aikoihin kun sairastuin niin, että olin jonkin aikaa sairaalassa ja vähän kuin pakosta ei tullutkaan normaaliin tapaan tutustuttua heti uusiin kandidaatteihin. Puolisen vuotta keskityin ensimmäistä kertaa aikuisiällä kunnolla itseeni ja siihen, mitä minä haluan ja tarvitsen ja kuinka minä voin hyvin. Alun polttavan kumppaninkaipuun jälkeen löysinkin itsestäni yllättäen olon, että parisuhde ei ehkä ole minua varten, ainakaan vielä pitkään aikaan.
En ole aiemmin saanut, halunnut tai osannut olla oma itseni, vaan elänyt kumppaneideni kautta, yhteistä elämää oman erillisen itseni unohtaen. Ehkä parisuhde on ajankohtainen joskus, kunhan olen tutustunut itseeni ja tiedän, kuka olen. Nyt sellaiselle ei tunnu olevan tilaa eikä tilausta.
Hienoa, onneksi olkoon! Kuinka kauan meni, että kaipuu kumppaniin loppui?
Tuli yllätyksenä.
Minulla oli hankalat kotiolot lapsuudessa ja sieltä saadut kiintymysmallit perustuivat riippuvuuteen ja hylkäämiseen. Sisäistin täysin, että rakkaus on takertuvaista ja rakkaus satuttaa pahasti. En sitä tietysti tajunnut. Niinpä olin ihmissuhteissa henkisesti aina liian haavoittuva ja sain tai otin siipeeni pahasti kerta kerran jälkeen.
Avioliittoon päädyin toisen rikkonaisen kanssa, hän oli saanut kotoa evääksi henkisen alistamisen mallin joten olimme oikea match made in hell :D. Eron jälkeen oli taas sellainen äkki-ihastuminen ja parikin, mutta olin tullut varovaiseksi koska olin siinä ruljanssissa tajunnut tuon dynamiikan. Ja jostain syystä "kaiken menettäneenä" minulla oli ensimmäistä kertaa vapaa, seesteinen ja eheä olo. Joten jarruttelin useamman vuoden parisuhdejuttuja, kunnes tajusin että näinhän on hyvä. Minun todellinen elämäni alkoi oikeastaan vasta tuosta avioerosta kolmikymppisenä.